Produced by Tapio Riikonen
RAUTA-KALLO
Historiallinen kertomus nuorisolle
Kirj.
FRANZ HOFFMANN
Suomensi C. T. ["Der Eisenkopf"].
Tampereella 1880,
Emil Hagelberg'in kustannuksella.
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa.
SISÄLLYS:
I. Vahtimaja valotornissa
II. Kaarlen nuoruus
III. Pultava ja Bender
IV. Viimeiset taistelot
V.
ENSIMÄINEN LUKU.
Vahtimaja valotornissa.
Ruotsin länteisellä rannalla, Juutinmaan pohjoisimman niemen,
Skagenshornin vastassa, juuri Kattegat'in salmen suussa, on meren
luodolla pieni, vain 1,200 henkeä sisältävä, Marstrand'in kaupunki, ja
sen vieressä kalliolla vahva Karlsten'in linna valo-torninensa.
Valotornin kirkas valo varoittaa pimeässä purjehtivaa vaarallisen
rannan kallioista ja kareista. Enemmän kuin sata vuotta on jo torni
loistanut korkealta kalliolta kauvas merelle, pelkäämättä myrskyä ja
laineita, jotka vaahtoisina mellastavat ja turhaan teuhastavat vankkaa
vuorta vastaan.
Enemmän kuin sata vuotta on myös siitä jo vierinyt, koska vanha
vältvääpeli Richard Roos astui eräänä päivänä illan hämärissä ulos
pienestä, tornin juurelle raketusta ja tornin kanssa ovella
yhdistetystä kivi-majastansa, jossa hän asui. Hän oli tornin vartia, ja
hänen toimenansa oli öisin pitää tornissa vahvaa hiilivalkeata ja antaa
hätämerkkiä, koska joku vaarassa oleva laiva pyysi apua. Monta vuotta
oli hän jo ollut tässä virassa, ja toivoi saada pitää sen aina
kuolemaansa saakka.
Koska hän oli tullut ulos ja lähestynyt kallion reunaa, jonka juurella
aallot pauhasivat, nosti hän tarkastelevan katseen ensin taivaille, ja
sitten toi hän sen rauhattomasti raivoavalle merelle, joka ääretönnä
näyttäytyi hänen edessänsä ja etempänä näytti yhtyvän taivaan rantaan.
Hetken tutkistelun perästä pudisti hän miettiväisenä harmaa-haivenista
päätänsä.
"Luoteessa on pahat merkit," puheli hän tuskin kuuluvalla äänellä
itseksensä. "Aurinko ruskoittaa laskussansa ja merkitsee senkaltaista
myrskyä, joka sammuttaa monen onnettoman kristityn elon-lampun.
Tahdonpa katsoa, onko joitakuita laivoja näkyvissä."
Tämän sanottuansa otti hän kauko-putken poveltansa, veti sen pitkäksi
ja asetti sen silmänsä eteen. Ei vapissut hänen kätensä, koska hän
tähysteli taivaan rantaa kauko-putkellansa, ja hänen laiha, mutta
kuitenkin voimakas ruumiinsa osoitti, että vuodet, vaikka olivatkin
painaneet moni-lukuiset merkit hänen arvokkaille ja ilman paahtamille
kasvoillensa, eivät kuitenkaan olleet voineet runnella hänen
terveyttänsä eikä voimiansa. Jäykkänä ja vakaana seisoi hän siinä
täydessä sotamiehen asennossa. Aivan ruumiin mukainen, vaikka vähän
vanhan-aikainen, tumman-sininen, messinki-nappinen, virka-lakki, ja
harmaita hapsia peittävä kolmi-kolkka hattu osoittivatkin, että hän
muinoin oli ollut sotamies. Paksut viikset, jotka eivät näyttäneet
ajasta huolineen, vaan säilyttäneen entisen mustan loisteensa,
peittivät hänen huuliansa ja antoivat hänelle hyvin sotaisen muodon,
joka kuitenkin lauhtui, koska katsottiin hänen kirkkaisiin sinisiin
silmiinsä, joissa kylläkin näkyi kotkan terävä katse, mutta samalla
myöskin sanomaton lapsimaisuus ja suloisuus. Sekä ankarana että
laupiana samalla kertaa rakastivat vanhaa Roos'ia kaikki, jotka hänen
tunsivat. Eipä edes lapset Marstrand'issa peljänneet hänen tuuheita,
pitkiä viiksiänsä, vaan juoksivat häntä vastaan aina, koska hän tuli
kaupunkiin pienille ostoksillensa varastoansa varten. Tulivatpa usein
Marstrand'in ja linnan isoimmat pojat vieraisillekin hänen tykönsä ja
viipyivät joskus koko jälkeen-puolet-päivät hänen tykönänsä.
Siihen olikin hyvä syy. Vanha Roos oli, näettekös, ollut nuoruudessaan
sotamiehenä uljaan kuninkaan kahdennentoista Kaarlen aikana, ja tiesi
kertoa paljon hänen sankarin-töistänsä, tappeluksista ja voitoista,
ja vieläpä hän tiesi kertoa saman kuninkaan itsepäisyydestäkin ja
niistä monista onnettomuuksista, joihinka hän itse oli syypää
hänen rauta-kallonsa kautta. Vanhus oikein jumaloitsi tätä hänen
kuningastansa, eikä sallinut kenenkään häntä soimaavan, vaikka hän itse
suuressa rakkaudessansakin häneen, ei kainostellut puhua suun-sopesta,
koska hän puhui hänen vioistansa, jolloin hän tavallisesti sanoi: "Minä
voin sen kyllä sanoa, juuri minä, koska olen sen usein sanonut hänelle
itselle vast' naamaa, vaikka hän taisi peljättää kenen ihmisen hyvänsä,
koska hän katseli hänen terävällä sankarin-silmällänsä, juuri kuin
olisi hän tahtonut katsoa ihmistä sieluun saakka. Suuri sankari oli
hän. Sen täytyivät hänen katkerimmat vihamiehensäkin myöntää, jotka
hän usein voittajana näki jalvoissansa nöyryytettyinä. Mutta hänen
rauta-kallonsa, hänen rauta-kallonsa! Siinä on syy kaikkiin hänen
sittemmin tapahtuneisiin onnettomuuksiinsa. Ei kelpaa täällä
maailmassa, olla uppiniskainen, ja syöstä päällänsä seinän läpitse;
muistakaat se vain, te pojat! Pääkallo murtuu ennemmin kuin seinä,
vaikka olisi kuinkakin kova pää. Sen sai hän kokea ja ehkäpä jo viimein
uskoikin sen."
Mutta tänä päivänä, koska ukko seisoi kallion reunalla ja tähysteli
ulapalle, ei ainakaan ajatellut hän Kaarle kuningasta, vaan koko hänen
tarkkuutensa oli kiinnitettynä joihinkuihin laivoihin, jotka ikään-kuin
valkoiset pilkut pistäytyivät näkyviin taivaan rannalla.
"Onnettomat ihmiset! He saavat kovan ehtoon ja vielä kovemman yön
luulen mä," mutisi hän itseksensä. "Puolen tunnin sisään nousee myrsky,
joka ajaa heidät suoraan meidän kareillemme. Voi, taivas, se alkaa jo!
He kokoovat purjeitansa; hyvissä ajoissa, luulen mä. He näyttävät
rivakkailta ja valppailta merimiehiltä. Jumala olkoon heidän kanssansa
hädän hetkenä!"
"Kaunis ja suosiollinen toivotus, isä Roos," lausui samassa hyvin
miehekäs ääni. Ääni oli erään pitkän, överstin-univormuun puetun
miehen, joka, eräs nuorukainen mu'assa, oli lähestynyt vanhusta ilman
että tämä oli sitä huomainnut, ja oli kuullut vanhuksen viimeiset
sanat. Vältvääpeli kääntyi nopeasti, ojensi itsensä sotamiehen tavalla
ja nosti kätensä kolmi-kolkka hattunsa reunaan.
"Hyvää iltaa, översti Sparre," sanoi hän suoralla ja
teeskentelemättömällä äänellä; "mikä teitä tänä-pänä tuopi linnasta
tänne? Minä neuvon teitä, että mitä kiiruimmasti marssitte takaisin,
sillä neljännes-tunnissa saamme senkaltaisen myrskyn ja sateen, että se
kasteleepi teidät aina läpi ihoon saakka, ja turmeleepi peräti teidän
univormunne."
"No eihän se olisi niin peräti suuri vahinko," vastasi översti nauraen.
"Kuitenkin on teillä oikeus ja minä näen, että todellakin on myrsky
tulossa, jonka-vuoksi en tahdo kauvemmin viivytellä, vaan mennä ja
säätää toimeni satamassa. Uskotteko todellakin, että vaara uhkaa
laivoja tuolla merellä?"
"Kyllä, herra översti, ell'ei vain Jumala ole heidän kanssansa, ja
ell'ei heillä ole erittäin taitavia kapteeneja," vastasi Roos. "Te
tiedätte, että minä toki vähän ymmärrän jo ilmoja, oltuani
kaksikymmentä vuotta täällä ylhäällä. Nyt tulee hirmuinen yö, ja te
tekisitte hyvin, jos te pitäisitte kalastajat ja luotsit valveilla.
Tuolla, näettekö, tulevat jo ensimäiset sade-pisarat! Tulkaa luokseni
suojaan, tahi kiirehtikää takaisin linnaan!"
"En voi jäädä tänne, vältvääpeli," vastasi översti Sparre, joka oli
linnan- ja sataman-komentaja Marstrand'issa. Hän katseli kiireisesti ja
tutkivaisesti taivasta, joka peittyi yhä synkemmillä pilvillä, samalla
kun jylhä pauhu etempää ja laineiden kiireisempi loiske kalliota
vastaan ilmoittivat kohta tulevaa myrskyä.
"En voi jäädä! Minun paikkani on tuolla alhaalla, jossa minun
johdatukseni ja apuni taidetaan kyllä tarvita. Poikani, Uolevi, saattaa
jäädä luoksenne, Roos, jos tahdotte. Ja tiedättekö mitä? Minä lähetän
teille vielä pari nuorukaista lisäksi, joita voitte käyttää
ajutantteinanne, jos tarvitsette lähettää jotain sanaa minulle. Te
näette paremmin täällä ylhäällä, kuin me tuolla alhaalla; enkä luule,
että ei pieni apu teille kelpaisi. Pojat voivat kantaa hiiliä teille ja
te itse hoidatte tulta. Tänä yönä pitää tulen oleman niin kirkkaan,
kuin suinkin mahdollista. Kuuletko, Uolevi? Sinä jäät tänne, ja minä
lähetän toverisi Elfdal'in ja Rönne'n myös tänne. Olettehan te kolme
aina niin mielellänne täällä vanhan vältvääpelin luona."
"Ja kaikki kolme ovat terve-tulleita sekä yöllä että päivällä," vastasi
Roos sydämellisesti, ja ojensi kätensä nuorukaiselle, jolla oli
ruotsalaisen sota-koulu-oppilaan vaatteus ja näytti olevan noin
viiden- tai kuudentoista vuotias. "Kaikki kolme ovat hilpeitä
nuorukaisia, översti Sparre, eikä teidän Uolevinne ole suinkaan huonoin
heistä. Mutta jäätkös mielelläsi luokseni Uolevi?"
"No kaikkia te kysyttekin, vältvääpeli Roos!" sanoi nuorukainen
iloisesti ja puristi innolla vanhuksen karheaa kättä. "Teidän luonanne
me olemme aina mielellämme, erittäinkin jos rupeatte taas jotain
kertoilemaan meille, kuten luulenkin tekevänne, koska meillä on
kokonainen yö edessämme, yö, jona emme millään ehdolla saa nukkua; ja
toivon, että punotte meille oikein pitkän säikeen selvitellä."
"Kyllä minä punon, Uolevi-ystävä," vastasi vanhus ystävällisesti,
katsellen nähtävällä ihastuksella nuorta ja soreata sota-koululaista.
"Täydymme vain odottaa kunnes isänne on lähtenyt ja lähettänyt meille
molemmat toverisi."
"Molemmat toivonne täytän minä kohta," vastasi översti Sparre
kiireesti. "Vartioikaat vain varmasti täällä, elkäätkä unhoittako
punoessanne pitää merta silmällä. Huomenna tapaamme toisemme."
Hän pudisti poikansa ja vältvääpelin kättä ja poistui kohta pikaisesti.
"Paras aika mennäksensä," virkkoi vanha Roos ja katsoi hänen jälkeensä.
"Myrsky alkaa kohta oivallinen ja sade-pisarat tulevat riksin
kokoisina. Nopeasti sisään, Uolevi; saat auttaa minua sytyttämään
valkeata. Vaikka ei vielä ole yö, niin on kuitenkin pimeä juuri kuin
tahtoisi yö tulla tuntia ennen aikaansa."
Uolevi seurasi käskyä nopeasti, sillä pilvet antoivat vettä jo oikein
kaatamalla, taivas pimeni ja väkevät tuulen-puuskaukset liikkuivat
laineilla. Aurinko oli kokonansa kadonnut ja ainoasti vähäinen rusko
lännessä osoitti sitä paikkaa, josta se äsken lähetti punaiset
säteensä. Vältvääpeli ja Uolevi nousivat ylös kiertorappuja, jotka
johdattivat tornin juureen lyhtyyn, ja alkoivat, kohta sinne päästyänsä
virittää valkeata hiiliin. Pian loisti valkea kauvas ulapalle ja kuvasi
kallioita vastaan loiskivat laineet punertaviksi valollansa.
"Nyt olemme tehneet ensimäisen velvollisuutemme, Uolevi," sanoi
vältvääpeli ja kohenteli valkeata rautaisella haarukalla. "Nyt on vaari
vain pidettävä siitä, että silmät ovat auki, ja että tuli pysyy mitä
suurimpana. Ja koska meillä on kylliksi hiiliä, niin ei se olekkaan
meille vaikeata."
"Erittäinkin jos pidätte lupauksenne, vältvääpeli, ja kerrotte meille
pari naurettavaa kertomusta," vastasi Uolevi.
"Ei, ei, poikani! Ei ollenkaan sellaisia kertomuksia tänä yönä, jolloin
satojen ihmisten henki on vaarassa," vastasi vanha Roos vakaasti.
"Olisi vallan sopimatonta puhua piloja ja nauraa silloin, koska meri
pauhaa kallioitamme vastaan ja ehkä jonkun hukkuvan hätähuudot
sekoittuvat myrskyn pauhinaan. Ei ollenkaan naurettavia kertomuksia
tänä yönä. Minä puhun teille jotain muuta; jotain, jota sinä ja
toverisi olette jo kauvan halainneet kuulla, nimittäin -- -- --."
"Ehkä siitä, mitä olette nähneet ja kokeneet yhdessä
sankari-kuninkaamme Kaarlen kanssa?" keskeytti Uolevi häntä hätäisesti.
"Juuri siitä," vastasi vanhus ja tirkisti tuleen kirkkailla, sinisillä
silmillänsä ja siveli miettiväisenä tuuheoita viiksiänsä. "Hän oli
kelpo mies, kuningas, ja jalo ruhtinas. Hänen itsepäisyytensä ja
rauta-kallonsa olivat syynä onnettomuuksiin ja häväistyksiin, joita
sittemmin saimme kokea. Niin, kertomus sopii hyvin tälle yölle, ja te
saatte sen kuulla. Se on ihmeellinen kertomus, kahdennentoista Kaarlen
historia; ja minä kiitän onnea, joka niin laittoi, että sain olla
mukana hänen likeisinten miestensä joukossa ihmeellisissä kokemuksissa.
Minä kerron teille juuri saman kertomuksen ja toivon, että te siitä
voitte oppia paljon tulevaisuuttanne varten. Ellen erehdy, niin ovat
Rönne ja Elfdal'kin jo tulleet; kuitenkin kuulin minä käytävän
rapuissa, ja juuri vähän ennen sitä luulin kuulleeni oven alhaalla
paiskattavan kiini."
"Kyllä, oikein," sanoi Uolevi, kuunneltuansa hetken. "Minä tunnen
Elfdal'in miekkansa kolistelemisesta -- ja siinäpä ne ovatkin."
"Niin, tässä olemme! Hyvää iltaa!" kajahti nuorukaisen iloinen ääni
samalla, kun hän astui toverinsa kanssa tornin tasa-katolle.
"Saakelinmoinen ilma! Ei isäsi tarkoittanut oikein hyvää kanssamme, kun
hän tällaisena yönä lähetti meidät tänne. Piru vieköön sekä myrskyn
että sateen!"
"Rauhoitu toki, Elfdal!" sanoi Uolevi. "Jos sillä tavalla pitkität
puhettasi, niin saattaa vältvääpeli näyttää sinulle, mistä salvu-mies
on rei'än jättänyt, ja itsellesi juuri olisi se kaikkein suurin
onnettomuus."
"Perkele!" vastasi tulinen nuorukainen ja hänen mustat silmänsä
säkenöitsivät kuin palavat hiilet hänen mustain ja sateesta
kastuneitten silmille valuvain kähäräinsä alta. "En millään muodolla
tahdo vanhaa ystävätäni Roos'ia vihoittaa. Kätenne tänne, vältvääpeli!
Te tiedätte kyllä, ett'en minä mitään pahaa sillä tarkoita, mutta
tällainen yö täällä ylhäällä tornissa ei ole hauskaa."
"Mut entäs kun vältvääpeli on luvannut kertoa entisistä ajoista,
Narvasta, Bender'istä ja Turkkilaisista?" kysyi Uolevi.
"Tekeekö hän sen?" keskeytti Elfdal hänet innokkaasti. "Sitten on se
peräti toista. Onko totta, vältvääpeli?"
Vanhus nyökkäsi päällään myönnytykseksi. "On, on," sanoi hän. "Tahdon
puhua teille Kaarlen nuoruudesta, hänen kunniasta rikkaasta elämästänsä
ja surullisesta kuolemastansa, joka viimen syöksi koko valtakunnan
kurjuuteen ja suruun, ja juuri sinun pitää, Elfdal, kuulla oikein
tarkasti kertomusta, sillä sinussa ilmestyy koko lailla itsepäisyyttä
ja uppiniskaisuutta, ja minä olen nähnyt sinun monta kertaa tahtovan
puskea seinän läpi päälläsi."
"No, no, ei se ollut niin pahasti aiottu, kuin se näytti," puheli
nuorukainen punastuen ja häpeillen. "Te tiedätte kyllä, vältvääpeli,
nuoruuden ja hulluuden."
"Senpä-tähden pitääkin juuri koettaa vangita järkeänsä," sanoi Roos.
"Jos Kaarle, ennenkuin hän ryhtyi niin suuriin asioihin, joita hän
sitten sai katua, olisi aina ensiksi kysynyt itseltänsä: onkohan se nyt
järjellistä, mitä tahdot? niin monta asiaa olisi toisella tavalla, eikä
Ruotsista olisi tehty ontosta (nollaa) valtakuntain seassa. Minä itse
-- -- -- no, ei se kuulu nyt tähän, -- sanonpa kuitenkin sen: minä itse
en olisi istunut tässä näitä kahtakymmentä vuotta valkeata kohennellen,
jos vain Kaarle-kuningas olisi elänyt pari kuukautta tahi viikkoa
enemmän. Mutta minun onneni tahtoi sen niin ja minä olen tyytyväinen.
Mutta ottakaat toki päällys-verhonne pois; valuvathan ne vallan märkinä
sateesta. Ja tuokaamme oikein kosolta hiiliä tänne ylös, että riittää
yöksi, ja sitten istukaamme, jos tahdotte, vahti-huoneesen, jossa
voimme pitää silmällä sekä valkeata että merta."
"Merta emme suinkaan voi paljon nähdä, vaikka kuulla saamme kylläkin,
vältvääpeli," sanoi Rönne, toinen sota-koululaisista, joka tuli
Elfdal'in kanssa. "Onhan ulkona niin pimeä, että tuskin voi kättänsä
nähdä."
"Mutta kanuunan tulen näemme kuitenkin, kun joku laiva ampuu
hätä-laukauksia, ystäväni!"
"No, sitä minä juuri ajattelinkin ja nyt sen näen, että ei ole
ryhtymistä kiistaan kanssanne, vältvääpeli. Silla pian siitä täytyy
luopua," vastasi Rönne häpeillään samoin, kuin Elfdal äsken.
"Hyi, kylläpä se olisi kaunista, jos minä antaisin teidän, poikain,
vetää itseäni parrasta," vastasi vanhus nauraen. "Mutta kuitenkin, te
olette ripeitä poikia ja sentähden annan minä teille mielelläni
anteeksi vähemmin sopivat sananne. Ja nyt hiiliä noutamaan, ja
sitten -- -- --."
"Kertomaan, vältvääpeli," sanoi Uolevi Sparre. "Tuskinpa minä maltan
odottaa sitä."
Sillä välillä olivat nuorukaiset riisuneet päällys-vaatteensa,
pudistaneet ne ja panneet ne likelle valkeata ripuksiin, että ne yön
ajalla voisivat kuivua. Sitten menivät he kaikki alas ja auttoivat
vanhaa vältvääpeliä kantamaan hiiliä, ja seurasivat sitten häntä
vahti-huoneesen, saadaksensa kuulla odottamaansa kertomusta. Siellä oli
lämmin ja hyvä olla; pian viritetty lamppu valaisi huoneen tarpeeksi;
nuoret miehet istuivat niin mukavasti, kuin suinkin taisivat
kömpelöille puu-jakkaroille ja asettausivat huoneen keskessä olevan
tammisen pöydän ympärille; vanha vältvääpeli sovitti nahalla peitetyn
noja-tuolinsa siten, että hän vähällä pään käännöksellä taisi nähdä
sekä meren että vartio-valkean, jonka tulta piti huolellisesti
hoidettaman ja pidettämän vireillä. Ulkona raivosi myrsky, karien
kuohut kohisivat raivosti, sade-pisarat löivät vartio-hnoneen
akkunoihin ja tähdetön, pilvinen yö peitti sekä maat että meret. Sitä
hauskempi oli olo kamarissa, ja sekä vältvääpeli että hänen nuoret
vieraansa olivat hyvin tyytyväisiä osaansa. Otsa painettuna akkunata
vasten heitti vanhus vielä pitkän ja tarkastelevan katseen merelle,
toisen lyhyemmän valkeaan, joka hehkui häikäiseväisenä, istui sitten
siallensa ja alkoi kertomuksen, jota nuorukaiset näyttivät niin kovin
uuteloinneen.
TOINEN LUKU.
Kaarlen nuoruus.
"Koska minun nyt pitää kertoman teille Kaarle kuninkaasta," alkoi hän,
"niin täytyy minun ensin kertoa, miten minä tulin hänen tuttavuuteensa,
ja miten hän oppei minua tuntemaan niin, että hän sittemmin piti
minusta niin paljon, että se oikein ansaitsi huomiota."
Se kävi näin: minä olin vielä nuori poika, vaikka ehkä vuotta, kahta
vanhempi, kuin te, sillä kuudestoista syntymä-päiväni oli jo takanani,
kun minä tulin Tukholmaan ja tulin sotamieheksi. Kotonani ei minulla
ollut mitään rauhaa; käydä pellon-vakoa ja ohjata auraa ei huvittanut
minua laisinkaan, paljon enemmin huvitti minua ratsastaa raivolla
hevoisella, tahi pidellä pyssyä ja kalpaa. Äitini oli kuollut; muutoin
olisi hän ehkä pidättänyt minut rukouksillaan ja kyynelillään
Taalainmaassa kotonani. Mutta isäni oli veistetty peräti toisesta
visasta, sillä hän oli itse kantanut aseita nuoruudessaan ja puhui
vielä vanhuudessaan mielellänsä hupaisesta sotamies-aiastansa. Jos minä
menisin kuninkaan palvelukseen, niin pääsisi hän pahasta pulmasta,
tuumaili hän. Hänen talonsa oli, näette, liian pieni kahdelle
perheelle, sillä minulla oli veli, joka oli määrätty ottamaan talon
hoidon kohta kun isäni oli ummistanut silmiänsä. Se ajatus ahdisti
isääni alinomaa, että minä ehkä kävisin kerjäläisenä isieni maassa. Sen
tähden, kun minussa heräsi halu tulla sotamieheksi, auttoi hän sitä
enemmin, kuin lannisti, ja kuvaili elämän armeijassa niin ihanaksi,
että minun haluni päästä Tukholmaan kasvoi päivä päivältä.
Vihdoin eräänä sunnuntaina sanoi isäni minulle: "No, Richard; vieläkö
sinulla nyt on halu, niin lähdemme huomenna matkaan? Minä vien sinut
kenraali Stenbockin luokse, joka oli ennen minun kapteenini, ja puhun
vähän hyvää puolestasi. Mutta en minä tahdo pakoittaa sinua. Jos
sinusta pitää tulla sotamies, niin pitää sen tapahtuman sinun vapaasta
tahdostasi."
"Kyllä, isäni," vastasin minä, "se on minun vapaa tahtoni ja sitä
paitsi suurin toivoni. Lähtekäämme vain Tukholmaan."
Seuraavana aamuna jo ennen, kuin aurinko oli kerjennyt kurkistaa
vuorten ylitse laaksoon, olimme me valmiina matkaan. Hyvä veljeni Sven
seurasi meitä jonkun matkaa tiellä, ja sitten syleilimme me toisiamme
viimeisen kerran. Me itkimme kumpanenkin, sillä me rakastimme
toisiamme, kuten veljien pitäisi aina rakastaakkin; mutta jäädä yhteen,
emme nyt voineet. Jos olisin jäänyt kotiin, niin olisin saanut etsiä
leipäni renkinä jossain likellä olevassa talonpoikais-talossa, jota
ajatellessani tuumailin paremmaksi palvella kuningasta. Sven'istä
erottuamme jatkoimme me matkaamme Tukholmaan. Me tulimme onnellisesti
perille, ja isäni, vanhastaan tuttu kaupungissa, sai pian kyllä selon
kenraalin asumuksesta ja päästettiin kohta sisään, koska hän ilmoitti
itsensä vanhaksi sotamieheksi Taalainmaan rykmentistä. Kenraali katsoi
häntä hetken terävästi; sitten nauroi hän ja ojensi hänelle kätensä.
"Roos, minun vanha poikani, sinä elät siis vielä!" huudahti hän. "En
ollut tuntea sinua enään, mutta vuodet eivät tee ketään nuoremmaksi."
"Teidän ylhäisyytenne, antakaa anteeksi," vastasi isäni, "samaa huomaan
minäkin teistä. Ette tekään ole tullut nuoremmaksi, mutta tuntenut minä
olisin teidät, vaikka missä; sillä entinen katse, entiset viikset ja
sama entinen ankara ryhti ovat jäljillä. Teidän ylhäisyytenne säikäytti
meitä hyvin monta kertaa, koska nuo suuret silmät vihasta säihkyvinä
katselivat meihin."
Kenraali nauroi. "No, no, mutta kyllä teissä oli kelvottomiakin
joukossa, joita täytyi pitää vähän kurissa," sanoi hän ystävällisesti,
ja isäni suoruus näytti häntä miellyttävän. "Mutta minä muistan, että
et sinä ollut huonoin joukossa, Roos. Sinä olit kelpo mies, ja minua
iloittaa saada nähdä sinua. Mitä nyt muuten kuuluu? Sinulla mahtanee
olla joku pyyntö vanhalta kapteeniltasi?"
"Teidän ylhäisyytenne, antakaa anteeksi, te olette oikein arvannut,"
vastasi isäni. "Näettekö poikaa tässä? Teidän ylhäisyytenne,
luuletteko, että hänestä olisi sotamieheksi?"
Siihen aikaan olin minä, ilman liikaa kerskausta, kaunis, sorea ja
vahva jäseninen poika, ja terveys hehkui punaisista poskistani. Kohta,
kun isäni alkoi puhua minusta, ojensin minä itseni oikein suoraksi ja
tervehdin kenraalia sotamiehen tavalla, kuten isäni jo kauvan sitten
oli minua opettanut tekemään. Kenraali tarkasti minua kiireestä
kanta-päähän saakka ja nyökkäsi tyytyväisenä.
"Sinunko poikasi, Roos?"
"Kyllä, oma lihani ja vereni, teidän ylhäisyytenne."
"Hyvä! Minä näen kyllä, että hänestä voipi jotain tulla. Hän
saattaapi jäädä tänne, ja jos hän hyvin edistyy, niin saapi hän tulla
ruunun-prinssin Kaarlen henki-vartiastoon. Saat olla aivan huoletonna
hänestä, Roos. Häntä pidellään hyvin, jos hän vain itse on nöyrä, eikä
tee jotain tyhmyyksiä."
"Käskyläinen," huusi hän sitten korkealla äänellä, ja sotamies
kauniissa univormussa astui sisään.
"Ota vastaan tämä nahka-poika," sanoi kenraali hänelle. "Hänen pitää
kohta huomenna ruveta äksieraamaan, ja on pidettävä hyvin, sinä
ymmärrät. Ja nyt, poikani, saatat sanoa hyvästi isällesi."
Kaikki kävi lyhyeen ja hyvin, ja vaikka ero isästäni tuli jotenkin
odottamatta, niin oli kenraalin käskyn tavassa jotain, joka teki,
ett'ei hänelle tahtonut mielellään osoittaa tottelemattomuutta. Isäni
ja minä syleilimme toisiamme pikimiten. Isäni puhui minulle joita kuita
sydämellisiä sanoja, kehoitti minua olemaan aina uljaan ja rehellisen,
ja käski minun sitten mennä. Minä kumarsin kenraalille, seurasin
sotamiehen askelilla sotamiestä ja löysin itseni kymmenen minuutin
perästä kasarmissa, jossa eräs ala-upsieri otti huostaansa minut.
Isääni en sittemmin nähnyt enemmän, kun veljeänikään.
Aluksi tuntui minusta uusi eloni vähän ikävältä. Univormu miellytti
minua hyvin, mutta se ijankaikkinen äksieraaminen väsytti minua.
Kuitenkin tein minä minun velvollisuuteni, ja koska isäni jo
lapsuudestani oli opettanut minulle paljon, joka minulle tuli nyt
hyväkseni, niin oli ala-upsierini tyytyväinen minuun, ja kehui minua
kenraalille, joka aina aika tavasta tiedusteli edistymistäni. Vihdoin
tuli se päivä, jona minä pääsin nahka-pojasta oikeaksi sotamieheksi.
Minä sain paikkani komppaniassa ja tein säännöllisesti, kuten muutkin,
palvelusta. Se huvitti minua enemmän, kuin nahka-poikana oleminen, ja
halu ja rakkaus sotamiehen eloon auttivat kaikissa. Minua pidettiin
komppanian paraimpien miesten lu'ussa, ja minä käytin itseni niin
raittiisti ja säännöllisesti, että kenraali suostui minuun
täydellisesti.
Eräänä päivänä, koska hän näytti olevan erittäin tyytyväinen minuun,
puheli hän hetken erinänsä ala-upsierin kanssa, ja kohta sen jälkeen
sain minä tietää, että minut muutettaisiin kruunun-prinssin Kaarlen
henkivartija-komppaniaan.
Kruunun-prinssi oli silloin vain yhden-toista vuotias, mutta
minä ymmärsin kohta, että hän oli yhtä taitava sotamenossa,
kuin moni upsieri, joka oli jo monta vuotta palvellut. Hänen
henkivartija-komppaniansa oli valituista miehistä, ja itse oli hän
sen ylin-johtaja. Hän äksierautti meitä ahkerasti, johti itse
harjoituksiamme ja tunsi meidät kunkin nimeltämme. Palveluksemme ei
ollut suinkaan helppo, sillä prinssi ei antanut meille paljon lepoa, ja
meidän piti vielä sen lisäksi oleman vartijoina hänen asunnossansa ja
linnan puistossa; mutta kuitenkin palvelimme me häntä mielellämme,
sillä hän ei säästänyt itseäänkään, vaan kaikki, mitä hän vaatei
meiltä, vaatei hän itseltäänkin. Jo silloin taittiin kyllä huomata,
että hänestä aikoinansa tulisi ankara sotija. Hän ei elänyt
laisinkaan, kuin prinssi. Hänen pukunsa oli yksinkertainen,
sotamiehellinen ja erosi ainoastaan meidän pukimestamme hienolla
kultaisella sapelin-nauhalla. Hänen vuoteensa ei ollut haahka-telkän
untuvista, vaikka se kyllä olisi voinut olla; ei: se oli tavallinen
matrassi ja ohukainen peite, ja niin makasi hän sekä talvet että
kesät. Ei hän huolinut hyvästä, eikä pahasta ilmasta. Kun meidän
harjoitus-aikamme tuli, niin täytyi meidän ulos, joko sitten paistoi
päivä tahi satoi, uuvuimmeko helteestä tahi kohmetuimmeko kylmyydestä.
Mutta yleisesti kohteli hän meitä hyvin, eikä meillä ollut valituksen
syytä, sillä, kuten sanoin, kuumassa ja kylmässä, päivä-paisteessa ja
sateessa oli hän itse aina mukana, eikä huolinut ilmasta enempää, kuin
joku armeijan vanhimmista sankareista. Me rakastimme häntä, ja oikein
todella luulen, että, jos hän olisi käskenyt, olisimme me menneet sekä
veteen että valkeaan hänen edestänsä.
Ja se ei ole ainoastaan koru-puhetta, vaan totta; sillä veteen menin
minä kerran hänen edestänsä, ja ilman hänen käskyänsä, että häntä
rakastin. Tapaus oli seuraava:
Minä olin vartijana juuri sillä linnan-portilla, joka vie
linnan-puistoon, kun prinssi tuli huvittelemaan itseään puistoon
joiden-kuiden kisa-kumppaliensa kanssa. Ylhäistä seuraa se olikin:
nuori kreivi Brahe, kreivi Sture, kreivi Oxenstjerna ja muita
jalompi-sukuisia. He olivat koppisilla, ja minä katselin myös tuota
iloa, ja huomasin, että prinssi oli taitavampi muita, joka minua paljon
ihastutti. Kerran viskasi prinssi erittäin korean kopin sellaisella
voimalla, että se lensi kauvas kreivi Sture'n ylitse, jonka se piti
ottaman kiini, ja putosi kuta-kuinkin syvään lammikkoon, ja vaipui
sinne kohta. Prinssi kiivastui koppinsa kadottamisesta, ja kreivi Sture
seisoi nolona ja hämmästyneenä, että hän kömpelömäisyydellään oli ollut
syypäänä vahinkoon, jonka hän olisi tainnut estää. "Laita koppini
takaisin, Sture!" huusi nuori prinssi. "Minä sain sen eilen lahjaksi
mummultani. Kohta veteen, Sture, ja koppini ylös!"
Nuori kreivi-raukka seisoi häpeillään ja ala-kuloisena. "Enhän minä
osaa uida, Teidän Korkeutenne," änkytti hän. "Minä voisin hukkua, enkä
luule Teidän Korkeutenne suinkaan sitä tahtovan."
"Huku tahi et," huusi prinssi, "niin tahdon minä koppini takaisin; sinä
sen laskitkin pääsemään lammikkoon. Siis pian! Joll'et sinä saa sitä
sieltä ylös, niin saa joku muu teistä tuoda sen; sinä, Brahe, tahi
sinä, Oxenstjerna. Minä _tahdon_ ja minun pitää saaman koppini
jälleen."
Samassa polkasi hän jalkaa ja katsoi ankarasti heihin. Ei kellään
nuorista kreiveistä näyttänyt olevan vähintäkään halua, turmella
kauniita vaatteitansa yhden koppi-joutavan tähden, vielä vähemmin
antautua hengen vaaraan, ja vetääntyivät sentähden useimpia askeleita
pois lammikosta. Prinssi näytti olevan aikeissa, tehdä jotain
tyhmyyttä, ja sentähden ymmärsin minä aikani tulleen, tullakseni
väliin. Uida osasin minä kuin sorsa, ja univormuni ei saisi mitään
vahinkoa, koska sen riisuisin pois. Paitsi sitä olin minä huomannut,
mihin koppi katosi ja pannut tarkan merkin paikkaan.
"Antakaa anteeksi, Teidän Korkeutenne," sanoin minä. "Jos sallitte
minun koettaa, ottaa koppia ylös, niin tahdon sen tehdä."
Minun sanani saattoivat kohta rauhan ja tyynnyttivät rauhattomat
rinnat. Nuorten kreivien posket punottivat taaskin ja prinssi nyökkäsi
ystävällisesti minulle. Hänen vihansa väistyi kuin pilvi päivän edestä.
"Hyvä, Richard Roos," sanoi hän minulle. "Sinä taidat siis uida ja
sukeltaa? Lammikko on syvä."
"Vaikka se olisi kymmenen kyynärää syvempi, niin Teidän Korkeutenne
saapi koppinsa takaisin," vastasin minä. "Mutta Teidän Korkeutenne
tietää, ett'en minä ilman käskyä saa jättää paikkaani, ja sentähden
pyytäisin minä -- -- --"
"Oikein," keskeytti prinssi minua. "Sture, täytä miehen paikka! Mars,
vartijaksi ja kivääri olallesi!"
Seisoa pari minuuttia vartijana ei ollut nuorelle kreiville niin
vastahakoista, kuin hypätä veteen. Hän otti siis kiväärini, minä
riisuin takkini ja viskausin lammikkoon. Sukeltaa, löytää koppi, uida
takaisin rantaan ja antaa koppi prinssille, oli parin, kolmen minuutin
työ. "Hyvin tehty todellakin, Roos," sanoi hän. "Minä olen tyytyväinen
sinuun. Kas, siinä, ota tuosta riksi! Ja te" -- hän kääntyi nuorten
kreivien puoleen -- "te voitte myöskin löyhyttää kukkaroinne nauhoja,
silla minun rivakka henki-vartijani on säästänyt teiltä vastahakoisen,
kylmän kyl'yn. Joll'ei hän olisi tullut, niin teidän olisi pitänyt
hypätä lammikkoon, niin totta, kuin minä olen perintö-prinssi
Ruotsissa!"
Nuoret herrat uskoivat häntä, sillä tätä puhuessaan otti hän oikein
julman ja kovan katseen, ja minä sain minun neljä riksiäni. Kun
minä olin kiittänyt, otin minä takkini, asettautuakseni taaskin
vartio-paikkaani. Mutta sitä ei prinssi sallinut.
"Mars, korttieriisi!" sanoi hän. "Et saa laittaa yskää itsellesi
märissä vaatteissasi."
"Mutta vartioiminen, Teidän Korkeutenne!"
"Elä sinä siitä huoli. Kyllä me siitä huolen pidämme siksi kun
vartijain-vaihetus tapahtuu. Kreivi Brahe, nyt saatat sinä ottaa
kiväärin olallesi ja sitten tulee Oxenstjerna'n vuoro. Hyvästi, Roos!
Minä olen tyytyväinen sinuun."
Koska prinssi vastasi vartioimisesta, niin läksin minä pois ja menin
kasarmiin ilmoittamaan itseäni ala-upsierille. Hän hämmästyi, kun
minä puhuin hänelle, mitä tapahtunut oli, ja lähetti kohta asettamaan
uutta vartijata. Mutta prinssi lähetti heidät takaisin; nuorten
vapaa-sukuisten herrain piti täyttämän minun velvollisuuteni, ja siitä
päivästä saakka olin minä prinssin suosiossa. Monta kertaa kun minulla
oli loma-aikaa, käski hän minut tykönsä, puheli kanssani ja antoi minun
kertoa itsellensä kaikellaisia hauskoja kertomuksia, joille hän sitten
nauroi sydämellisesti. Tavallisesti oli hän hyvällä tuulella; välistä
vain tuli itse-päisyyden-perkele häneen, ja silloin teki hän
hulluuksia, joita ei kukaan muu tekisi.
Niin sain minä eräänä päivänä nähdä, miten hän osoitti
itse-päisyyttänsä mummullensa, jota hän muutoin kunnioitti ja rakasti.
Hänellä oli juuri päällään henkivartija-komppanijansa univormu, ja minä
seisoin vartijana hänen ovellansa, joka oli auki. Hän oli juuri
riidellyt ja ajanut ulos jonkun palvelijan, joka oli tehnyt jonkun
pienen rikoksen; myös minun puoleeni oli hän jo viskannut vihaisia
katseita, vaikka minä seisoin vallan välin-pitämättömällä naamalla
paikallani, enkä ollut tietävinänikään siitä, mitä näjin ja kuulin.
Minä luulin olevani turvassa; univormuni oli reilassa ja kiväärini
kirkas, lyhyesti: kaikki oli kuin pitikin, -- minuun ei hän saisi siis
kynsiään isketyksi, vaikka tahtoisikin.
Silloin toi sattumus mummun sisään, ja kuin haukka kävi prinssi hänen
kimppuunsa, ikäänkuin iloissaan, että hän sai edes jonkun, jolle sai
tyhjentää pahan luontonsa.
"Eikö ole totta, että takkini on musta?" sanoi hän mummulle.
"Ei ollenkaan, lapseni. Katsos vain; sininenhän se on," sanoi mummu
rauhallisesti ja lempeästi.
"Se on musta!" huusi prinssi.
"Ei; sininen se on," kertoi mummu.
"Ja kuitenkin on se musta," huusi prinssi ja polki jalkaa.
Kuningattaren täytyi viimein antaa myöten ja sanoa, että hänen takkinsa
oli musta, vaikka se oli sininen kuin taivas.
Minä ajattelin itsekseni: "Ell'et sinä olisi prinssi, niin olisit nyt
ansainnut aika tavalla selkääsi." Mutta minä varoin kuitenkin,
ilmoittaa ajatuksiani, sillä prinssiä ei ollut hyvä härsytellä, kun
hänellä oli hänen häijy päänsä. Kuitenkin mahtoi hän huomata
naamastani, että pahastuin hänen käytöstänsä, sillä samassa hyppäsi hän
luokseni ja huusi: "Sano. sinä Roos, onko minun takkini musta tahi
sininen!"
"Teidän Korkeutenne, antakaa anteeksi," vastasin minä, aikeissa päästä
koko seikasta, "vahti-sotamiehellä ei saa olla mitään päättelemisiä."
"Mutta minä _käsken_ sinun vastaamaan," huusi hän katseella, joka ei
ennustanut hyvää. "Musta tahi sininen?"
Minua äköitti, että hän niin kovin ahdisti minua; enkä millään muodolla
olisi tahtonut antaa oikeutta hänen nuorelle itse-päisyydellensä. Minä
vastasin sen tähden lyhyesti: "Musta, Teidän Korkeutenne, musta kuin
rukiin-kukka."
Se vaikutti. Prinssi hämmästyi ensin, ja sitten purskahti hän isoon
nauruun, ja vihansa meni ohitse. "Musta kuin rukiin-kukka, sinä
veijari," sanoi hän mitä iloisimmalla luonnolla. "Sinä olet kelpo mies,
Roos! Jos olisit antanut minulle oikeuden, niin olisimme olleet kuitit
toisistamme ain'iaksi. Nyt olen minä sinuun tyytyväinen, kuin tuonain
lammikon rannalla."
"Se on onnekseni, Teidän Korkeutenne," vastasin minä, "mutta ei
teidän pitäisi panna ihmisiä niin kovaan koetukseen, erittäinkin
sotamies-raukkaa, joka ei uskalla koskaan sanoa mitään vastaan."
"Se on oikein, poikani; tahdon panna mieleeni sen," sanoi hän. Sen
jälkeen tarjosi hän höylisti käsivartensa mummullensa ja vei hänet,
kuni oikea rakastelija omaan huoneesensa, jossa hän luultavasti pyysi
anteeksi rikoksensa.
Sellainen oli hän aina. Tulinen, kiivas ja itse-pintainen, koska häntä
vastustettiin, mutta nöyrä, vaikka kääriä sormensa ympäri, kun häntä
hoideltiin varovaisuudella ja taidolla. Hänellä oli omituinen luonto ja
sen piti hän koko elämänsä ajan.
Toisen kerran tahtoi hän oikein sanan merkityksessä mennä seinän läpi.
Eräänä talvi-päivänä, jolloin oli kahden-kymmenen asteen pakkainen, sai
hän sen pään, että hänen piti lähteä koittamaan reki-keliä. "Sinä
saatat tulla mukana ja istua pukilla!" huusi hän sivumennen minulle, ja
kun se oli sama kun käsky, niin luonnollisesti minä tein niin, vaikka
ei kunnia sellaisessa pakkaisessa ollut erittäin hauskaa. Reki,
kruunun-prinssin hevoiset edessä, ajettiin portaan eteen, Kaarle
viskautui siihen ja otti ohjat, minä istuin pukille, kaksi ratsumiestä
seurasi mukana ja niin li'uttiin katuja pitkin, ja uteliaita naamoja
näkyi kaikkialla akkunoissa. Me emme huolineet siitä, vaan ajoimme yhä
eteen-päin, kunnes hevoinen seisahtui äkkiä, eikä tahtonut mennä
edemmäksi. Edessämme oli, nimittäin, vanha, matala muuri, jota ei
prinssi ollut huomannut, koska se oli melkein lumen peitossa. Kuitenkin
ruoskitsi hän ja kehoitti hevoista eteen-päin, mutta hevoinen oli
viisaampi, kuin ajaja, eikä tahtonut mennä muurin yli. Toinen
ratsastajista osoitti oikein ähittelemisen iloa vastuksesta, joka itse
prinssinkin rauta-kallolle näytti kovalta murtaa, ja sanoi sentähden
virnuillen: "Ei se auta! Teidän Korkeutenne täytyy kääntää takaisin ja
ajaa toista tietä."
"Ei maarkaan!" vastasi prinssi. "Alas, miehet, hevoisiltanne,
ja repikäät muuri maahan. Ei pidä pystyttämän sanomaan, että
perintö-prinssi väistyy vanhaa kurjaa muuria."
Ratsastajien naamat venyivät synkiksi, koska he kuulivat prinssin
käskyn, sillä repiä paljain käsin muuria kahden-kymmenen asteen
pakkaisessa, ei tuntunut heistä ollenkaan hauskalta. Kuitenkin täytyi
heidän totella; minä pidin hevoisia ja prinssi katsoi heidän työtään.
Ja viimein oli muuri niin revitty, että taidettiin ajaa ylitse, eikä
tarvittu kääntyä takaisin. Rauta-kallo voitti silläkin kerralla.
Sellaisia neron-kokeita teki hän hyvin usein ja osoitti siten, ett'ei
hänen päänsä suinkaan ollut tavallisesta aineesta tehty. Toiselta
puolelta osoitti hän myös, että hänen itse-päisyytensä, oikein
pidettynä, taisi saattaa paljon hyvääkin matkaan. Niin oli esim. hänen
opettajallansa paljon vaivaa hänestä sentähden, ett'ei nuori prinssi
tahtonut ollenkaan lukea latinaa. Hän ei oppinut sitä, ja kieli-oppia
hän oikein vihasi. Viimein, koska kaikki viisaat neuvot olivat turhaan
menneet, sanoi opettaja: "Hyvä, Teidän Korkeutenne, antakaa olla
lukematta! Tosin ette voi vaatia kerran luettavan itseänne suurten
hallitsijain joukkoon, vaan luulen, että ette pidä siitä paljon
lukuakaan."
Prinssi hämmästyi. "Mitenkä niin?" kysyi hän.
"Hyvin yksinkertaisesti siten," vastasi opettaja kuiva-kiskoisesti,
"että jokainen suuri hallitsija taitaa latinaa, vieläpä naapurinne,
Tanskan kuningaskin, on erittäin taitava siinä."
"Anna minulle kieli-oppi," sanoi hän opettajalle, ja siitä hetkestä
luki hän latinaa erinomaisella ahkeruudella.
Sotainen into heräsi hänessä jo varhain. Sotaiset sankarityöt ja
tapaukset maailman historiassa olivat hänen hartaimmat lukemisensa, ja
Curtius'en taisi hän ulkoa. Erittäin ahmaamalla luki hän Makedonian
kuninkaan Suuren Alexander'in sankari-te'oista, ja minä itse kuulin
hänen kerran lausuvan mummullensa: "Jospa minä vain voisin tulla
Alexander'in vertaiseksi, niin minä mielelläni tyytyisin
kolmeenkymmeneen ikä-vuoteen ja ostaisin lopun kunniatani hengelläni."
Leski-kuningatar kauhistui ja koki kaikin tavoin haihduttaa hänessä
senkaltaiset ajatukset, jopa halun koko sotaiseen elämään, mutta se oli
yhtä kuin kaataa vettä hanhen selkään. Kaarle oli Kaarle, ja mitä sotia
ja tappeluksia koski, niin pitivät ne etu-siat hänen sielussansa.
Kenraali Stenbock, juuri se sama, joka minut saattoi prinssin
läheisyyteen, tiesi sen hyvin. Päästäksensä suosioon, lähetti
hän kerran prinssille neljäskolmatta pientä metalli-kanuunaa,
ruuti-vaunuja, kuulia ja muita kapineita lahjaksi. Minä olin vartijana
prinssin kamarin ovella, koska ne pienet ja somat sota-tarpeet tulivat,
ja minä näjin mimmoisella ilolla prinssi purki esiin pieniä, koreita
kanuunoitansa. Nyt ei hän saanut ennen rauhaa, ennen-kuin minä panin
pois kiväärini, ja autoin häntä ampumaan, minä latasin kanuunat, hän
tähtäsi, ampui ja riemuitsi aina, kun osasi maaliin, jonka sivu, totta
puhuen ei hän usein ampunutkaan. Luonnollisesti pidin minä huolta
siitä, että hän ei loukkaisi itseään kanuunoillaan, ja niin jatkettiin
sitten ampumista siksi, kun tuli vartijain vaihto. Korpraali otti
vihaisen katseen, koska hän ei löytänyt minua paikallani, vaan täydessä
leikissä perintö-prinssin kanssa. Kaarle ei ollut hänestä tietävinään.
"Ei sanaakaan," sanoi hän korpraalille. "Mitä Roos on tehnyt, on
tapahtunut minun käskystäni. Mene matkaas! Mars!"
Korpraali meni häntä koipien välissä matkaansa, ja minun täytyi jatkaa
leikkiä prinssin kanssa ilta-pimeään saakka. Silloin vasta pääsin minä,
eikä paljon puuttunut, ett'ei hän ottanut kanuunoitansa vuoteesen
kanssansa; niin vaikea oli hänen niistä eritä. Seuraavana aamuna jo
varhain oli hän matkalla kenraali Stenbockin luokse, ennenkuin
tämä oli vielä nousnut ylös, kiittämään häntä siitä kauniista lahjasta,
joka häntä niin suuresti huvitti. Ja siitä saakka olivat kanuunat
hänen rakkain huvituksensa, ja minä sain lukemattomia kertoja
puhdistaa, ladata ja tähdätä niitä, kunnes hän itse oppi niitä
täydellisesti käsittelemään niin, että hän taisi ampua kilpaa paraan
kanuunan-laukaisian kanssa.
Siihen aikaan tapahtui myös se tapaus, joka erittäin osoitti hänen
ihmeellistä luontoansa. Hänen isänsä virka-huoneessa riippui pari
karttaa seinällä; toinen kuvasi unkarilaista kaupunkia, jonka
turkkilaiset olivat valloittaneet keisari Leopold'ilta, ja toinen
kuvasi Rii'an kaupunkia, joka silloin vielä oli Ruotsin vallassa.
Edellisen taulun alla olivat Job'in sanat: "Herra antoi, Herra otti;
kiitetty olkoon Herran nimi." Kaarle luki kirjoituksen, miettei hetken,
otti isänsä laatikosta lyijykynän ja kirjoitti omalla kädellänsä toisen
kartan (Rii'an) ylä-reunaan: "Herra on sen minulle antanut, eikä
kenenkään pidä sitä minulta ottaman."
Riika oli tosin vahva linna, mutta kuitenkin on Venäjän Tsaari,
Pietari, sen nykyinen hallitsija.
Kuitenkin taidettiin tästä huomata, mitenkä kovasti nuori polttiainen
oli kerran polttava; ja kyllä se polttikin, poltti niin, että melkein
puoli Eurooppaa oli tulessa.
Ehkä Kaarlesta olisi tullut kokonaan toinen mies, ell'ei hän
niin aikaisin olisi kadottanut isäänsä. Kuningas kuoli, koska
perintö-prinssi oli vasta viiden-toista vuotias. Valtakunnan lakien
mukaan oli hän tosin sillä nuorella ijällänsä laillinen, mutta hänen
isänsä, joka kyllä tunsi prinssin hillitsemättömän luonnon, oli
testamentissansa määrännyt, että Kaarlen piti oleman aina
kahdeksanteen-toista vuoteensa mummunsa holhouksen alaisena. Prinssi
oli kovasti suuttunut tästä määräyksestä, mutta että hän todella
rakasti ja kunnioitti mummuansa, niin tyytyi hän siihen vuoden ja olisi
sen tehnyt ehkä pitemmänkin aikaa, ell'ei joku toinen olisi puhaltanut
tuleen hänen sielussansa kytevää kipenää. Kun hän kerran tarkasti
muutamia rykmenttiä ja vaipui siinä syviin mietteisiin, niin kysyi
valtio-neuvos Piper, joka seisoi hänen vieressänsä, hyvin hiljaa: "Mitä
miettii, Teidän Majesteettinne ja on niin totisen näköinen?"
"Ah," vastasi nuori kuningas yhtä hiljaa, "minä ajattelin, että olisin
itse kyllä kelvollinen käskemään näitä uljaita poikia, olemattani itse
akka-vallan alaisena."
"Suopiko Teidän Majesteettinne minulle vapauden ajaa asiata?" kysyi
Piper kiireesti. "Minä panen pääni pantiksi siihen, että Teidän
Majesteettinne lyhyen ajan sisässä pitää oleman julistetun
itsevaltiaaksi kuninkaaksi."
Kaarle vähän kummastui, mutta ei kieltänytkään, Siinä oli kylläksi
viekkaalle valtio-neuvokselle. Hän pani kaikki koukut pyytämään ja sai
kaikkialla suostumuksen, ja vähän sen jälkeen huudettiin Kaarle
tosiaankin kuninkaaksi. Kun arkkipiispan Svedelius'en piti paneman
hänen päähänsä kruunua, niin otti hän sen piispalta ja pani itse omin
käsin päähänsä.
Nyt oli hän siis kuningas, ja kohta oli maailma näkevä, että hän ei
ollut mikään silmän-kääntäjän vauva, jota johditaan verhon takaa
näkymättömillä rihmoilla. Tähän saakka ei hän ollut huolinut
hallitus-asioista. Tosin oli hän ollut saapuvilla valtio-neuvostossa,
mutta aivan osaa-ottamatta keskusteluihin tai osoittamatta mitään halua
siihen. Sentähdenpä ei voitu juuri mitään suurta toivoakkaan hänen
nerostansa ja ky'ystänsä, ja vieläpä ulko-valtakunnatkin pitivät
häntä vain huikentelevaisena poikaisena, jolta taidettiin ottaa
maa-kaistaleita milloin hyvänsä ilman mitään vaaraa. Venäjä, Puola ja
Tanska, luottaen lähettilästensä kertomuksiin nuoren hallitsijan
luonnosta, varustausivat sotaan ja panivat Ruotsin valtio-neuvoston
pahaan pulaan. Kaarle oli neuvostossa saapuvilla, koska oli juuri
kysymys ulko-valtain suurista varustuksista. Valtio-neuvosto ei tiennyt
mitään apua ja hyvät neuvot maksoivat rahaa. Silloin hypähti nuori
kuningas äkkiä ylös istuimeltansa ja puhui, hänelle sopivalla
arvokkaisuudella ja jaloudella seuraavalla tavalla:
"Hyvät herrat! En tahdo koskaan alkaa oikeuttamatonta sotaa, mutta en
tahdo myöskään ennen lakata oikeutetusta sodasta, ennen-kuin olen
täydellisesti nöyryyttänyt viholliseni. Minun päätökseni on tehty.
Ensimäisen, joka julistaa sotaa minua vastaan, tahdon ottaa kohta
käsiini, ja kun olen sen kerran voittanut, niin toivon myöskin muiden
pelkäävän minua. Antaun Jumalan huomaan!"
Kaarle läksi ja vanhat valtio-neuvokset istuivat jotenkin noloina
paikollansa ja katselivat toisiansa, tietämättä oikein, mitä heidän
piti asiasta uskoman.
Kuitenkin näyttivät asiat kohta, että ne eivät olleet turhia sanoja,
kun nuori sankari oli puhunut. Hän oli juuri karhun-ajossa, josta hän
erittäin paljon piti, kun kuriiri toi hänelle ilmoituksen, että
saksilaiset olivat hyökänneet Liivin-maalle, ja että Tanskan
kuningas ahdisti samalla Kaarlen lankoa, Holstein'in hetttuata.
Silmänräpäyksessä syttyi Kaarle tuliin-tauloin. Karhun-ajo
keskeytettiin kohta, ja lyhyen neuvottelun jälkeen päätti Kaarle
saada lankonsa ensin liikkeelle. Me saimme käskyn astua laivoihin,
ja jo Huhtikuun 13:sta päivänä 1700 jätti nuori kuningas kauniin
pää-kaupunkinsa, hyökätäksensä Kyöpenhaminaa vastaan. Hän läksi
leikkaamaan ensimäisiä kunnia-seppeleitänsä, ja niitä saikin hän
runsaassa määrässä; mutta pää-kaupunkiansa Tukholmaa, jolle hän niin
nuorena käänsi selkänsä, ei hänen pitänyt enään koskaan näkemän.
Mutta nyt ei kukaan ajatellut sitä; me sotamiehet, me vain olimme
hyvällä halulla ja iloitsimme, saada tavata vihollista, joka niin
ylpeästi oli härsytellyt meitä. Onni seurasi meitä ja oikeaa asiaa
niin, että me aivan eheöinä saavuimme Kyöpenhamina'n edustalle, jota
meidän laivamme, yhteydessä joiden-kuiden englantilaisten ja
hollantilaisten laivain kanssa, oitis rupesivat piirittämään.
Tanskalaiset kauhistuivat meidän rohkeuttamme, mutta vielä enemmän
kauhistuivat he, koska Kaarle varusteli maalle-nousua, sulkeaksensa
kaupungin myöskin maan puolelta. Hän jätti sota-laivansa ja astui
kranatyorinensä venheisiin, tullaksensa helpommin maalle, ja lähestyi
rantaa tanskalaisten kovassa kuula-sateessa.
Mitä nyt tapahtui, taisin minä jotenkin tarkkaan huomata; sillä kohta
kun kuningas aikoi astua venheesen, käytin minäkin tilaisuutta,
saadakseni seurata häntä, ia se onnistuikin niin hyvin, että tulin
aivan hänen läheisyyteensä. Herra Guiscard, Ranskan lähettiläs, jalo
herra, joka uskollisesti ja rehellisesti piti Ruotsin puolta, seisoi
juuri kuninkaan vieressä. Ja hänen takanansa seisoin minä niin likellä,
että taisin kädellä ylöttyä kuninkaasen, ja kuulla jok'ainoan sanan,
mitä he puhuivat.
Kiivaudessaan, päästä viholliseen käsiksi, ei ollut kuningas laisinkaan
pitänyt lukua siitä, kuka häntä seurasi tahi kuka ei, ja sentähden
näytti hän vähän oudoksuvan, että Guiscard oli hänen mukanansa.
"No, herra lähettiläs," sanoi hän, "teillä ei ole mitään tekemistä
tanskalaisten kanssa. Tehkää hyvin ja jääkää paikoillenne!"
"En," vastasi uljas ranskalainen; "minun kuninkaani on lähettänyt minut
Teidän Majesteettinne tykö, ja minä toivon, ett'ette minua nyt aja pois
hovistanne, joka ei milloinkaan ennen ole ollut niin loistava, kuin
tänä-päivänä."
Kaarle nauroi, eikä sanonut enään mitään. Mutta minulla oli oikein hyvä
halu halata kelpo ranskalaista, sillä niin paljon huvitti minua hänen
sanansa.
Sillä ajalla olimme me tulleet likemmä rantaa, mutta havaitsimme olevan
siinä pitkän särkän, niin että pelkäsimme joka hetki tarttuvamme kiini.
Minä huomasin kuninkaan palavan maltittomuuden, ja pelkäsin jotain
hullutusta taaskin. Aivan oikein! Kun me olimme noin kolmesataa jalkaa
rannasta, niin vetäsi hän miekkansa tupesta ja hyppäsi päist'ikkään
mereen.