Seuraavan päivän iltapäivänä käyskentelivät Reino ja Liisi järven
toisella puolella, milloin metsässä, milloin korkealla järvenrannalla.
Liisi oli saanut Erkiltä toimeksensa hänen ja äitin poissa-ollessa
näytellä Reinolle ympäristön kauniimmat näky-alat, etenkin järven
toisella rannalla. Niissä toimissa liikkuivat he paikasta toiseen.
Liisi lopullisesti väsyi ja istuutui puitten varjoon. Häntä vastakohti
seisoi Reino nojaten puunrunkoon. Etäämmästä metsästä kuului silloin
käen kukkuna ja hänen mielestänsä oli kuin olisi kaikki tämä jo ennen
tapahtunut samoin. Reino katsoi kummallisella tavalla hymyellen
Liisiin. "Emmekö rupee mansikoita hakemaan?" kysyi hän.
"Ei nyt ole mansikkain aika", sanoi hän.
"Mutta se tulee pian."
Liisi pudisti epäilevästi päätänsä, sitte hän nousi ja molemmin
pitkittivät he käyntiänsä. Käydessään siinä hänen sivullansa,
kääntyivät Reinon silmät useasti hänen puoleensa, sillä hän kävi
somasti, ihan kuin vaatteittensa kannattama. Ehdottomasti jäi Reino
monta kertaa jonkun askelen taaksepäin saadaksensa nähdä hänen kokonaan
ja kerrassa. Niin tulivat he aukealle, kukkia kasvavalle paikalle,
josta oli avara näkö-ala maisemaan. Reino kumartui ja otti muutamia
kasvia maasta. Noustuansa osotti muotonsa tuskallisimpaa kipua.
"Tunnetko tätä kukkaa?" kysyi hän.
Hän katsoi kysyvästi häneen. "Käenkukkahan se on. Niitä löytää metsässä
yltäkyllin."
"Minulla on kotona muuan vanha kirja", sanoi hän; "minun oli tapa
siihen kirjoitella kaikenlaisia lauluja ja riimiä, mutta sitä en enää
kauvan aikaa ole tehnyt. Sen kirjan lehtien välissä on minulla
säilytettynä käenkukka, mutta tiedätkö kenen antama?"
Äänettömästi nyökäytti hän päätänsä, loi silmänsä alas eikä muuta
nähnyt kuin Reinon kädessä olevan kasvin. Kauvan seisoivat he niin. Kun
Liisi taaskin nosti silmänsä häntä kohden, huomasi Reino niitten olevan
kyyneliä täynnä.
"Liisi", sanoi hän, "tuolla noitten vuorten takana kului meidän
nuoruutemme. Minne on se joutunut?"
Enempää hän ei sanonut, vaiti astuivat he järven rannalle. Ilma oli
kalsea; lännessä nousi musta pilvi. "Tulemassa on ukkosilma", sanoi
Liisi jouduttaen käyntiänsä; Reino teki myöntävän merkin ja molemmin
astuskelivat he reippaasti kunnes tulivat ruuhensa luokse. Järvellä
soutamisaikana piti Liisi kättänsä ruuhen laidalla. Soutaessaan katseli
Reino häntä, mutta hän katseli hänen sivutsensa etäälle. Senpätähden
vaipui hänen katsantonsa alas ja jäi tähystelemään hänen kättänsä, ja
se valju käsi ilmaisi mitä muotonsa ei ollut ilmaissut. Hieno käsi
osotti sitä salaisen kivun muotoa, joka usein tulee niihin naisten
käsiin, jotka yö-aikana lepäävät sairastavan sydämen päällä. Kun Liisi
huomasi Reinon katselevan hänen kättänsä, päästi hän sen hiljaa ruuhen
syrjältä veteen.
Pihalle tultua oli herrastalon edessä ympäri kuleksivan hivojan kärryt;
mustatukkanen mies polki ahkeraan pyörää ja hyräeli mustalaislaulua,
hänen valjastettu koiransa makasi läähöttäin vieressänsä. Rappusilla
seisoi ryysyinen kerjäläistyttö kurottaen kättänsä Liisille. Reino
kourasi taskuansa, mutta Liisi ennätti häntä ennen ja kaasi kukkaronsa
koko sisällön kerjäläisen avattuun käteen. Sitte kääntyi hän pikaisesti
pois ja Reino kuuli hänen rappusia mennessänsä nyyhkyttävän.
Hän koetti pidättää häntä, mutta malttikin mielensä ja jäi rappusille.
Kerjäläistyttö seisoi liikkumattomana paikallansa, kädessänsä se lahja
jonka hän oli saanut. "Mitä nyt vielä tahdot?" kysyi Reino.
Tyttö säpsähti. "En minä mitään nyt enää tahdo", sanoi hän, ja kääntäen
päänsä häntä kohden, tuijotti hän häneen mielettömällä katsannolla ja
meni sitten porttia kohden. Reino huusi jonkun nimen, mutta tyttö ei
sitä enää kuullut; pää painuksissa ja kädet hermottomina kävi hän yli
pihan.
Kuolla, oi kuolla
mun täytyy yksinäni.
Kuullessaan tätä vanhaa laulua, kävi hengitys hänelle vaikeaksi; niin
seisoi hän siinä hetkisen mutta meni sitte kamariinsa.
Hän istui työnsä ääreen, mutta ajatuksensa eivät pysyneet koossa. Vähän
ajan sitä turhaan koetettuansa, meni hän perheenhuoneesen. Siellä ei
ollut ketään, ei muuta kuin kalpea hämärä; Liisin ompelupöydällä oli
punanen rihma mikä iltapäivällä oli ollut hänen kaulassansa. Hän otti
sen käteensä mutta aristelikin sitä ja laski sen taas paikallensa.
Lepoa hän ei saanut; kävi sentähden järven rannalle ja irroitti veneen.
Hän souti yli järven ja kävi vielä kerran kaikki ne paikat, jotka hän
vähää ennen oli Liisin seurassa käynyt. Kotiin tultuansa oli jo pimeä;
pihalla tapasi hän kuskin viemässä hevosia laitumelle; matkailijat
olivat äsken tulleet kotiin. Etehiseen tultuansa kuuli hän Erkin
käyskelevän puutarhasalissa. Hän ei mennyt hänen luoksensa vaan seisoi
hetkisen kohdallansa ja meni sitte hiljaa omaan kamariinsa. Siellä
asetti hän tuolin ikkunan eteen; teki valmistuksia, sellaisia kuin
tahtoisi hän kuulla metsikössä laulelevia satakieliä, mutta ei
kuunnellutkaan muuta kuin oman sydämensä sykkinää. Alikerroksessa
menivät jo kaikki levolle; yö kului, mutta ei hän sitä huomannut. --
Tunnittain istui hän niin. Vihdoin nousi hän ja istui avoimen ikkunan
eteen. Yökaste tiukkui lehdistä ja satakieli oli laulamasta lakannut.
Tumma sininenkin poistui vähittäin itäiseltä taivaalta ja sen sijaan
tuli vaaleankeltainen raita. Nousi raikas tuuli, mikä virvoitti Reinon
kuumaa otsaa ja riemuiten kohosi ensimäinen leivo ilmaan. Äkkiä kääntyi
Reino ja astui pöydän ääreen. Hän tavoitteli lyijykynää, minkä hän
löysikin, istui ja kirjoitti muutaman rivin puhtaalle paperille. Sen
tehtyänsä otti hän hattunsa ja keppinsä ja jättäen paperin, astui hän
jäykästi ovesta ulos. Aamuinen hämärä valtasi vielä kaikki kulmat,
talon suuri kissa makasi olkisella lattianpeitteellä ja köyristi
selkäänsä vasten hänen kättänsä, jolla hän ajattelemattomasti kissaa
koski. Mutta puutarhassa olivat varpuset jo täydessä hälinässä ja
ilmoittivat kaikille yön jo olevan menneen. Hän kuuli ylikerroksessa
ovea avattavan, rappusissa kuului askeleita ja kun hän silmänsä nosti,
näki hän Liisin. Hän laski kätensä hänen käsivarrellensa, hänen
huulensa liikkuivat, mutta Heino ei kuullut sanaakaan. "Et sinä enää
tule", sanoi hän lopullisesti. "Minä tiedän sen, äläkä valehtele; sinä
et enää milloinkaan tule."
"En milloinkaan", sanoi hän. Hän helpotti kätensä eikä enää mitään
sanonut. Yli pihan meni hän porttia kohden ja kääntyi vielä kerran.
Liisi seisoi liikkumattomana samalla paikalla ja katseli sammuvin
silmin hänen jälkeensä. Reino astui askeleen eteenpäin ja kurotti
hänelle käsiänsä. Mutta Reino kääntyi väkisin ja astui portista ulos.
-- Ulkona oli raikas aamu-ilma; kastepisarat hämmähäkin verkoissa
kiilsivät auringon ensimäisissä säteissä. Hän ei katsonut taaksensa,
hän vaan astuskeli riuskasti eteenpäin ja yhä taaemmaksi jäi tuo
hiljainen maahovi, mutta hänellä oli edessänsä koko suuri avara
maailma.