joka ei suinkaan liene vastahakoista vieraalle, eikä teillekään; sillä
te olette läpi-märkiä sateesta ja meri-vedestä. Pian, Uolevi, nyt
auttamaan minua!"
Vanhuksen esitys otettiin äänettömyydellä vastaan ja pian höyrysi
tee pöydällä, ja näytti maistuvan huoneessa olijoille erittäin
hyvältä. Sillä aikaa kun he joivat lämmintä, elähdyttävää juomaa,
kertoi vältvääpeli lyhykäisyydessä sen, mitä hän oli kertonut jo
nuorukaisille, ja alkoi sitten, pantuansa tee-kapineet pois, uudelleen
punomaan keskeytyneen kertomuksensa säikeitä menneistä ajoista.
"Me olimme siis Pultavan edustalla," alkoi hän. Samalla kuin Kaarle
antoi leikata ja sitoa haavoitettua jalkaansa, teki hän ohjelman
seuraavan päivän tappelulle. Vielä samana iltana antoi hän tarpeelliset
käskyt ja pani sen jälkeen rauhallisesti levolle, juuri kuin ei mitään
erinomaisempaa huolta olisi ollut. Mutta päivän valjetessa oli hän taas
vilpas ja pani meidät marssimaan. Rohkeutta ei meiltä tosin puuttunut,
mutta voiton toivo ja varmuus olivat pois, sillä voimat olivat peräti
eri suuret. Tsaari seisoi vastassamme 65,000 suuruisen mies-lauman ja
132 kanuunan kanssa. Meillä oli, paitsi vähäistä mieslukuamme, neljä
rauta-kanuunaa; ja sitten piti Kaarlen, välttääksensä päästämästä
venäläisiä takaa-päin käymästä kimppuun, jättää vahva vartio-väki
Pultavan linnan edustalle ja 4,000 miestä kuormain vartioimiseen.
Emme olleet oikein hyvillämme. Niin lavealle, kuin silmä kantoi, vilisi
keto venäläisistä. Kuitenkin valmistausimme me joko voittamaan tahi
kuolemaan. Meidän kenraalimme ratsastivat pitkin rivejämme, kiihoittaen
miehiä rohkeuteen, muistuttaen Narvasta, jossa me kahdeksan tuhatta
ruotsalaista olimme voittaneet kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä.
Kaarle itse, pistuoli kädessä, antoi kantaa itseään käsi-paareilla,
sillä haavoitetulla jalallansa ei hän voinut ratsastaa, ja hän tahtoi
kuitenkin itse johtaa taisteloa. Nyt aljettiin. Meidän ratsuväkemme
teki kenraali Schlippenback'in johdolla alun ja syöksyi sellaisella
väkivallalla venäläisten ratsu-miesten päälle, että ne hajosivat, kuin
akanat ilmaan. Me huusimme jo "voitto" ja luulimme tappelun
voittaneemme, ja se olisi niin, Jumal'auta, ollutkin, ell'ei kenraali
Creutz olisi tehnyt "pukkia." Hänen piti ahdistaman pakolaisia
sivusta-päin viidellä tuhannella ratsumiehellä, mutta hän meni väärään,
eikä arvannut oikeata aikaa. Sillä ajalla kokosi Tsaari hajoitetun
ratsu-joukkonsa ja rupesi vuorostaan ahdistamaan ruotsalaisia.
Ruotsalaiset eivät voineetkaan pitää paikkaansa, vaan väistyivät, jossa
tilassa Schlippenback itse joutui vangiksi. Sen jälkeen täytyi meidän
jalka-väkemme marssia venäläisten tuli-kitoja vastaan. Mutta meitä
otettiin vastaan rae-hauleilla, jotka lakaisivat kokonaisia rivejä
maahan meiltä, ja saattoivat meidät ajattelemaan, että olimme matkalla
helvettiin. Meidän täytyi peräytyä. Toinen onnettomuus seurasi toista.
Menschikov tunkeutui vahvalla joukolla meidän ja linnan välille ja
eroitti meidät linnaa piirittävästä armeijastamme ja kuormastostamme.
Kaikki joutui venäläisten käsiin. Kuningas teki paraimman kykynsä
mukaan ja oli jokajalla saapuvilla, missä vaara oli isoin; mutta ei
hän voinut tehdä itseänsä kahden- eikä neljän-kertaiseksi. Hänen
kantajansa ammuttiin, ja kohta mursivat kuulat koko paarit, mutta hän
ei ollut siitä tietävinänsäkään, vaan istui toiseen samanlaiseen ja
kiirehti taas tappelun hyörinään. Mutta ei mikään rohkeus voinut kestää
yli-voimaa vastaan: koko ruotsalainen armeija otti pakonsa ja
hajaantui. Kuningas ei tahtonut paeta, mutta me istutimme hänen
väkisellä hevoisen selkään, kokosimme ympärillemme noin viisi sataa
ratsu-miestä ja laskimme täyttä laukkaa useain venäläisten rykmenttien
läpitse ja pakenimme niin. Vieläpä pa'ossa tapahtui kuninkaalle
onnettomuus. Häneltä ammuttiin hevoinen. Hänelle annettiin toinen
hevoinen ja vietiin mukana eteen-päin. Viimein tapasimme me kreivi
Meyerfeldt'in vaunut, ja koska kuninkaan haavoitettu jalka oli kovissa
kivuissa, niin istutimme me hänen niihin ja veimme hänen pois
taistelusta.
"Menkäämme turkkilaisten tykö!" sanoi hän. "Tappelun olemme
kadottaneet!"
Ja kadotettu se olikin, ja koko ruotsalainen armeija. Se oli onneton
päivä! Kenraali Lewenhaupt oli koonnut pakenevan armeijamme hajoitetut
jäännökset, mutta täytyi antautua väkinensä ruhtinas Menschikov'ille
vangiksi. Koko ruotsalaisesta sota-voimasta ei jäänyt mitään jäljille
sinä onnettomana päivänä, joka oli 28. kesäkuuta vuonna 1709.
Nyt siirrymme niin pian, kuin suinkin mahdollista tämän surkean seikan
sivuitse, sillä ajatus ei viihdy mielellään sellaisissa surullisissa
tapauksissa. Mitä minuun itseeni tulee, niin sain minäkin silloin aika
kolahduksen taka-raivooni, mutta ei se kuitenkaan estänyt minua
seuraamasta kuningasta, joka nyt, paitsi sisällistä tuskaa, jota hän
tunsi, tietäen itsensä voitetuksi, kärsei kovaa haava-kuumetta myöskin,
ja tarvitsi todellakin mitä suurinta huolen-pitoa ja hoitoa. Ah, se oli
onneton pako! Polttavimmassa kesä-helteessä täytyi meidän paeta
autioiden hiekka-korpien kautta, jossa meiltä puuttui ruoka-varat,
jopa usein vesikin. Vasta viiden vaikean päivän perästä saavuimme me
Bug-virran rannalle, ja aina yhä hääreivät venäläiset hännässämme.
Turkin rajalla odotti meitä uusi hätä. Turkkilaiset eivät tahtoneet
viedä niin paljon ihmisiä yli virran ilman Dezakov'in paschan lupaa, ja
tämä taas vakuutti, että hänen täytyi kysyä ensin hallitus-neuvokselta
Bender'issä lupaa. Paljon kului aikaa tämän pitkän edes-takaisin
kulkevan virallisen neuvottelemisen kautta. Venäläiset karkasivat
kimppuumme, ottivat vieläkin osan pienestä joukostamme vangiksi ja
hätyyttivät meitä niin ankarasti, että me vain suurella tuskalla
taisimme pelastaa itsemme turkkilaiselle alueelle.
Niin olimme me nyt turkkilaisessa turvassa! Niin pitkälle oli nyt menty
meidän suuren ja peljättävän kuninkaamme kanssa! Hän, ennen voittaja
kaikissa tappeluissa; hän, joka oli viralta eroittanut Puolan kuninkaan
ja aikonut samoin tehdä Venäjän Tsaarillekin; hän, joka oli laatinut
lakia Romalaiselle keisarille ja saattanut kaikki Euroopan hallitsijat
vapisemaan edessänsä, -- hän etsei nyt armo-leipää pakanoilta!
En tiedä, tokko kuningas katui sitä jäykkää itse-pintaisuuttaan, joka
hänet oli saattanut tähän kurjaan tilaan; puhuvan en hänen siitä
kuitenkaan koskaan kuullut; en valitusta, enkä katumista kuullut
koskaan hänen huuliltansa. Miestensä saapuvilla osoitti hän itsensä
yhtä rauhalliseksi ja huolimattomaksi, kuin seisoisi hän vieläkin
voittamattomana urhoollisen armeijansa etu-kynnessä. Mutta kuitenkin
luulen minä hänen sentään murhehtineen sitä, että hän ei ollut
seurannut hyviä neuvoja. Monta kertaa, kun hän luuli olevansa
yksinänsä, vaipui hän syviin mietteisiin, ja silloin istui hän otsa
rypistyksissä, huulet yhteen nipistettyinä ja katse synkeänä; josta
tilasta hän heräsi ikään-kuin häjystä unesta, koska häntä satuttiin
häiritsemään. Sellaisina hetkinä mahtoi hän miettiä, miten kokonansa
toisin hänen asiansa nyt olisivat, jos hän sen siaan, että hän seurasi
omaa itse-pintaisuuttansa ja korkeoita aikeitansa, olisi suostunut
Tsaarin rauhan-ehtoihin ja tyytynyt siihen kunniaan, joka ennen
Pultavan tappelua loisti hänen otsallansa, ja joka ei tosiaankaan
tarvinnut suurempaa loistoa. Mutta, kuten sanottu, sellaisia ajatuksia
ei hän ilmoittanut, vaan osoitti aina rauhallisen ulko-nä'ön, juuri
kuin ei mikään onnettomuus olisi voinut liikuttaa hänen teräksistä
sydäntänsä.
Muutoin täytyy minun tunnustaa, että turkkilaiset ottivat meitä vastaan
niin oivallisesti, että tuskin mikään muu kansa olisi sitä tehnyt
meille siinä tilassa, jossa me olimme. Kohta kun hallitus-neuvos
Bender'issä sai kuulla Kaarlen tulosta, niin lähetti hän kuningasta
tervehtimään ja toivottamaan onnea hänen tulollensa, vakuuttain, että
kaikki, mitä hän tarvitseisi, olisi hänen palvelukseksensa. Meidän
marssiessamme Bender'iin ei Kaarlea otettu vastaan, kuin voitettua,
vaan niinkuin voittajaa kuningasta; koko turkkilainen linna-väki
marssei kunnia-vartijoina, kanuunoilla ammuttiin ja kuninkaalle
annettiin paras asunto koko kaupungissa. Hän kielsi kuitenkin sitä
ottaa vastaan, ja kiitteli kaikesta siitä hyvästä, jota hänelle
osoitettiin. Sen siaan pyysi hän, että pystytettäisiin linnan viereen
hänelle ja hänen seuraajillensa telttoja. Tämänkin toivon täyttivät
turkkilaiset, vaikka Kaarlen seura oli jo aikaa myöten kasvanut 1800
henkeen; ja niin majailimme me vapaassa ilmassa teltoissa ja olimme
kuin tattarilaiset. Puutetta ei meillä ollut mistään, sillä paitsi
monellaisia ruoka-varoja, lähetti sultaani, turkkilaisten keisari,
meille joka päivä 500 riksiä rahaakin. Olisimme siis voineet elää
kaikellaisessa ilossa ja ylöllisyydessä, ell'emme vain olisi kaivanneet
kotoamme ja ymmärtäneet itseämme pakolaisiksi ja puolittain vangeiksi.
Mitä me muut tästä ajattelimme, niin kuningas ei siitä näyttänyt
vähääkään huolivan. Hänellä oli jo uusia tärkeitä ajatuksia
aivoissansa, eikä ollut hän millään muodolla jättänyt vehkeitänsä
Venäjätä vastaan. Hän anoi turkkilaista armeijaa sultaanilta, sillä
uudestaan käydäksensä Tsaarin kimppuun. Siinä tarkoituksessa lähetti
hän kreivi Poniatovskin Konstantinopel'iin käskyllä, koettaa kaikki
mitä suinkin olisi mahdollista ja panna "kaikki koukut liikkeelle,"
saattaaksensa turkkilaisia sotaan Venäjätä vastaan. Kreivi Poniatovski
oli viekas mies ja kuninkaalle erittäin uskollinen. Kavalan
juutalais-vaimon kautta pääsi hän sultanin äidin ystävyyteen ja antoi
saman juutalais-naisen kertoa sellaisia ihmeitä Kaarlen urhoudesta ja
verrattomasta miehuudesta, että sultanin äiti pian peräti suostui
kuninkaan tuumiin. Hän ahdisti poikaansa, sultania, suostumaan
ruotsalaisten ehdoituksiin ja jopa sanoi innossansa: "koska kuitenkin
sinä autat leijonatani Kaarlea kurittamaan Venäjän sutta?"
Kaikki tämä oli hyvä, mutta viikkoja ja kuukausia kului, emmekä tulleet
paikastamme mihinkään. Kaarle olisi hyvin voinut palata koti-maahansa
ranskalaisella laivalla, jonka Ranskan lähettiläs tarjosi hänelle, ja
se olisikin ollut järjellisintä, mutta hän oli nyt kerran päättänyt
rauta-kallossansa, turkkilaisen armeijan avulla syöstä Tsaarin alas
valta-istuimeltansa. Paitsi sitä mahtoi häntä ehkä hävettää, palata
kotihinsa pakolaisena. Lyhykäisesti: hän jäi sinne, missä hän oli, ja
järjesti taloutensa täydelliseen kuntoon. Meidän leirimme muodostui
vähitellen pienoiseksi kaupungiksi, sillä upsierit ja sotamiehet
alkoivat vähitellen rakentaa huoneita sekä oman mukavuutensa, että
hauskuutensa tähden, koska ei meillä ollut juuri paljon muutakaan
tekemistä.
Kuitenkaan ei tätä rauhallisuutta kestänyt enemmän aikaa, kuin minkä
kuningas tarvitsi hänen haavoitetun jalkansa säästämiseksi. Kohta
kun hän taisi istua hevoisen seljässä, alkoi meidän rauhaton
sotilas-elämämme. Ennen auringon nousua oli hän valmis, ratsasti kolme,
neljä hevoista päivässä uuvuksiin ja äkseerautti meitä niin, että hiki
hatusta tippui. Sitä tehdessään oli hän aina hyvällä päällä, sillä
häneltä ei puuttunut mitään, ja aina ajatteli hän vain suuria tuumiansa
ja aikeitansa. Eikä puuttunut häneltä rahojakaan, vaikka olisi elänyt
komeammastikin, kuin hän teki. Turkin hallitus antoi rahoja suurin
määrin. Ranskan lähettiläs ja Konstantinopel'in kauppiaat antoivat
velaksi, mitä vain tahdottiin. Mutta suuret summat, joita kuningas sai,
katosivat kuitenkin, kuin tina tuhkaan hänen käsistänsä. Tosin, jos hän
tahtoi kiihoittaa turkkilaisia venäläisiä vastaan, ei hänen
auttanutkaan nipisteleminen penniä; turkkilaisia paschoja ja
erittäinkin sultaanin suuri-visiiriä lahjoissa tarvittiin kyllä rahoja,
jos heidän piti auttaman häntä hänen aikeissansa. Täysin kourin jakeli
hän siis heille rahoja, niin että tuskin rahat olivat hänelle tulleet,
niin olivat ne jo pois. Parooni Grothusen oli hänen rahan-vartijansa,
ja tämä mies ajatteli ja teki raha-asioissa aivan kuin herransakin.
Eräänä päivänä esitti parooni kuninkaalle 60,000 riksin rätingin näillä
sanoilla vain: "18,000 jaetut ruotsalaisten ja janitscharien --
turkkilaisten henkivartijain -- kesken; loppu käytetty muihin
tarpeisiin." -- "No, se on minun mieleeni!" sanoi Kaarle. "Aina kun
Müller tekee jonkun rätingin, niin täytyy minun lukea kokonaisia pitkiä
sivuja parin tuhannen riksin tähden. Grothusen'in lasku-tapa miellyttää
minua."
"Mutta, Teidän Majesteettinne!" sanoin minä, sillä minä kuulin nämät
hänen sanansa, koska satuin olemaan juuri kuninkaan teltissä, ja minua
suututti, että niin kevytmielisesti meneteltiin rahojen kanssa.
"Jumalan tähden, Teidän Majesteettinne, jos te annatte parooni
Grothusen jatkaa sillä tavalla, niin joudumme me kaikki pian
kerjäläis-sauvaan."
"Et sinä sitä ymmärrä, Roos," vastasi kuningas ja nauroi. "Minä annan
rahani vain niille, jotka ymmärtämät rahoja käyttää."
"Niin, Teidän Majesteettinne, kaikki mitä viskataan akkunasta ulos, on
myöskin käytettyä," sanoin minä. "Säilyyhän siinä vaiva, katsella
mihinkä se joutuu, kun se viskataan niin akkunasta."
Kuningas nauroi taaskin ja sanoi lyhykäisesti, vielä hyvällä päällä:
"mene matkoihisi! Elä huoli asioista, jotka eivät sinulle kuulu!"
"Mitenkä niin, Teidän Majesteettinne?" kysyin minä. "Kun ei teillä ole
enään ollenkaan rahoja taskuissanne, niin kuuluu se meille kaikille ja
minulle myöskin!"
"Niin pitkälle ei se mene, Roos," vastasi hän totisempana. "Ja onhan
rahat vain jonkun tarkoituksen välikappaleena, ja jos joku tarkoitus
tahdotaan saavuttaa, niin ei silloin käy säästeleminen välikappaletta.
Ymmärrätkös nyt? Ja nyt eteenpäin vain, mars!"
Siihen loppui meidän keskustelumme ja rahan-tuhlaus kävi kuten
ennenkin. Ja monesti kävi niinkin, ett'ei Kaarlella ollut rahan
kuvaakaan, vaikka olisi kuinka käännellyt lakkareitansa.
Kuitenkaan emme yleisesti huonosti eläneet leirissämme, eikä meiltä
puuttunut vieraitakaan. Uteliaisuus kokosi tuhansittain vieraita
Konstantinopel'ista luoksemme, katselemaan kuningasta ja eloamme.
Kuningasta ihmettelivät he kuin jotain kummitusta, ja kun ei hän
tapansa mukaan juonut viiniä, vaan piti joka päivä kaksi kertaa
julkisen Jumalan-palveluksen, niin huudahtivat he: "Allah il allah, hän
on täysi muhamettilainen!"
Me toivoimme kuitenkin, että turkkilaiset tarttuisivat
käyrä-kalpoihinsa ja lähtisivät venäläisiä vastaan; mutta he eivät
olleet siitä tietävinänsäkään. Kreivi Poniatovski oli tosin kerran
ajanut asian niin pitkälle, että suuri-visiiri antoi hänelle tuhannen
tukaattia ja sanoi: "toisen käteni ojennan minä teidän kuninkaallenne
ja toisella tartun minä miekkaani, ja sillä tavalla johdatan minä häntä
200,000 turkkilaisen etu-päässä Moskovaan." -- Mutta paljaisiin
sanoihin se jäi. Onnettomuus oli siinä, että suuri-visiiri otti niin
mielellään lahjoja. Tsaari Pietari lahjoitti lähettiläänsä Tolstoy'n
kautta hauelle suuren summan rahaa, ja siitä hetkestä saakka ei ollut
enään ajattelemistakaan matkata Moskovata vastaan. Nyt oli Venäjän
lähettiläs herrana ja jopa vaatei jättämään itselleen Mazeppaa'kin,
joka myös oli paennut Turkkiin. Ja melkeimpä olisi se tainnut
tapahtuakin, että vanha, kahdeksankymmenen vuotias ukko olisi jätetty
hänelle; mutta kuolema pelasti vanhuksen toki oikeaan aikaan.
Vieläpä lausuivat venäläiset julkisesti, että meidän kuninkaamme oli
vain oikeastaan valtion-vanki, ja että turkkilaiset olivat hänen
vangin- eikä kunnia-vartijoitansa. Hyvin voipi kyllä arvata, miten
sellainen hävittömyys suututti kuningasta ja meitä kaikkia muitakin.
Mutta mitäs me sille voimme? Tolstoy puhui totta. Kuningas olisi kyllä
itse mielellänsä matkustanut Konstantinopel'iin, keskustellaksensa itse
personallisesti sultaanin kanssa, mutta _ei saanut_, ei suvaittu sitä.
Meitä nöyryytettiin syvimpään pohjukkaan saakka. Ennen niin
mahtavan Kaarlen piti nöyrtyä siihen saakka, että hänen täytyi
lähettää rukous-kirjeitä. Varmana siitä, ett'ei sultaani tietänyt
suuren-visiirinsä Chourluli Ali'n lahjomuksista, antoi Kaarle
Poniatovski'n ilmoittaa sen sultaanille. Se ei suinkaan tapahtunut
sillä tavalla, kuin meidän kuningastemme luona, joiden luokse taidetaan
mennä vapaasti ja valittaa vaivojansa, -- ei, vaan Turkissa pitää
kaikki käydä suuren-visiirin välittämisellä. Mutta Poniatovski keksei
kuitenkin keinon. Hän kirjoitti herransa nimessä kirjeen, jossa hän
katkerasti soimasi suurta-visiiriä. Kun sultaani meni templiin, niin
rohkeni eräs kreikkalainen, suuresta maksosta, tunkeutua vartijain
läpitse ja jättää anomuksen, -- sillä anomus se kuitenkin oli -- itse
sultaanille. Mutta mitä se auttoi! Tyydyttävän vastauksen verosta
lähetti sultaani kuninkaalle viisi-kolmatta oivallista arapialaista
hevoista, joista yksi oli komeasti satuloittuna, ja kirjeen,
joka oli tosin kohtelias, mutta niin joutava, että Kaarle repei
sen kiukustuneena kappaleiksi. Mutta vieläkin enemmän: Chourluli
ei ollut mitään tietävinänsä Kaarlen syytöksistä ja lähetti myös,
häpeämättömästi kyllä, viisi kelpo-hevoista. Kuningas piti sultaanin
hevoiset, mutta suuren-visiirin hevoset lähetti hän takaisin ja
sanoi palvelijalle: "mene ja sano herrallesi, ett'en minä ota mitään
lahjoja minun vihollisiltani!"
Silla tavalla elimme me kaksi vuotta Turkissa, ja jopa alkoi näyttää
siltä, kuin pitäisi meidän vanhentuman siellä, sillä Kaarle oli kerran
pannut sen päähänsä, ett'ei hän lähtisi sieltä ilman turkkilaista
armeijaa. Miten asiat kävisivät kotona Ruotsissa, siitä ei hän
näyttänyt huolivan mitään. Me saimme kuitenkin säännöllisesti palkkamme
ja elatuksemme, jota ei Kaarle ollenkaan pitänyt armolahjana, kuten se
kuitenkin oli, vaan turkkilaisten velvollisuutena.
Viimein näytti pitkän odotuksen perästä toivon tähti nousevan. Sultaani
mahtoi varmistua siitä, että suuri-visiiri oli kuitenkin lurjus.
Sentähden antoi hän tehdä hänen päätä lyhyemmäksi ja nimitti hänen
seuraajaksensa Kiuprili'n. Tämä, hurskas, rehellinen ja lahjoista
huolimaton mies, tarkoitti todella meidän parastamme ja antoi meille
mitä parhaimmat neuvot. Hän lahjoitti kuninkaalle kahdeksan sataa
kukkaroa kultaa ja neuvoi häntä ystävällisesti lähtemään kotihinsa
tällä matka-rahalla. Kaarle otti rahat mutta pysyi entisessä
päätöksessänsä: hän tahtoi saada turkkilaisen armeijan. Nyt pantiin
samaan aikaan kohta Kiuprili viralta pois ja Baltatsi Mehemed tuli
suuri-visiiriksi. Tämä huomasi kohta, että kuninkaalla oli sultaanin
hovissa hyvin mahtavia ystäviä, ja että sultaanin oma äiti oli erittäin
suosiollinen Kaarlea kohden. Tämä saattoi hänenkin osoittamaan itsensä
ruotsalaisten ystävänä, ja vihdoin kävikin se niin pitkälle, että
Kaarlen rauta-kova tahto sai Turkin todellakin julistamaan sotaa
Venäjätä vastaan.
Hyviä syitä siihen ei puuttunut ollenkaan. Venäläiset eivät olleet
pitäneet tarkasti kunniassa Turkin rajoja, vaan tehneet pieniä maahan
hyökkäyksiä ja muuten rikkoneet sovintoa vastaan. Ensin otettiin Turkin
tavan mukaan kreivi Tolstoy, Venäjän lähettiläs ja hänen väkensä
vangeiksi, ja profetan viherjäinen lippu liehui korkean Portin (Turkin
hallituksen) katon harjalla. Sultaani antoi suurelle-visiirille kauniin
kalvan. Suuri-visiiri otti sen ja lausui: "Teidän korkeutenne tietää,
että minä nuoruudessani olen oppinut pitelemään vain kirvestä; käyttää
kalpaa ja johdattaa armeijoja en minä oikeastaan osaa. Kuitenkin tahdon
minä sen kaiken tehdä, minkä voin; mutta ell'ei sota onnistuisi, niin
muista se, oi sultaani, että en minä ole syypää sotaan!"
Sillä tavalla koki se viekas kettu säilyttää selkä-nahkansa, jos
sattuisi huonosti käymään. Meillä ruotsalaisten leirissä riemuittiin
nyt äärettömästi, ja me olisimme mielellämme marssineet mukana
vihollista vastaan, mutta emme saaneet; saimme olla vain sivusta
katselijoina pitkän matkan takana.
Kaikki kävi hyvin. 200,000 suuruisella mies-voimalla syöksivät
turkkilaiset Tsaaria vastaan, joka ei voinut heitä ottaa vastaan
enemmällä kuin 50,000 miehellä. Turkkilaiset piirittivät suurella
joukollansa Tsaarin ja koko hänen joukkonsa kuin hiiret satimeen.
Venäläisillä ei ollut edes ruokaakaan muuta, kuin joksikuksi päiväksi:
he näyttivät olevan todellakin tuomitut auttamattomaan perikatoon.
Kreivi Poniatovski oli turkkilaisten leirissä ja kielsi heitä
ryhtymästä mihinkään taisteloon, vaan käski tappamaan venäläiset
nälkään. Samalla lähetti hän myös sanansaattajan ilmoittamaan meidän
kuninkaallemme venäläisten kurjasta tilasta. Kaarle piti kohta varmana,
että hän nyt pääsi ijäksi-päiväksi kuitiksi viimeinkin vihamiehestänsä.
Mutta "ihminen päättää, Jumala säätää!" Asiat kävivät vallan toisin.
Tsaari Pietari oli tosin epä-toivossa ja jopa peräti murheissaan: hän
sulkeutui telttiinsä ja kielsi kovasti ketään laskemasta luoksensa. Ja
kaikki näytti olevan hukassa, mutta Jumala esti Tsaarin peri-kadosta,
ja sen teki hän erään naisen, nimittäin Tsaarin oman puolison Katarinan
kautta. Kun kenraalit ja sota-neuvosto, -- kun itse Tsaari ja kaikki
muutkin olivat peräti neuvottcmina ja tahtoivat vain kärsivällisinä
tyytyä kovaan kohtaloonsa, niin tunkeusi hän, Katarina, vastoin kaikkia
kieltoja, Tsaarin telttiin ja rukoili häntä itkien, saada vielä koettaa
yhtä keinoa rauhan saamiseksi. Hän oli Tsaarin nimessä kirjoituttanut
kirjeen suurelle-visiirille ja pyysi nyt vain Tsaaria kirjoittamaan
nimensä kirjeen alle, koska kaikissa tapauksissa ei asiat voineet
tulla pahemmiksi, kuin ne olivat. Itkien ja rukoillen saikin hän
Tsaarin viimein kirjoittamaan nimensä alle. Sitten otti hän kaikki
rahat, kalliit kivet, helmet ja koru-kapineet, mitä hän taisi
tavata ja lähetti ne kaikki Tsaarin kirjeen kanssa yhdessä
suuren-visiirin kenraali-ajutantille, Osman'ille, jonka hän tiesi
olevan suuren-visiirin suosilaan. Pari tuntia kului; lähettilästä ei
kuulunut takaisin ja tuska tuli yhä suuremmaksi. Jopa Katarina itsekin
epäili. Päätettiin päivän koittaissa, koettaa tunkeutua ulos
piirityksestä, ja Pietari käski polttaa kaikki tavarakuormat, ett'eivät
edes ne joutuisi turkkilaisten valtaan. Vaimot venäläisten leirissä
alkoivat kovasti valittaa, sillä seuraavana päivänä odotti heitä joko
kuolema, tahi orjuus. Upsierit kehoittivat sotamiehiä panemaan henkensä
niin kalliista, kuin suinkin mahdollista, vaikka he epäilivät
pelastumisesta. Tuska ja hämmästys, Tsaarista aina alhaisimpaan mieheen
saakka vallitsi leirissä, -- kun yht'äkkiä vastoin kaikkein luuloa
murhe muuttui iloksi. Lähettiläs tuli viimein takaisin turkkilaisten
leiristä ja toi kaikkein iloksi ja riemuksi hyviä sanomia tullessansa.
Katarinan kirje ja lahjat olivat tehneet ihmeitä. Suuri-visiiri antoi
sen lohdullisen vastauksen, että hän tahtoi pitää kuusi tuntia
välirauhaa, ja käski Tsaarin lähettämään ensimäisen ministerinsä
keskustelemaan rauhan ehdoista tykönsä.