kranatyörit hyppäsimme samaa tietä veteen, kuin sammakot, jotka
hyppäävät lammikkoon, ja kahlasimme tanskalaisia vastaan, jotka olivat
linnoittaneet rannan ja ottivat meitä kuulilla vastaan.
"Mikä se niin vinkuu?" kuulin minä kuninkaan kysyvän kenraali
Stuartilta, joka kahlasi hänen vieressänsä.
"Kuulat, Teidän Majesteettinne," vastasi kenraali.
"Hyvä," sanoi kuningas. "Se olkoon tästä-lähtein musiikkini."
Tuskin oli hän sen sanonut, niin tapasi kuula kenraali Stuart'ia
reiteen ja toinen lävitsi erään luutnantin, joka kahlasi kuninkaan
toisella puolella. Minä riensin kenraalia auttamaan, jota tehdessäni en
malttanut olla katsahtamatta kuninkaasen, nähdäkseni, mitä tämä koetus,
joka ei ollut leikkiä, vaan totta, vaikutti hänessä. Hänen silmänsä
säkenöittivät, eikä hän huolinut kuulista enempää, kuin olisivat ne
vain olleet herneitä.
"Hyvin tehty, Roos," huusi hän minulle. "Tue kenraalia. Eteenpäin,
pojat, eteen vain! Mitä pikemmin me pääsemme tästä, sitä pikemmin
karkoitamme me tanskalaiset varustuksistaan."
Ja eteenpäin me menimmekin, kuin tanssissa vain. Koska tanskalaiset
näkivät meidän lähestyvän, niin he peljästyivät ja pakenivat. Kuningas
kiipesi varustuksiin, sotamiehet syöksivät eteenpäin, ja me olimme
herroina myöskin maalla ja panimme Kyöpenhamina'n oikein pihtiin.
Nyt asetuttiin leiriin ja varustauttiin pommittamaan kaupunkia. Mutta
niin pitkälle ei kuitenkaan päästy, sillä kaupungista, joka ei ollut
oikein hyvillänsä meidän puuhistamme, lähetettiin lähettiläitä,
rukoilemaan kuningasta, että hän armahtaisi heitä. Kaarle ei ollut
julma, eikä veren-himoinen, varsinkaan, koska hän oli voittanut jonkun
tarkoituksen. Sentähden oli hän taipuvainen ja lupasi säästää kaupunkia
pommittamisesta, jota vastaan hän vaatei 400,000 riksiä, jotka
rehellisesti maksettiinkin, ja palkitsivat paljon sota-kulungeita.
Paitsi sitä käski hän, että leiriin piti säännöllisesti tuotaman
elon-varoja, joista myös heille luvattiin säännöllisesti maksaa.
Viimeistä lupausta eivät lähettiläät tahtoneet antaa, mutta Kaarle oli
voittaja ja hänen käskyjänsä piti toteltaman. Ruoka-varoja tuotiin siis
leiriin suurilla vaunuilla, ja tanskalaisten hämmästykseksi maksoivat
ruotsalaiset sotamiehet säännöllisesti kaikista, niin että talonpojat
sittemmin toivat mieluummin tavaransa leiriin, kuin kaupunkiin, ja
vihdoin olivat kaupunkilaiset pakoitetut ostamaan tarpeitansa osaksi
ruotsalaisten leiristä.
Se oli ruotsalaisten sota-kuria.
Moni tosin olisi kyllä meistä ottanut tarpeensa ja pitänyt rahat
plakkarissansa, mutta kuninkaan käsky oli liiaksi tietty; tiettiinpä
sekin, että joka rikkoi tätä käskyä vastaan, hän jätettiin kohta
pyövelille ja tuli viiden minuutin sisään hirtetyksi. Sellaisissa
asioissa ei kuningas laskenut leikkiä koskaan, ja se pitikin
järjestyksen voimassa erinomaisella tavalla.
Tanskalaisten kanssa me siis pian jouduimme valmiiksi. Tanskan
kuningas, joka oli karannut Kaarlen langon, Holstein'in herttuan
kimppuun, sai tuskin kuulla meidän voitostamme, niin näki hän itsensä
pakoitetuksi tekemään rauhaa millä ehdolla hyvänsäkin. Rauhasta
keskusteltiin, ja vähemmässä, kuin kuudessa viikossa oli Kaarle sopinut
ensimäisen vihollisensa kanssa. Samoin kuin Julius Caesar taisi hän nyt
sanoa: "_veni, vidi, vici_, tulin, näjin, voitin."
Mutta nyt oli kääntyminen vihollisen kimppuun, joka oli paljon
mahtavampi, kuin Tanskan kuningas, nimittäin Venäjän Tsaarin Pietarin,
joka piiritti kahdeksankymmenen tuhannen suuruisella joukolla
ruotsalaista linnaa, Narvaa. Meidän nuori kuninkaamme ei kuitenkaan
pitänyt juuri lukua vihollisten paljoudesta, vaan käänsi ympäri
Kyöpenhaminassa ja johti meitä venäläisiä vastaan. Kun Pietari kuuli
Kaarlen olevan tulossa, niin pelkäsi hän kahdeksalla-kymmenellä
tuhannellansa vielä olevansa kylliksi vahva meitä, kourallista
ruotsalaisia vastaan, ja jätti sentähden armeijansa, tuodaksensa
pika-marssissa vielä neljäkymmentä tuhatta lisäksi, jotka jo olivat
matkalla tulossa sisä-Venäjältä. Yli-päällikkyyden Narvassa jätti hän
siksi aikaa kenraali De Croille.
Ihme oli se, ett'ei kenraali Croi 80,000 miehellä ja 145 kanuunalla
voinut valloittaa pientä Narvaa, jota puollusti vain pari tuhatta
ruotsalaista. Mutta Narvassa olikin uljas päällikkö, kenraali Horn,
joka miehuullisesti puollusti itseään ylivaltaa vastaan ja jo kaksi
kuukautta oli pitänyt asemansa. Oli siis kunnian asia Kaarlelle, auttaa
sellaista uljasta kenraalia. Kenraali Croi'lle oli taas tärkeätä, pitää
meitä linnasta niin kaukana, kuin suinkin mahdollista. Tehdäksensä
sentähden tukalaksi meidän esiin-marssimisemme, lähetti hän 30,000
venäläistä meitä vastaan, penikulman matkalle Narvasta ja asetti niiden
eteen 20,000 strelitsiä ja etu-joukoksi 5,000 miestä, niin että meidän
oli tunkeminen 55,000 miehen läpitse ennenkuin pääsimme Narvaan.
Olipa se kova kakku purra ja vaatei todellakin hyviä hampaita. Mutta
Kaarle puri hyvin, sen osoitti hän jo Kyöpenhaminan edustalla, ja me
sotamiehet seurasimme ummessa-silmin häntä kuolemaan, niin suuri oli
meidän luottamuksemme häneen.
Kahden-kymmenen tuhannen lukuisena olimme me tulleet Liivin-maalle,
mutta kuningas oli maltiton marssimaan koko armeijan kanssa. Hän kokosi
sentähden kiiruimmasti neljätuhatta ratsu-miestä ja yhtä monta
jalka-miestä ja riensi pika-marssissa eteen-päin. Kahdeksalla
tuhannella miehellä aikoi hän ahdistaa kahdeksaa-kymmentä tuhatta
venäläista, jotka päälle-päätteeksi olivat linnoitetuissa asemissa.
Jokaista ruotsalaista kohden tuli kymmenen venäläistä, ja sitä voitiin
syyllä sanoa rohkeaksi yritykseksi. Me sotamiehet, ja erittäinkin
henki-vartijat, me emme pitäneet paljon lukua yli-voimasta, sillä
kuningas kävi meidän mielestämme kokonaisesta armeijasta. Mutta
upsierit, ja erittäinkin eräs vanha kenraali pudistelivat miettiväisinä
päitänsä. Kuningas huomasi sen, sillä hän näki kaikkialle, ja ratsasti
kohta hänen tykönsä, katsoi häntä kiivaasti silmiin ja sanoi: "Mitä,
herra kenraali, epäilettekö te minun voivan lyödä kahdeksalla
tuhannella ruotsalaisella kahdaksaa-kymmentä tuhatta venäläistä?" --
Kenraali koki niin paljo kuin mahdollista, olla tyytyväisen näköinen
pulmassa. "Teidän Majesteettinne oli kyllä mies Kyöpenhaminan
edustalla," sanoi hän, "eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta."
"Minä voin siis otaksua, että olette minun mieltäni," jatkoi
kuningas puhettansa. "Muutoin näette kyllä, että minulla on kaksi
hyvää puolta, jota ei ole vihollisella. Ensiksikään ei hän voi käyttää
ratsu-joukkojansa, ja toiseksi tässä ahtaassa paikassa ovat sellaiset
suuret laumat toistensa tiellä."
Vanha kenraali asettausi, kuin olisi hän tyytynyt kuninkaan selitykseen
ja vaikeni. Sitä vastoin alkoi eräs toinen upsieri kysymättömänä
puhua ja pyysi ehkä päästä kuninkaan suosioon. Hän sanoi: "Teidän
Majesteettinne! Eräs uljas ranskalainen kenraali, jota minä ennen
palvelin, piti tapanaan aina tappelun alussa sanoa: jos Jumala on
tänään puolueeton, niin me annamme aika löylyä noille herroille. Teidän
Majesteettinne saattaa sanoa samalla tavalla."
Mutta tämä ei tuottanut puhujalle hyvää. Hän ei ollut ajatellut, että
Kaarle harjoitti erittäin jumalisuutta ja hurskautta, ja sentähden
mahtoi Kaarlen vastaus olla vähän odottamaton puhujalle. Kuningas
kääntyi nimittäin hänen puoleensa ja vastasi lyhyesti: "herra Siquieur,
tiedättekö, että uljas kenraalinne puhui silloin, kuin suurin narri,"
ja sen sanottuaan kääntyi hän ympäri ja ajoi pois. Herra Siquieur
näytti niin tyhmistyneeltä, että me kranatyörit emme voineet hillitä
itseämme nauramasta hänen noloudellensa.
Me marsseimme eteen-päin ja rynnäkkö oli kohta alkava. Ensimäiset
Venäjän vartijat olivat sioitetut ahtaaseen solaan, jossa joku sata
miestä olisi voinut pidättää kokonaisen armeijan. Mutta kohta, meidän
ensi kerran ankarasti hyökäten, eivät venäläiset voineet pitää
paikkaansa, vaan pakenivat peljästyneinä. Venäjän viisituhatta miestä
karkasi seka-sorrossa kahdenkymmenen tuhannen strelitsin päälle, jotka,
kuten jo sanoin, seisoivat jonkun matkan päässä heistä, ja saattoivat
heitäkin sellaiseen kauhistukseen, että he käänsivät hevoisensa ja
pakenivat täyttä nelistä. Koko tämä hajoitettu ja järjestyksetön joukko
syöksyi nyt heidän takanansa olevain kolmenkymmenen tuhannen miehen
päälle, ja nämät, eivätkä ilman syytä, luullen kaikki olevan hukassa,
vedettiin mukaan tähän hillitsemättömään tulvaan. Ja niin pakeni 55,000
miestä silmät nurin päässä takaisin leiriin, tekemättä edes tunnin
vasta-rintaa meidän kuninkaallemme ja hänen kahdeksalle tuhannelle
ruotsalaisellensa.
Niin pitkälle olimme me tulleet, mutta pahin oli vielä jäljillä.
Edessämme oli linnoitettu leiri ja leirissä 80,000 venäläistä ja
sataneljäkymmentäviisi kitaansa ammottavaa kanuunaa. Vallan
hengästyneinä tulimme me esille, mutta ei kuningas antanut meille aikaa
edes sen verran, että olisimme vähän puhaltaneet ja pyhkineet hien
otsiltamme. "Eteenpäin!" kuului käsky taas. Kuningas antoi sota-huudon:
"Jumalan avulla!" ja ruotsalaiset kanuunat alkoivat kohta ampua,
tehdäksi aukkoja venäläisten etu-varustuksiin.
Tosin tuntui sydämemme vähän oudolta, kun katselimme vihollisen leiriä,
ja monen sydän taisi jo palpattaakkin. Kuningas ei jättänyt meille
kuitenkaan pitkiä miettimisen aikoja. Niin pian kuin kanuunamme olivat
tehneet joitakuita aukkoja etu-varustuksissa, niin ei hän viivytellyt
enään ampumisella, vaan antoi käydä pajunettisille, ja nyt käytiin
raivossa vihollista vastaan.
Voitte uskoa, pojat, että se oli juhlallinen hetki, kun me marssimme,
sillä ell'ei Jumala olisi antanut apua, niin me kaikki olisimme voineet
tulla viimeiseen mieheen lyödyksi. Mutta Jumala auttoi meitä; Kaarlen
luottamus sodan Jumalaan, korkeimpaan johtajaan ei tullut häpeään.
Kauhea lumi-tuisku tuli taivaasta, ja se oli juuri se apu, jonka Jumala
lähetti meille. Lumi ja tuisku olivat meillä takapuolella, mutta löi
venäläisiä vasten naamaa. Päivä oli 20 Marraskuuta 1700, ja talvi oli
alkanut aikaisin. Raju-ilma uuvutti venäläisten jäseniä, ja teki heidät
sokeoiksi ja kuuroiksi.
Kuitenki seisoivat venäläiset, se kunnia täytyy minun heille antaa,
kauvan kuin muuri ja antoi koko puolen tuntia meidän hakata ja tappaa
itseänsä pajuneteillä. Myrskyn ja lumen sokaisemina eivät he voineet
nähdä meidän vähä-lukuisuuttamme, mutta luulivat sen olevan paljon
suuremman, kuin se todella olikaan. Paitsi sitä taisteli Kaarle kuin
vanha kenraali ja osoitti huolta, neroa ja rohkeutta sellaista, että me
ruotsalaisetkin sitä ihmettelimme ja tulimme kiihoitetuiksi sotimaan
käsittämättömällä rohkeudella. Kuningas kiirehti oikealta siiveltä
vasemmalle, jossa Tsaarin pää-korttierin piti oleman, mutta, kuten jo
olen sanonut, ei Tsaari ollutkaan siellä, vaan tuomassa apu-joukkoja.
Kuninkaan kiitäessä edes-takaisin jokajalla, missä kuulat lensivät,
raappasi kuula häntä olkapäähän. Minä nä'in omilla silmilläni, miten
hän vähän hypähti samassa, mutta nenä-liina sidottiin haavaan veren
sulkemiseksi ja sitten ei hän ollut tietävinänsä koko haavasta. Taas
ajoi hän kuumimpaan tuleen ja nyt kaatui hänen hevoisensa kuoliaana
maahan. Mutta Kaarle ei huolinut siitä, hän irroitti itsensä nopeasti
kuolleesta hevoisestaan ja otti toisen. Mutta tuskin oli hän istunut
sen selkään, niin vei jo kanuunan kuula siltä pään poikki. Nyt hyppäsi
hän kolmannen selkään ja sanoi rauhallisesti: "minä luulen, että nuo
ihmiset tahtovat opettaa minua ratsastamaan." Enempää ei hän huolinut
hevoistensa hukkaantumisesta, eikä siitä vaarasta, jossa hän pyörei,
vaan ajoi kiireesti eteen-päin ja vei meitä aina syvemmälle tuleen
siksi, kunnes hänen hevoisensa upposi syvään rämeesen. Hän pääsi kyllä
pian ylös, mutta rapakko oli niin sitkeätä, että hänen toinen
saappaansa jäi sinne. Minä olin aina, mahdollisuutta myöten, pysytellyt
hänen läheisyydessänsä ja olin juuri tällä hetkellä niin lähellä häntä,
että taisin römpiä avuksensa rämeessä. Koska minä näjin, että hänellä
oli vain yksi saapas, niin riisuin minä omani ja ojensin sen hänelle.
"Tässä, Teidän Majesteettinne," sanoin minä, "saatte toisen siaan."
"Kiitos, Roos, kiitos!" huusi hän käheällä äänellä, sillä ruudin savu
ja alinomainen huutonsa "eteenpäin, pojat!" olivat sorruttaneet hänen
äänensä. "Sinä näet, ett'en nyt joudu saappaista huolimaan." Ja niin
hyppäsi hän neljännen hevoisen selkään ja taisteli sukka toisessa ja
saapas toisessa jalassa yhtä urhoollisesti kuin ei mitään olisi
tapahtunut. Tänä kuumana ja samalla kylmänä päivänä oli hän uupumaton.
Viimein kolmen kovan tunnin perästä, tunnin, joita en ikinä voi
unhoittaa, olimme me valloittaneet vallit ja ajaneet venäläiset
pakohon. Ensin horjuivat he ja sitten pakenivat. Mutta tappelu ei ollut
liki-mainkaan lopussa, sillä Venäjän armeijan toisen siiven kanssa
olimme me vain tähän saakka taistelleet. Mutta se ei hämmästyttänyt
Kaarlea. Neljän tuhannen suuruisella joukolla ajoi hän neljääkymmentä
tuhatta vihollista aina Narovan virralle saakka. Raivossa seka-sorrossa
hyökkäsivät joukot sillalle ja silta sortui. Onnettomat vaivaiset eivät
päässeet etemmäksi, ja ell'eivät he tahtoneet syöstä jää-kylmään jokeen
niin täytyi heidän pyrkiä tovereinsa luokse leiriin, jossa vielä
taidettiin pitää puolta. Mutta harvat sinne saapuivat. Kokonansa
hajoitetun vasemman siiven kenraalit antautuivat; Kaarle otti heitä
ystävällisesti vastaan, piti upseereista vain parhaimmat ja antoi ottaa
aseet kaikilta muilta, ala-upsiereilta ja sotamiehiltä, ja viedä heidät
Narvaan, josta ne ilman suuria esteitä annettiin juosta matkaansa.
Tässä samassa tilaisuudessa osoitti Kaarle sen kauniin totuuden, että
vaikka hän olikin uhka rohkea, niin oli hänellä kuitenkin hyvä sydän.
Koska, nimittäin, hätimiten neuvoteltiin, mitä kaikille niin paljoille
vangeille oli tehtävä, niin lausui joku kenraaleista sen julman
aikeen, että olisi paras tappaa kaikki vangit. Kaarle viskasi vihaisen
katseen häneen ja käski sen jälkeen varustaa uupuneet ja nälkäiset
vangit ruoka-varoilla ja laskea vapauteensa, joka kohta tapahtuikin.
Sellainen oli hän, meidän kuninkaamme! Hän oli hurskas, piti raamatun
aina mukanansa leirissäkin eikä eronnut siitä koskaan. Olen itse nähnyt
hänen usein siitä lukevan ja aina sen jälkeen huomannut hänen olevan
ystävällisen ja hyvällä tuulella. Jalo, uljas herra, ell'ei hänellä
vain olisi ollut sitä lemmon rauta-kalloa!
Sillä välillä oli jo yökin saapunut, ja kuningas kääreytyi kauhtanaansa
ja pani kylmästä huolimatta maata paljaalle maalle. Äsken satanut lumi
oli hänellä vuoteena ja pilvinen taivas peitteenä, Sillä tavalla maaten
ei voinut nähdä juuri ihania unia, eikäpä Kaarlella ollutkaan juuri
syytä ihaniin uniin, vaikka olikin voittanut sen päivän tappelun.
Venäjän oikeanpuolinen siipi oli vielä sota-kunnossa ja vahva
yli-voimallaan lannistamaan meidät ruotsalaiset, jos vain Jumala sen
sallei. Mutta silloin näkyi selvästi, miten hyvä se on, että on hyvä ja
laupias vihollisellekin. Kenraali Weide, joka johti venäläisten
oikeanpuolista siipeä, oli kuullut puhuttavan Kaarlen lempeydestä,
jolla hän kohteli vankeja, ja lähetti vielä kello kaksi yöllä
sanansaattajan nuoren sankarin tykö ja tarjoutui antaumaan samoilla
ehdoilla, kuin toisillekin oli myönnettynä. Kaarle käski sanomaan, että
hän oli tyytyväinen, jos kenraali joukkonsa etupäässä tuli ja laski
lippunsa ja aseensa maahan hänen eteensä. Niin tapahtuikin.
Kolmekymmentä tuhatta venäläistä, upsieria ja sotamiehiä marssei
paljain-päin meidän riviemme lävitse ja laski lippunsa ja aseensa
kuninkaan jalkain juureen. Meidän koko armeijamme, seitsemän tuhatta
miestä -- tuhannen oli kaatunut tappelussa -- seisoi aseissa
järjestyksessä, ja me olimme oikein iloisia tästä asiain päätöksestä,
jonka olimme saaneet kuninkaamme päättävällä miehuudella. Kaarle laski
taaskin venäläiset menemään ja piti vain upsierit.
Tsaarin korvissa ei luultavasti ilmoitus tappioista soinut hyvältä,
mutta hän oli yleisesti jalo mies ja kantoi onnettomuutensa
miehukkaasti. "Minä tiedän kyllä," koska vapisevalla äänellä kerrottiin
onnettomasta tappelusta hänelle, "minä tiedän kyllä, että ruotsalaiset
lyövät meidät vielä monta kertaa, mutta tuleepa sekin aika vielä,
jolloin ruotsalaiset ovat opettaneet meitä voittamaan itseänsä."
Sillä kerralla jäi asia sille kannalle, ja pitkiin aikoihin eivät
venäläiset mielellään puhuneet Narvan tappelusta. He eivät voineet
sittemmin, kun he olivat tointuneet kauheasta hämmästyksestänsä,
laisinkaan ymmärtää, miten se oli mahdollista, että kahdeksan tuhatta
ruotsalaista taisi niin perin pohjin lyödä kahdeksankymmentä tuhatta
venäläistä, ja moni heistä päättikin vallan varmasti, että me olimme
tehneet taikoja, ja ett'ei meidän kuninkaaseemme pystyneet luodit, eikä
lyönnit. Mutta että se kaikki oli hullutusta, tiesimme me parhaiten.
Meidän taikomisemme oli vain kuninkaan urhoollisuudessa ja erittäin
taivaan armossa, joka ajoi tiheät lumi-pilvet venäläisten silmiin niin,
että he sovaistiin ja saatettiin häiriöön; mitään muita taikoja ei
siinä ollut.
Niin, pojat! Kaikki kävi silloin meille, kuin "messinki höylällä vain."
Kun olimme voittaneet tanskalaiset ja venäläiset, niin pieksimme me
sitten 1702 vielä Puolan kuninkaan, Augusti Väkevän, Klissov'in
tappelussa, miehitimme Puolan, panimme siihen Stanislaus Leczinsky'n
kuninkaaksi ja pakoitimme rauhantekoon hänet Altranstad'issa, jossa
meille luvattiin suuria etuisuuksia.
Silloin seisoikin Kaarle-kuningas voimansa, kunniansa ja maineensa
korkeimmalla kukkulalla. Hänen armeijaansa pidettiin parhaimpana koko
Euroopassa, eikä kuri, miehuus ja luottavaisuus päällikköihin ollut
missään niin hyvä, kuin Kaarlen joukossa. Itse Saksan keisari
kunnioitti Kaarlea suuresti, lähetti lähettiläitä hänen tykönsä ja
antoi Schlesian protestanteille uskon-vapauden paljaalla Kaarlen
toivomuksella. Kaikki asiat näyttivät tahtovan asettaa katoomattoman
kunnian-kruunun Kaarlen päähän. Mutta asiat muuttuivat kerrassaan ja
kuninkaan kirkkaasti heloittava onnen-tähti alkoi tummentua, kunnes se
joku vuosi sittemmin kokonaan sammui. Hyvät ajat olivat ohitse ja pahat
edessä. Tulipa surun ja valitus-huudon päivät, ja niistä saimme me
kiittää juuri venäläisiä; venäläisiä, jotka olimme niin loistavaisesti
voittaneet Narvan tappelussa.
Voi, miten hyvin meidän asiamme olisivat olleet, jos Kaarle olisi
jättänyt heidät rauhaan! Mutta hänen onnensa vei hänet mukanansa. Hän
tahtoi tehdä Tsaari Pietarille samoin, kuin hän oli tehnyt Puolan
kuninkaalle, Sachsen'in vaali-ruhtinaalle Augustille, jota kyllä
nimitettiin väkeväksi, vaan oli osoittanut itsensä sangen heikoksi.
Siinä oli vika. Pietaria ei nimitetty väkeväksi, mutta hän osoitti
meille, että hänen siipensä olivat kovasti kasvaneet Narvan tappelun
jälkeen.
No, niin, pitäähän meidän käydä asiaan käsiksi, vaikka en minä puhu
yhtä mielelläni tästä Kaarlen elämän ajasta, kuin sitä edellisestä;
sillä tästä saivat meidän onnettomuutemme ja kurjuutemme alkunsa. Myös
minä sain muisto-merkin tästä surullisesta ajasta, merkin, jota en
olisi tarvinnut tässä muistella. Venäläiset löivät hyvin, se täytyy
myöntää, ja yksi sellainen lyönti tapasi kallooni niin, että arpi siinä
tuntuu vielä tänä päivänä. Mutta se on sivuseikka, Minulta oli se ottaa
vain hengen, mutta kuninkaalta kruunun ja valtakunnan.
No, niin! Olimme jo viipyneet yön ja päivän Sachsen'issa maan ja
vaali-ruhtinaan kontilla, ja kuningas ei ollut ainoastaan hankkinut
itsellensä aarteita, vaan olipa lisännyt armeijansakin jo yli
kahdenkymmenen tuhannen miehen, kun yht'äkkiä käskettiin liikkeelle.
Aluksi me iloitsimme, sillä me luulimme, että nyt pääsemme suoraan
Ruotsiin, kotihin, jota emme niin moneen vuoteen olleet nähneet. Mutta
siinä toivossa me pian petyimme. Ruotsiin ei mentykään, vaan Puolaan,
ja nyt me huomasimme, että kysymys oli vanhoista vihamiehistämme
venäläisistä. Pian tulimme kovaan käsikahakkaan heidän kanssansa.
Holofzin'in luona, Dnieper'in rannalla seisoi kenraali Menczikov
kahdenkymmenen tuhannen venäläisen kranatyörin ja yhdeksän ratsumies
rykmentin kanssa estämässä meidän edemmäksi kulkuamme. Ahdistaa heitä,
oli melkein mahdotointa, sillä heidän edessänsä oli tulvillaan oleva
Vibitsch'in virta ja sen jatkona suuri räme; sivulla oli heillä suojana
jylhät metsät. Meidän kenraalimme neuvoivat tuottamaan laivasiltoja ja
tekemään pattereita, mutta Kaarle vastasi: "mihinkä niin paljon
puuhia?" ja syöksyi rohkeasti raivoisaan virtaan. Luonnollisesti
kiirehti henki-vartijat ja koko armeija hänen jälkeensä, sillä
ruotsalaiset sanoivat siihen aikaan aina: missä kuningas kaatuu, siellä
kaadumme me kaikki. Rintaan saakka vedessä kahlasimme me virran yli ja
kävimme raivoisasti vihollisen valleja vastaan. Mutta venäläiset
seisoivat kuin seinä ja ajoivat meidät kuusi eri kertaa verisinä
takaisin. Vasta seitsemännellä hyökkäyksellä onnistuimme me tunkeutua
etu-varustuksiin. Venäläiset pakenivat ja jättivät jälkeensä kahdeksan
tuhatta vankia ja kolmekymmentäkuusi kanuunaa saaliiksemme.
Tämä alku lupasi jotakin. Mutta se teki kuninkaan vain kopeaksi. Sillä
kun Tsaari ojensi nyt kätensä sovinnoksi ja tarjosi rauhan ehtoja, niin
hylkäsi Kaarle ne ja lähetti Tsaar'ille sen ylpeän vastauksen: "että
hän tahtoi puhua hänen kanssansa siitä sitten, kun hän olisi ensin
marssinut sisään Moskovaan." Tämä vastaus suututti Tsaaria kovasti, ja
hän sanoi: "veljeni Kaarle tahtoo aina vain jäljitellä Alexander'ia,
mutta minä toivon, ett'ei hän minussa löydä mitään Darius'ta."
"Hänen toivonsa täyttyikin, mutta mitenkä se meistä tuntui, sen tahdon
puhua teille sitten, kun olemme panneet ensin hiiliä tuleen. Tulkaat,
poikani; liekki alkaa jo heikontua, ja myrsky ulkona raivoaa yhä
kovemmin vain."
Kertomuksen keskeyttäminen ei ollut ensinkään nuorten miesten mieleen,
mutta he tottelivat kuitenkin kohta käskyä ja kiirehtivät tornin
lyhtyyn, auttaaksensa vanhaa vältvääpeliä hänen velvollisuutensa
täyttämisessä.
KOLMAS LUKU.
Pultava ja Bender.
Pian loisti valkea taas kirkkaasti ulapalle aukealle ja vanha Roos
taisi hyvällä omalla-tunnolla palaita jälleen nuorten tovereinsa kanssa
vahti-majaan, jatkaaksensa keskeytettyä kertomustansa. Ensin loi hän
kuitenkin terävän ja tutkistelevan katseen synkeään yöhön ja kuunteli,
kuuluisiko jotain muuta ääntä, paitsi myrskyn pauhua ja laineitten
kohinaa. Mutta kaikki oli hiljaa, paitsi luonnon-voimain meteliä, ja
hän istuuntui sen tähden taas rauhallisesti paikallensa.
"Missäs me keskeytimmekään?" alkoi hän taas. Niin, kyllä muistan jo:
rauhan-ehdoissa, joita Tsaari tarjosi, ja jotka kuninkaamme hyljäsi. Se
oli paha erehdys. Hän olisi voinut vaatia mitä parhaimpia ehtoja
Tsaarilta, kokematta enään tappelun onnea; niin, eipä edes, jos hän
olisi voittanutkin yhden sellaisen tappelun, olisi hän saanut suurempia
etuja. Jumala tiesi, mikä hänen tekikään silloin niin itse-päiseksi;
lyhykäisesti sanottu: hän tahtoi sotaa, ja Tsaarin täytyi puollustaa
itseänsä miten parhaiten taisi.