Illalla joku päivä myöhemmin istui koko perhe, miten siihen vuorokauden
aikaan tavallista, puutarhasalissa yhdessä seurassa. Ovet olivat auki.
Aurinko oli jo metsän takana järven tuolla puolla.
Reinoa pyydettiin esittämään muutama kansanlaulu, jotka hän samana
päivänä oli saanut eräältä ystävältänsä mailla. Hän nouti kamaristansa
paperikäärröksen, jossa oli erityisiä siististi kirjoitettuja lehtiä.
Seurue istui pöydän ääreen, Liisi Reinon sivulle.
"Me luemme umpimähkään", sanoi hän, "minä en itsekään ole niitä vielä
lukenut."
Liisi levitti kirjotuksen. "Onhan tässä laulun nuottikin", sanoi hän;
"sen pitää sinun Reino laulaa."
Ensin luki hän muutamia pila-lauluja viheltäen niihin iloisia nuottia,
mikä suuresti huvitti seuraa. "Mutta ken lienee semmoiset somat laulut
tehnyt?" kysyi Liisi.
"Niitten tekijät tuntee sisällöstä", arveli Erkki, "ne ovat kulkevain
sällien, paimenten, kalastajain ja muitten sellaisten tekemiä."
Reino sanoi: "ne eivät ole kenenkään tekemiä, ne ovat tuulen tuomia,
lentelevät sen muassa ja lauletaan kaikkialla. Semmoisissa lauluissa
löydämme omat tekomme ja kärsimisemme samoin kuin olisimme itse olleet
niitä tekemässä."