Kuu ei enää valaissut ikkunoihin, pimeä oli jo tullut; mutta vanhus
istui yhä vielä nojatuolissansa kädet ristissä ja katseli eteensä
huoneen tilavuuteen. Hänen silmissänsä muuttui se musta hämärä hänen
ympärillänsä laveaksi tummaksi järveksi; musta vesikokoelma laskeusi
toisensa jälkeen yhä syvemmältä ja etäämmältä ja viimeisen harjalla,
niin kaukana että vanhuksen silmät sitä tuskin kannattivat, leijui
leveäin lehteinsä välissä valkonen ulpukka.
Ovi avattiin ja valoa tuli huoneesen. "Hyvä on, että tulitte, Pirjo",
sanoi vanhus. "Asettakaa vaan kynttilä pöydälle."
Pöydän luokse veti hän tuolinkin, otti yhden avatun kirjan sekä alkoi
tiedustella tieteellisiä asioita, joissa hän oli harjoitellut
nuoruutensakin voimaa.