ilman viivytystä Moskovaa kohti; mutta silloin teki eräs vanha
kasakki-päällikkö, Mazeppa nimeltä, joka kuului Venäjän yli-vallan
alle, meille pahat kolttoset. Mazeppa halusi päästä Tsaarin vallasta ja
tulla itsenäiseksi hallitsijaksi Ukraine'ssa. Saavuttaaksensa tätä
tarkoitustansa, oli Kaarle erittäin terve-tullut hänelle. Hän lähetti
sentähden sanan-saattajat kuninkaan tykö, ja vakuutti hänelle, että jos
hän, kuningas, tulisi armeijanensa Ukraine'hen, niin saattaisi hän,
Mazeppa, koko maansa kapinaan, auttaisi meitä kumminkin kolmen-kymmenen
tuhannen suuruisella joukolla, kukistamaan Tsaaria valta-istuimelta.
Kaarle uskoi tätä, eikä marssinutkaan Moskovaa kohden, vaan
Ukraine'hin, jossa meidän piti saaman, Mazeppa'n lupauksen mukaan,
ruoka-varoja, rahoja ja vaatteita, ja kaikkea muuta, mitä tarvitsimme.
Tämä seikka mahtoi erittäin houkutella Kaarlea työskentelemään
Mazeppa'n kanssa yhdessä; sillä totuus sanottuna, emme olleet tähän
aikaan niin hyvissä varoissa, kuin olimme, koska me jätimme Sachsen'in
hedelmälliset kentät. Marssit, taistelut, tuli-sioilla asustelemiset ja
muut sodan vaikeudet olivat hyvin köyhentäneet meitä. Me näytimme
joka-ainoa kerjäläisiltä, ja räpäleitä olivat vain meidän vaatteemme.
Ratsu-miehillä ei ollut saappaita ja jalka-miehet olivat ilman kenkiä
ja sukkia. Täytymys pakoitti meitä käärimään nahkoja ja muuta
senkaltaista koipiemme ympäri, niin että totisesti olisi meitä voinut
pitää villien laumana. Mutta kaikessa tässä olimme me kuitenkin
tyytyväisiä, sillä me perustimme toivomme osaksi tuohon luvattuun
Ukraine'n maahan, jossa maidon ja hunajan piti tulvailemaan, ja osaksi
Puolasta tuotavaan apuun, jota kenraali Lewenhaupt'in oli käsketty
tuomaan meille.
Pian kuitenkin piti meidän kauhuksemme havaitsemaan, että turha oli
toivomme ollut.
Ennen marssisin minä suoraa tietä helvettiin, kuin vielä kerran
Ukraine'hen! Nälkäisinä ja repaleisina harhailimme me ympäri erämaassa,
jossa emme päivä-kausiin löytäneet muuta kuin metsää ja rämeitä. Neljä
päivää harhailtuamme tässä erämaassa, johon jo olimme täytyneet jättää
osan kanuunoistammekin, saimme me kuulla, että olimme kulkeneet
väärään. Kaunis uutinen todellakin! Nyt täytyi meidän koettaa tulla
oikeaan tässä erämaassa. Suurella vaivalla onnistuikin se meille ja
kahden-toista kovan päivän perästä saavuimme me viimein Desna'n
rannalle, johonka Mazeppa'n piti tuoman meille lohdutusta ja apua.
Mutta sielläpä piti meidän saaman uusi hämmästys. Kasakkien asemasta
tapasimme me siellä venäläisiä, varustettuina hyvin vastaan ottamaan
meitä!
Mitä nyt piti tehtämän? Takaisin emme voineet kääntyä, ell'emme
tahtoneet kuolla nälkään ja kurjuuteen; -- siis täytyi meidän lyödä
venäläiset, taikka, -- mutta mitään _taikkaa_ emme kuitenkaan
ajatelleetkaan. Meidän täytyi voittaa ja me voitimmekin, vaikka työllä
ja tuskalla. Tsaari Pietari oli saanut tietää Mazeppa'n uskottomuuden
ja vehkeet, ja kohta estänyt hänen juonensa lähettämällä armeijan
Ukraine'hen. Kun me olimme voittaneet tämän armeijan, niin jopa vanha
Mazeppakin näyttäytyi, mutta kolmen-kymmenen tuhannen verosta oli hän
suurella tuskalla saanut kokoon vain tuskin viittä tuhatta kasakkaa,
jotka päälle-päätteeksi olivat yhtä kurjassa tilassa, kuin mekin, yhtä
nälkäisinä ja repaleisina ja vallan kaiken miehuuden ja toivon
puutteessa. Venäläiset olivat ottaneet haltuunsa meille ai'otut
makasiinit, hajoittaneet Mazeppa'n joukon, teloittaneet ja hirttäneet
sadottain heistä ja asettaneet uuden päällikön Ukraine'ssa. Mazeppa
itse oli pantu pannaan ja julistettu valtakunnan kiroukseen, hänen
nimensä naulattu hirsi-puuhun ja hänen pääkaupunkinsa poltettuna
kaikkine kauneuksinensa ja rikkauksinensa.
Sellaisilla uutisilla meitä hämmästytettiin, ja Mazeppa'sta ei meillä
siis ollut paljon toivoa. Vanhus oli kyllä koettanut kaikki
mahdollisuudet, saadaksensa kasakoita kapinaan ja sotaan, mutta
venäläiset olivat tulleet liian aikaisiin, ja tukehduttaneet hänen
suuret tuumansa jo kapalossa.
Viimeisen toivomme asetimme me nyt kenraali Lewenhaupt'iin, jonka piti
tulla Puolasta ja lopettaa meidän hätämme. Hän tulikin vihdoin, mutta
Herra Jumala, kummoisessa tilassa! Yhden-toista tuhannen miehen kanssa,
useita tuhansia muona-vaunuja mukana, oli hän lähtenyt liikkeelle;
mutta Venäjän rajalla oli Tsaari Pietari 40,000 miehen kanssa
väjyksissä ja karkasi äkki-arvaamatta hänen kimppuunsa, kohta kun hän
tuli näkyviin. Lewenhaupt, uljain kenraaleista, ajoi kyllä Tsaarin
pakosalle, mutta tämä seurasi häntä jälestä kanta-päillä hänen
matkallansa paikoissa, jotka olivat kaadetuilla puilla ja rämeillä
ympäri piiritetyt ja mahdottomat kulkea. Sinne oli Tsaari häntä
tahtonutkin. Kohta, kun Lewenhaupt oli kierretty ja piiritetty,
hyökkäsi Tsaari uudestaan suurella raivolla hänen kimppuunsa.
Ruotsalaiset taistelivat kuitenkin sellaisella miehuudella ja kuoleman
halveksimisella, että venäläiset alkoivat jo horjua. Tsaari huomasi
sen, ratsasti pitkin rivejänsä ja huusi, että jokainen, joka jättäisi
paikkansa, kohta ammuttaisiin. "En säästä itseänikään," huusi hän
vielä, "jos mä olen niin pelkuri, että mä pakenen!"
Tsaarin esimerkki rohkaisi venäläiset uudestaan. Kuin mehiläis-lauma
hääreivät he ruotsalaisten pataljoonain ja muona-vaunujen ympärillä.
Muutamilla näytti olevan halu ryöstää; mutta silloin huusi Tsaari taas:
"joka koskee vaunuihin, se ammutaan!" Se peljästytti heitä, ja
taistelua jatkettiin kello neljään jälkeen puolen-päivän. Silloin toi
kenraali Bauer vielä apu-joukkoja. Lewenhaupt puollusti itseänsä
myöhään yöhön erinomaisella miehuudella ja kohta kun pimeä tuli,
varusti hän itsensä hyvään asemaan, tehden muona-vaunuista
jonkun-moisen varustuksen itsellensä. Niin sai hän lepoa yöllä, mutta
kohta kun aamu koitti, alkoi taistelu uudelleen ja Lewenhaupt näki
mahdottomaksi varjella vaunuja. Sentähden, estääksensä niiden
joutumasta venäläisten käsiin, pisti hän ne tuleen. Mutta tuli ei
levennyt äkkiä ympäri, ja venäläisten onnistui pelastaa suuren osan
kuormista. Nyt tarjosivat he kenraali Lewenhaupt'ille kunniallisen
antaumisen ehtoja, mutta hän hylkäsi ne ja jatkoi taistelua. Vihdoin
tuli hän kuuden verisen taistelon jälkeen, joissa hän oli kadottanut
kaiken kuormastonsa, meidän ainoan apumme, ja kuusi tuhatta miestä,
seitsemän-toista kanuunaa ja koko joukon sotalippuja -- niin: hän tuli
vihdoin, tosin kunnialla kaunistettuna, mutta surkeimmassa tilassa
tykömme.
Sen siaan kuin hänen piti auttaa asemaamme, niin pilasi hän sen.
Lewenhaupt'in lyötyjen ja alakuloisten joukkojen ynnä Mazeppa'n
kasakkain kanssa nousi meidän armeijamme 28,000 mieheen, Se oli
vähäinen vihollisen voimia vastaan, mutta suuri, peräti suuri
ruoka-varojemme suhteen. Me olimme kuin hiiri pyydyksessä.
Ruotsalaisista ei ollut kukaan nurissut tähän saakka, mutta nyt alkoi
yleinen tyytymättömyys ilmestyä. Taistella venäläisiä vastaan, kävi
kyllä päinsä, mutta meillä oli taisteleminen myöskin nälkää ja vilua
vastaan. Eräs upsieri valitti siitä, ett'ei saanut ollenkaan mitään
tietoja Ruotsista.
Kuningas kuuli sen ja sanoi: "Pelkäättekö, että olette niin kaukana
kotoanne? Jos olette uljas sotamies, niin vien minä teidät niin kauvas,
että tuskin kolmeen vuoteen voitte saada mitään tietoja Ruotsista."
Eräs tovereistani, joka oli lapsundestaan oppinut elämään hyvin,
uskalsi napisten näyttää kuninkaalle palaisen mustaa ja homeista,
kauroista ja ohrista sekoitettua leipää, jota sitäkin niukasti jaettiin
meille, ja sanoi samalla: "taisiko sellaista leipää syödä?" Kuningas
otti palaisen, söi sen rauhallisesti ja sanoi: "No, ei se nyt hyvältä
maistu, mutta kyllähän sitä sentään syöpi." Ja niin söimmekin me sitä,
vaikka se tuskin oli syötävää. Hevoisemmekin olivat uupumaisillansa ja
täytyivät syödä sellaista ruokaa, jota muutoin ei mikään hevoinen syö.
Mutta kyllä ne siitä kärseivätkin, sillä sadan askeleen päähän
taidettiin lukea heidän kylki-luunsa, ja moni heistä luultavasti
unhoitti kaurat ijäksi-päiviksi.
Kenraalit vaateivat kuningasta, Jumalan tähden, palajamaan Puolaan ja
asettamaan armeijan siellä talvi-si'oille, koska se välttämättömästi
olisi hukkuva täällä. Mutta Kaarle oli kuuro kaikille viisaille
neuvoille. Hänellä oli nyt se vika kerran, ett'ei hän tahtonut seurata
hyviä neuvoja, ja sepä olikin hänen onnettomuutensa. "Minäkö palajaisin
Puolaan?" sanoi hän. "Näyttäisihän se siltä, kuin olisin paennut
venäläisiä! Pian talvi kuluupi. En saa kadottaa yhtään aikaa,
raivatakseni tieni Moskovaan."
Mutta Kaarle ei päässyt Moskovaan, hän ei voinut valloittaa Ukraine'a,
ja talvesta ei tahtonut tulla loppua ollenkaan, Sitä kauheaa kylmää,
joka meitä ahdisti vuonna 1709, ei voi kukaan unhoittaa, joka silloin
eli, erittäinkin meistä sotamiehistä, jotka kärseimme niin kauheasti.
Kohta Uudelta-vuodelta alkoi kylmä ja kesti puoli-väliin Helmikuuta
niin ankarana, että monta ihmistä paleltui, elävät kotona ja metsissä
kuolivat, vieläpä kalat järvissä. Vielä 15 p. Maaliskuuta oli niin
kylmä, että sylky jäätyi kohta kun se tuli maahan. Puoli-välissä
Toukokuuta oli routa vielä maassa, niin että syksy-kylvöt täydyttiin
kyntää uudestaan ja kylvää kevät-kylvöiksi.
Te voitte ehkä ajatella meidän tilamme sellaisessa kylmässä. Puista ei
meillä ollut puutetta, ja se olikin ainoa toivomme ja ainoa
pelastuksemme. Vieläpä oli siitä kovasta kylmästä hyvääkin: se pakoitti
ase-lepoon keskenään sotivaiset armeijat, sillä eivät venäläiset,
emmekä me voineet asettaa etu-vartioita ilman, ett'eivät ne paleltuneet
kuoliaiksi. Huolimatta kaikesta varovaisuudesta ja puiden paljoudesta
paleltui kuitenkin meistä noin kaksi tuhatta miestä kuoliaiksi, ja
ilman Mazeppaa, joka osoitti itsensä tässä meidän hädässämme
rehelliseksi ja uskolliseksi ystäväksi, olisi monta tuhatta nääntynyt
nälkäänkin. Mutta vanha kasakka-päällikkö hankkei meille kaikella
mahdollisuudella ruoka-varoja, ja niin kului talvi, kunnes Helmikuussa
aljettiin taas pitää pienempiä kahakoita.
Kaarle oli päättänyt valloittaa Moskovan, eikä hänen jäykkää luontoansa
voinut taivuttaa mikään; ei vaikka hänen armeijansa oli kevään tullen
supistunut jo 16,000 mieheen. Mutta ennen kuin me taisimme tulla
Moskovaan, niin piti meidän valloittaa ensin Pultava, jonka Pietari oli
erittäin linnoittanut ja varustanut suurilla ruoka-varoilla. Sen
lisäksi koki Tsaari viekoitella Mazeppaa pois puoleltamme, lupasi
hänelle armoa ja virkaansa jälleen-asettamista, jos hän vain luopuisi
Kaarlesta. Mutta Mazeppa hylkäsi tarjoukset ja pysyi uskollisena. Nyt
marssittiin eteen-päin. Tiemme kävi Zaporogin kasakkain maan kautta.
Kaarle toivoi heitä liittolaisiksi ja Tsaari samoin. Tsaari antoikin
heille 60,000 kulta-rahaa, houkutellaksensa heitä puolellensa. Kasakat
ottivat rahat, mutta lupasivatpa liittoa Kaarlellekin. Siitä oli meidän
kiittäminen vanhaa Mazeppaa, joka tunsi erittäin hyvin tämän kansan
luonnon. Suurta hyötyä eivät he tosin meille tehneet, mutta se oli jo
jotakin, ett'eivät tehneet meille mitään pahaakaan. Kaksi tuhatta
miestä heiltä yhtyi meihin, Sen lisäksi sai Kaarle rahoilla kaksi
tuhatta valakkilaista Tatar-kaanilta, ja tällä sekavalla armeijalla
kävimme me Pultavan kimppuun, ahnaina kuin nälkäiset sudet,
päästäksemme käsiksi sen hyvin varustettuihin makasiineihin, joita ei
mikään armeija maailmassa olisi paremmin tarvinnut, kuin meidän.
Kaarle ryhtyi kohta Pultavan piiritykseen, mutta se ei käynyt niin pian
päinsä, kuin me kaikki olimme toivoneet. Kaupunki oli jota-kuinkin
hyvin ja säännöllisesti linnoitettu ja sisälsi kahdeksan tuhannen
suuruisen varustus-väen. Rynnäkköön puuttui meiltä miehiä ja
pommittamiseen kanuunia. Meillä oli kaikkiansa kolme kymmentä kanuunaa
ja mörssaria eikä ollenkaan kuulia. Meidän täytyi ensin odottaa siksi,
että linnasta ammuttiin meille joitakuita kuulia. Niitä kokoiltiin
suurella vaivalla ja lähetettiin piiritetyille takaisin meidän omilla
kanuunoillamme. Ei mikään auttanut; meidän rauta-kallo kuninkaamme
täytyi tehdä nyt jotain, jota hän ei koskaan kärsinyt, nimittäin
odottaa, Se ei ollut hänelle ollenkaan mieleen, mutta, kuten sanottu,
ei mikään auttanut -- päällään ei hän voinut murtaa linnan muuria, ja
jos hän tahtoi valloittaa Pultavaa, niin piti hänen koettaa valloittaa
linna nälkä-palkalla; ja se kävi pitkään, sillä venäläisillä oli suuret
makasiinit.
Ylipäänsä ei meille tahtonut mikään onnistua. Kesäkuussa lähestyivät
venäläisten apu-joukot, ja kuningas lähetti heitä vastaan kenraali
Stadelberg'in sillä vakavalla käskyllä, että hänen piti lyömän
venäläiset ehdolla millä hyvänsä. Mutta toisin se kuitenkin kävi:
Stadelberg lyötiin itse.
Sanan-lasku sanoo, ett'ei onnettomuus tule yksin, ja niin kävi
meillekin. Kaarlella oli tähän saakka ollut sellainen onni kaikissa
kahakoissa ja tappeluissa, että hän jo itsekin alkoi luulla olevansa
lumotun kuulia ja lyömisiä vastaan. Pultavassa hänen piti pääsemän
siitä luulosta ja vielä monesta muusta. Sillä koska vahingot kerran
alkoivat, niin tulivat ne ilman loppua ja määrää.
Eräässä kahakassa sai Kaarle kuulan vasempaan jalkaansa. Ei voitu
huomata mitään hänessä, hän istui useampia tunteja vielä hevoisen
seljässä ja johti tappelua. Eräs palvelija havaitsi viimein koko hänen
saappaansa olevan veressä ja toi lääkärin. Silloin oli haava jo ärtynyt
ja tuska oli niin ankara, että kuninkaan täytyi astua alas hevoisen
seljästä. Haavoitettu jalka tutkittiin ja julistettiin, että ainoa
pelastus olisi jalan poikki-sahaamisessa. Kuningas ei myöntynyt siihen
ensinkään, vaan riiteli lääkärin kanssa siksi, että minulle johtui
mieleeni ajatus, että ehkä meidän rykmentin-haavurilla Reuman'illa
olisi toinen ajatus asiasta. Nopeasti noudin minä hänen, ja suureksi
onneksi. Reuman sanoi toivovansa jalan paranevan ilman sen
poikki-sahaamista, jos siihen leikattaisiin joita-kuita syviä
leikkauksia, haavoja. Se tuuma antoi vettä Kaarlen myllylle. Hän
tarttui molemmin käsin sääreensä, puri hampaansa yhteen ja sanoi:
"No leikatkaa nyt sitten, elkäätkä peljätkö!"
"Niin tehtiin ja hän katseli rauhallisesti leikkaamista, ilman mitään
tuskan merkkiä kasvoillansa. Tätä tehdessä tuotiin hänelle sana, että
Tsaari oli tulossa koko armeijansa kanssa. Vielä senkin kuultuaan
osoitti hän tavallisen maltillisuutensa. 'Hyvä on,' sanoi hän,
'sentähden pitää kaikki valmistettamaan huomista tappelua varten.'
Siinä oli kaikki, mitä hän vastasi tälle uutiselle."
Tässä tuli äkkinäinen keskeytys vanhan vältvääpelin kertomukselle. Hän
hyppäsi ylös istuimeltansa, aukaisi vahti-huoneen pienen akkunan ja
pisti päänsä ulos huolimatta sateesta, joka hänen harmaita haiveniansa
kasteli ja tuulesta, joka niitä repeli.
"Mitä siellä nyt on?" huusi Uolevi Sparre ja kiirehti yhdessä Elfdal'in
ja Rönne'n kanssa akkunan luokse.
"Ettekö kuulleet? Laukaus, ja nyt taas toinen!" vastasi vanhus, ja
samassa kuului ilmassa pieni, keskeytetty ja kumea paukaus.
"Kyllä, Herra Jumala!" huusi Elfdal. "Ja tuolla näen minä taas
väläyksen, -- kohta kuuluu kolmas laukaus."
"Siellä on laiva vaarassa, ajautumassa Dal'in kallioille!" sanoi
vältvääpeli. "Mutta ehkä se vielä voipi pelastua, jos vain viipymättä
lähetetään luotsi Marstrand'ista, sillä se on vielä kaukana karista.
Uolevi, joudu pian isäsi, överstin luokse. Hän laittaa kyllä kohta
luotsi-veneen vesille; ja jos ilma vähän pitää väliä, niin pian pääsee
vene perille. Mutta juosta sinun pitää, ikäänkuin olisi sulla siivet
koivissa."
Uolevi kaappasi kohta sota-lakkinsa ja Elfdal ja Rönne tekivät samoin,
joutumatta ottamaan edes päällys-vaatteitansa.
"Elfdal saa mennä mukana," sanoi vältvääpeli kiireesti ja
käskeväisesti, "mutta Rönne jääpi tänne! Minä ehkä tarvitsen häntä, ja
kahdessa sanan-saattajassa Marstrand'iin on kyllä."
Nöyrästi palasi nuorukainen vahti-huoneesen takaisin, ja toiset
menivät kuin tuulen-vihuri kaupunkiin. "Kyllä he joutuvat parahiksi"
sanoi vanha vältvääpeli. "Jos översti on nyt vain pitänyt huolta
luotsi-veneistä, niin emme tarvitse peljätä vaarassa olevan laivan
hukkuvan. Kaiken-mokomin emme mekään tahdo laimin-lyödä mitään, joka
voipi olla heidän pelastukseksensa. Ripeästi, ystäväni, auttamaan minua
valkeata kohentamaan!"
He menivät tornin-lyhtyyn ja laittoivat hiilet täyteen liekkiin, Sillä
ajalla kun he innokkaasti toimivat tässä, näytti ilma olevan juuri
paranemaan päin. Sade lakkasi, pilvet hajaantuivat ja kokoontuivat
pienempiin ryhmiin; tähdet pilkistelivät esiin siellä, täällä pilvien
välistä, ja jopa viimein kuukin loi kirkkaan, lempeän valonsa
raivoisalle, rauhattomalle merelle. Muutamaksi minuutiksi kirkastui
ilma niin, että taidettiin jotenkin selvästi eroittaa suuri laiva, joka
oli käärinyt purjeensa kokoon ja taisteli vihaisia laineita vastaan.
"Tuolla se on!" huudahti vanha vältvääpeli ja osoitti kädellään
merelle. "Etkö sinäkin sitä näe? Taivas! Se taistelee jalosti, ja jos
se voi kestää vielä vain kymmenen minuuttia, sillä että luotsi-vene
kerkeääpi perille, niin -- -- --"
"Hohoi vältvääpeli! Kas, tuolla pistäytyy jo vene esiin kallioiden
takana!" keskeytti nuorukainen häntä. "Ja tuolla tulee toinen! He ovat
vetäneet purjeet ylös ja kiitävät kuin kalalokit eteen-päin."
"Missä, missä?" kysyi vältvääpeli innokkaasti. "Kuka sellaisia
pähkinän-kuoria voi nähdä niin heikossa kuun-valossa! Nuoret silmät
voivat sen tehdä. -- Kas, niin: tuolla ne ovatkin! Minä näin niiden
kiitävän juuri valoisan paikan yli, minkä kuu tekee merellä pilvien
välistä. Onneksi! Nyt ei ole mitään vaaraa enään, luulen ma. Heillä on
valo-torni ja kuu, ja olisihan se koko huono luotsi, joka ei sellaisten
auttajain avulla voisi välttää kallioita ja osata satamaan. Mutta nyt
en minä näe venettä enään. Mihinkä se joutui, Rönne?"
"On juuri laivan kupeella," vastasi Rönne, joka ei sekuntiakaan ollut
laskenut venettä silmistänsä. "Vielä minuutti ja he ovat pääsneet
laivalle!"
"Sittepä saamme kohta nähdä, miten luotsit johtavat laivaa," sanoi
vältvääpeli ja tähysti laineilla lelluvaa laivaa. Pahaksi onneksi kätki
juuri samassa musta pilvi kuun ja peitti näkö-alan merellä. Mutta
kovasti riehuva tuuli karkoitti pilven pian pois, ja jonkun minuutin
perästä oli näkö-ala taas vapaa. Vanha vältvääpeli huudahti
sydämellisellä riemulla.
"Kas tuolla! Se on tapahtunut!" sanoi hän. "He ovat jo kallion-kielen
ohitse ja ovat vähemmässä, kuin neljäs-osa tunnissa turvallisesti
ankkurissa. Se oli, Jumal'auta apu hädässä! Ell'ei översti Sparre olisi
lähettänyt teitä tänne tyköni, niin olisimme luultavasti saaneet
valittaa parin sadan ihmishengen hukkumista; sillä tuolla alhaalla
voidaan kuulla kyllä laukaus, vaan ei nähdä väläystä, eikä niin-muodoin
tietää, missä hädässä oleva laiva oikeastaan on. Niin, hän on kelpo
mies, översti! Joku muu mies ei olisi ehkä pitänyt huolta, pitää
veneitä varulla, ja niin olisi apu tullut myöhään. Pojat taisivat
juosta aikalailla! Minä luulen, että he tarvitsivat tuskin viittä
minuuttia, tullaksensa kaupunkiin. No, niin! He ovat oikeoita
ruotsalaisia, rohkeoita ja aina auttamaan valmiita. Heistä täytyy
pitää, heistä kelpo-pojista! -- Mutta katsoppas tuonne, Rönne! Laiva
kääntyy, -- heittää ankkurin mereen, -- laiva seisoo hiljaa, -- he ovat
pelastetut, ja kohta tullenevat nuoret toverimme takaisin."
Todellakin seisoi laiva, joka muutamia minuuttia sitten oli vaarassa
ajautua tuolle paha-maineiselle Dal'in kalliolle; niin laiva seisoi nyt
rauhallisesti ankkurissa, ja vältvääpeli palasi siis nuoren toverinsa
kanssa jälleen vahti-honeesen. Ensin tarkasti hän terävästi vielä
merta, nähdäksensä, vieläkö sillä kerralla oli joku muu laiva vaarassa
myrskyssä.
"Minä luulen," sanoi hän vallan tyytyväisenä, "ett'emme enään
tänä-pänä tarvitse peljätä mitään vaaraa. Myrsky-ilma näyttää purkaneen
raivonsa loppuun, ja paitsi sitä kirkastuu jo taivaskin vähitellen
niin, että puolen tunnin matkalle voi jo eroittaa rannat. Ja niin
muodoin en minä tarvitse sinua enään, Rönne. Jos tahdot mennä
tovereitasi vastaan, niin ei mikään sitä estä. Yö kuluupi jo kyllä
rauhallisesti; siitä olen varma. Siis mene Herran rauhaan, jos olet
uupunut."
"En vähääkään, vältvääpeli," sanoi nuorukainen. "Vaikka en olisi
määrättykään tänne, niin tahtoisin sittenkin jäädä tänne; sillä ei
auta mikään, vältvääpeli, vaan teidän täytyy lopettaa kertomuksenne
Kaarle-kuninkaasta. Eikä kellokaan ole muuta kuin 10:n. Yö on vielä
pitkä."
"Ahah, vai kertomus sinua täällä pitääkin," sanoi vanha vältvääpeli
naureskellen. "No, sinä saat sen kuulla ja toverisi myöskin, jos he
tulevat enään tänne. Mutta minä luulen, että he ovat olleet niin
varovaisia, että ovat jääneet Marstrand'iin."
"Ei maarkaan, niin tyhmiä eivät he olleet!" huusi Uolevin iloinen ääni
samassa, ja kohta astui hän sisään Elfdal'in ja erään vieraan kanssa.
"Täällä me olemme taas, vanha ystävä! Vähän tosin märkiä, mutta iloisia
ja reippaita olemme yhä vain, ja vähäinen märkyys kyllä pian kuivuu.
Isäni käski minun sanomaan teille terveisiä ja kiitoksia. Te olette
hyvin pitäneet varanne, sanoi hän, ja lähettänyt minut ja Elfdal'in
parhaalla ajalla. Jos se olisi tapahtunut joita-kuita minuuttia
myöhemmin, niin olisi laiva ollut hukassa. Isäni aikoo pitää huolta
siitä, että valppautenne esitetään hallitukselle oikeassa arvossansa.
Totisesti, vältvääpeli, oli laiva joutumaisillaan Dal'in kalliolle.
Luotsit tulivat juuri parahiksi, kuin vallesmanni viina-pannulle."
"Olemme sen kyllä nähneet täältä ylhäältä," vastasi vanhus. "Se on paha
paikka, ell'ei vain tarkoin tunne kulku-väylää. Mutta mikä laiva se
oikeastaan oli, Uolevi? Suurelta ja komealta rakennukselta se vain
näytti."
"Kyllä, kyllä" vastasi Uolevi; "paras ruotsalaisista rekatti-laivoista,
kuin on koskaan laineita vakoillut: 'Torstenson' kuudella-kymmenellä
kanuunalla. Tässä on samasta laivasta matkustaja, joka haluaapi
myöskin saada kuulla teidän vanhoja kertomuksianne. Elkää siitä
pahastuko, vältvääpeli! Kun tämä herra kuuli, että me tahdoimme palata
valo-torniin, niin pyysi hän saada tulla mukana, ja niin olemme me siis
nyt tässä."
Vältvääpeli heitti lyhyen katseen vieraasen, mutta tämä lyhyt katse oli
kylliksi hänelle, tuntea vieraassa arvokkaan ja suuren miehen. Vieras
näytti erittäin nuorelta, ja hänen kasvoissansa kuvastuivat lempeys ja
ystävyys. Vanha vältvääpeli tervehti häntä sen tähden ystävällisellä
kohteliaisuudella ja pyysi häntä istumaan pieneen vahti-huoneesensa.
"Pitäkää hyvänänne se, mitä voin tarjota teille, armollinen herra,"
sanoi hän. "Paljon ei se tosin ole: vain lämmin huone ja vähän
kertomuksia vanhoista ajoista."
"Sitä juuri etsinkin," vastasi vieras. "Näiltä nuorilta ystäviltämme
kuulin, että olette ollut sankari-kuninkaamme ase-toveri, ja nyt koska
en olisi voinut nukkua tänä yönä, niin pyysin heitä ottamaan minua
kanssansa. Olen oikein iloinen, jos jatkatte vain kertomustanne,
huolimatta minua ujostella. Minä myöskin olen nähnyt kuninkaan vähää
ennen tuota onnetonta laukausta Fredrikshall'in luona."
"Tekö, herra?" sanoi vanha vältvääpeli ihmetellen. "Mutta hyvin nuori
te mahdoitte silloin olla."
"Kyllä! Minä seurasin isääni, joka oli upsierina kuninkaan
palveluksessa, ja tahtoi opettaa minua jo nuorena sota-menoihin."
"Sitten minä ymmärrän," sanoi vältvääpeli. "Olemmepa niin-muodoin
puolittain sota-toverit, sillä minä olin myöskin Fredrikshall'in luona
ja näillä minun käsi-varsillani autoin minä kantamaan kuningasta
jälleen telttiinsä. Vielä kerran: terve-tullut!"
Hän ojensi kätensä vieraalle, joka puristi sitä innolla. Sen jälkeen
vaatei Uolevi vältvääpeliä jatkamaan kertomustansa.