"Tällä paikkakunnalla lauletaan tätä laulua usein", sanoi Liisi.
"Niinpä kyllä", sanoi Erkki; "se on paimenlaulu, joka nyt ajaa karjaa
kotiin."
He kuuntelivat vielä hetken ajan kunnes kellojen kilinä tarhassa
loppui. "Ne ovat alkusäveliä", sanoi Reino; "niitä lepää metsän
lyyleissä. Niitten sepittäjää ei tunne kukaan."
Hän otti uuden lehden.
Pimeä oli jo tullut tuntuvammaksi. Iltarusko punotti järven toisella
puolella. Reino levitti lehden, Liisi pani kätensä sen toiselle
puolelle ja katsoi hänen kanssansa paperiin.
Reino luki runopukuun laaditun kertomuksen miten muuan äiti vaati
tyttärensä luopumaan lemmitystänsä ja ottamaan toisen. Tyttö syyttelee
myönteliäisyyttänsä ja on mielipahoissaan noin kevytmielisesti entisen
ystävänsä suremaan jättämisestänsä.
Tätä lukeissansa huomasi Reino paperin vähä värisseen. Kun lukeminen
oli loppu, lykkäsi Liisi tuolinsa sivulle ja meni ääneti puutarhaan.
Äiti heitti silmäniskun hänen jälkeensä. Erkki tahtoi mennä sinne
hänkin, mutta äiti sanoi: "hänellä on siellä tekemistä." Hän siis ei
mennytkään.
Illan hämärä rupesi kattamaan puutarhaa ja järveä, yöperhosia rupesi
lentelemään ja avoimista ovista tuli yhä väkevämpi yrttien ja kukkien
tuoksu, vedestä kuului konnain kurnuttaminen, ikkunain alla visersi
satakieli ja kauempana puutarhassa toinen. Kuu kurkisteli yli puitten
latvain. Reino katseli vielä kotvasen sitä paikkaa minne Liisin haahmo
puitten väliin oli kadonnut, sitte kääri hän paperinsa kokoon, sanoi
hyvää yötä seuralaisillensa ja astui huoneesta taaskin rannalle.
Tyvenessä hiljainen metsä heitti synkeän varjon veteen, mutta järven
selkä oli kuun valaisema. Pieni häälymä tuntui toisinaan puissa, mutta
se ei ollut tuuli, vaan kesäyön hengähdys, Reino kävi yhä vielä
järvenrantaa myöten. Kivenheiton matkalla maasta näki hän valkosen
ulpukan. Hänen tuli halu katsella sitä likemmältä; hän riisui
vaatteensa ja astui veteen. Ranta oli matala ja pohjassa teräviä kiviä,
jotka saivat hänen jalkansa aristamaan, mutta siksi syvä että olisi
voinut laskeuda uimaan, ei vaan tahtonut tulla. Kerrassaan tuli
äkkisyvä, tuntui kuin olisi hän astunut kaivoon, vesi tulvasi hänen
päänsä yli ja hetkisen aikaa kului ennenkuin hän taaskin oli
vedenpinnalla. Hän alkoi säännöllisiä uimisliikuntoja sekä ui kaareen
kunnes huomasi mikä oli se kohta rannassa josta hän veteen lähti. Jopa
näki hän ulpukankin suurten sileäin lehtiensä keskellä. Uiden hiljaa,
nosteli hän käsiänsä vedestä niin että suuret takaisin tiukahtavat
vesipisarat kuutamossa kiilsivät, mutta tuntui siltä kuin ei olisi
matka hänen ja ulpukan välillä pysynyt yhä samana vaikka ranta kylläkin
jäi taa'emmaksi. Hän kuitenkaan ei luopunut yrityksestänsä vaan ui
riuskasti samaan suuntaan. Lopullisesti oli hän niin lähellä kukkaa
että hän selvään eroitti sen hopeankarvaiset lehdet, mutta samalla
tunsi hän olevansa ihan kuin pauloissa, sillä kasvin pitkät varret
olivat tarttuneet jalkoihinsa. Se outo vesi oli mustana takanansa ja
siellä kuuli hän loiskauksen isomaisen kalan hyppäämisestäkin. Hänen
valloitti niin kolkkomainen tunne siinä oudossa elementissä että hän
väkisin repäsi ruohoiset kahleensa ja tuimasti ui rantaan. Sieltä
veteen katsoessaan oli ulpukka mustalla vedenpinnalla miten ennenkin.
Hän pukeui vaatteihinsa ja kävi vitkaan takaisin kotiin. Kun hän
puutarhasta tuli saliin, oli Erkki ja äiti toimimassa pienelle
matkalle, joka oli tehtävä huomispäivänä.
"Missä olitte te niin myöhäiseen yöhön?" kysyi häneltä äiti.
"Minäkö?" vastasi hän. "Aikomukseni oli ulpukkaa tervehtiä, mutta ei
siitä tullut mitään."
"Sitä ei ymmärrä yksikään ihminen", sanoi Erkki. "Mitä hittoa oli sinun
ulpukan kanssa tekemistä?"
"Minä tunsin sen muinoin", sanoi Reino, "mutta siitä on nyt jo paljon
aikaa."