Taaskin oli vuosia kulunut. -- Myötävietoista varjoisaa metsätietä
astuskeli lämpösenä kevätiltana nuori väkevä mies, jonka muoto oli
vahvasti päivettynyt. Vakavilla harmailla silmillänsä tähysti hän
tarkoin eteenpäin ihan kuin odottaen muutosta yksitoikkoisessa
maisemassa, jota kuitenkaan ei tullut. Vihdoin tuli vastaansa kärryillä
ajava mies. "Ystävä hoi!" huusi jalkamatkailija hevosmiehelle, "olenko
oikealla tolalla pyrkiessäni Immenjärvelle?"
"Ihan oikealla", vastasi mies koskien hattuansa.
"Vieläkö sinne on paljonki matkaa?" "Olette nyt jo aivan lähellä.
Puolen tupakkapiipun ajalla näette järven; herrastalo on ihan sen
rannalla."
Maanmies ajoi sivutse; toinen astui riuskaammin tietänsä eteenpäin.
Neljännestunnin kuluttua loppui äkkiä varjo hänen vasemmalla
puolellansa, maa tuli niin alasvierteiseksi että satavuotisten honkain
latvat tuskin näkyivät ylös tirkistäviksi. Niitten takana näkyi avara
valoisa maisema. Vielä alempana oli järvi, tyyni, tummansininen,
melkein kaikkialta metsäin ympäröimä; ainoasti yhdessä paikassa oli
aukeema, josta näki vieläki kauemmaksi kunnes senkin näkö-alan sulkivat
vuoret. Keskellä lehtimetsää näkyi jotakin valkoista, lumenmuotoista,
mikä ei muuta ollut kun suuri joukko kukkivia hedelmäpuita. Niitten
takana taas kohosi keltaiseksi maalattu herrastalo punaisine
tiilikattoinensa. Savutorven nenästä lensi haikara joka vitkaan
leijaeli yli järvenpinnan. "Immenjärvi!" huudahti matkailija. Oli
melkein kuin olisi hän tuntenut olevansa matkansa perillä, sillä hän
seisoi liikkumattomana ja katseli yli puitten latvain toiselle
rannalle, missä herrastalon varjokuva päilyi vedessä. Taas jatkoi hän
äkkiä käyntiänsä. Tie oli hyvin jyrkkä niin että alempana kasvavat puut
taaskin antoivat varjoa, mutta samalla sulkivat näkö-alan järveä
kohden, jota vaan pilkuttain sai nähdä puitten välistä. Jopa taas tuli
vastamaata, mutta silloin katosikin metsä selkä oikealta että
vasemmalta; sen sijaan tuli tien kummallakin puolella huolellisesti
hoidettuja viljelysmaita. Matkustajaa vastaan tuli muhkea mies, puettu
ruskealta vivahtavaan pukuun. Jo melkein vastassa ollessaan heilautti
hän hattuansa ja huusi iloisella äänellä: "tervetullut, ole tervetullut
Reino-veikko Immenjärven tiluksille!"
"Terveisiä sinulle, ja kiitos onnittelemastasi Erkki-ystäväni!" huusi
toinen häntä vastaan.
He kurottivat toinen toisellensa kättä. "Todellakin olet sinä Reino
itse", sanoi Erkki, tirkistäen entisen koulukumppaninsa vakaviin
silmiin.
"Olenpa kyllä, ja olethan sinäkin siinä vaikka oletkin iloisemman
muotoinen kuin ennen olitkaan."
Iloinen hymyelmä sai Erkin muodon entistä paljo iloisemmaksi. "Niin,
Reino veikkoseni", sanoi hän, vieläkin kerran kurottaen ystävällensä
kättä. "Minä olen osallinen ollut suurissa arpajaisissa; sainkin oikein
hyvän voiton. Etköhän sitä tiedä?" Hän hieroi käsiänsä ja sanoi
mielihyvissänsä: "siitähän tulee odottamaton kohtaus. Sinua ei hän osaa
odottaa; eipä totisesti osaakkaan!"
"Odottamaton kohtaus?" kysyi Reino. "Entä kenelle?"
"Liisille? Etkö minun tulostani ole hänelle mitään sanonut?"
"En sanaakaan, veikkoseni; ei hän sinua ajattelekkaan, äiti tekee sitä
yhtävähän. Minä kutsuin sinun vallan salaisesti jotta ilo tulisi sitä
suuremmaksi. Tiedäthän minun aina olleen vähä salaperäisen."
Reino tuli miettiväisen näköiseksi, hänen hengityksensä tuli
raskaammaksi mitä likemmäksi he tulivat herrastaloa. Tien vasemmalla
puolella loppuivat viljavainiot ja niitten sijaan tuli avara ryytimaa,
jota kesti lähes järvenrantaan asti. Haikara oli laskeutunut alas ja
astuskeli vakavana istutusten keskellä. "Hei", huusi Erkki, "tuo
pitkäkoipinen egyptiläinen on kai tuolla istutuspapuja varastamassa!"
Lintu lensi erään rakennuksen katolle, joka oli istutusmaan reunalla ja
jonka ympärillä kasvoi oudomman lajisia hedelmäpuita. "Se on minun
vasta pari vuotta sitten valmiiksi saamani öljymylly", sanoi Erkki.
"Kaluhuonerakennukset teetti isävainajani, asuntorakennus on iso-isäni
ajoista. Näin sitä eteenpäin päästään vähä kerrassaan."
Tällaisia puhellen tulivat he avaralle paikalle, jota yhdeltä puolelta
rajoitti kaikenlaiset talous- ja kalustohuoneet, toiselta itse
herrastalo, jonka kumpaankin päätyyn yhtyi korkea puutarhan aitaus; sen
takana näkyi hedelmäpuita koko metsä, joitten oksia siellä täällä
riippui yli aitauksen. Päivettyneitä, hikoilevia miehiä kävi yli sen
pihan, lakkia nostaen ystäväparille. Erkki antoi toisille käskyjä,
toisilta kysyi hän jotakin päivän työtä koskevata j.n.e. Jopa
ennättivät he asuntoon. Etehinen oli korkea ja vilpas, sen vasemmalta
poikkesivat he vähä pimeämpään sivusolaan. Siellä avasi Erkki oven ja
he astuivat avaraan puutarha-saliin, joka ikkunoita varjoavain puitten
tähden oli joksikin vähävaloinen, mutta ikkunain välisistä avatuista
kaksois-ovista pääsi kevätaurinko vapaasti paistamaan ja niistä sai
nähdä huolellisesti hoidetun kukkais- ja puutarhan kaikkine
kaunistuksineen. Sen keskeltä oli suora ja leveä käytävä hamaan
järvenrantaan asti. Kun ystävät olivat saliin tulleet, toi vetohenki
heitä vastaan koko hyvähaju-virran.
Penkereellä puutarhan portin ulkopuolella istui valkoiseksi puettu
nuori rouva. Hän nousi tulijoita vastaanottamaan, mutta pysähtyikin
äkkiä niinkuin maahan tarttunut ja katseli tarkastellen vierasta. Se
kurotti hymyellen hänelle kättä. "Reino!" ratkesi hän sanomaan, "Reino?
sinähän se oletkin! Siitä on aikoja kun me toinen toisemme näimme."
"Niinpä kyllä", sanoi hän, mutta ei osannutkaan sen enempää sanoa,
sillä kuultuansa Liisin äänen, tunsi hän pistosta sydämessänsä, ja kun
hän häntä katsoi silmiin, oli hän siinä ihan sama lemmittävä olento,
jolle hän vuosia sitten syntymäkaupungissansa sanoi jäähyväiset.
Riemuitsevan muotoisena oli Erkki jäänyt ovelle. "No Liisi, omistatko,
ettet kumminkaan häntä osannut odottaa, etpä toki odottanutkaan."
Sisaren silmillä katseli Liisi häntä. "Sinä Erkki olet minulle niin
sanomattoman hyvä!" sanoi hän lopullisesti.
Hän otti vaimonsa pienen käden omaansa ja sanoi hyväillen: "nyt saimme
hänen tänne emmekä vallan helposti häntä enää laskekkaan irti. Hän on
pitkän poissa-olonsa aikana villistynyt, meidän tulee hänen kesyksi
tehdä. Katsoppas vaan miten ylevän ja vieraan muotoiseksi hän on
tullut."
Reino huomasi Liisin silmissä aran iskun. "Villistynyt oli vaan se aika
kuin toinen toisiamme emme nähneet", sanoi hän.
Avainkimppu kädessä tuli ovesta juuri samassa Liisin äiti. "Hei!"
huudahti hän nähtyänsä Reinon, "kas tuossa vieras, aivan niin rakas
kuin odottamatonkin." Ja nyt alkoi keskustelu tavallisine
kysymyksinensä ja vastauksinensa. Rouvat istuivat työnsä ääreen, Reino
nautti hänelle tuotuja virvotuksia, mutta Erkki oli hankkinut suuren
hopeahelaisen merenvahapiipun, sytyttänyt sen ja istui pakisten ja
vahvasti tupakoiden Reinon vieressä.
Seuraavana päivänä täytyi Reinon hänen kanssansa ulos pelloille ja
niityille, istutusmaille ja humalistoon, talliin ja öljymyllyyn. Kaikki
oli oivassa kunnossa, kaikki työväki oli reippaan ja terveen muotoisia.
Päivälliseksi kokoontui perhe puutarhasaliin ja loppupäivä oltiin sitte
enemmin tai vähemmin yhdessä, tullen siitä miten isännän työ ja aika
sen salli. Ainoastaan joku hetki iltaruuan edellä ja aamupäivän
ensimäiset hetket työskenteli Reino hänelle erittäin osotetussa
huoneessa. Jo aikoja sitten oli hän alkanut koota kansan-runoja ja
lauluja, missä vaan niitä sai; hän rupesi nyt keräelmiänsä järjestämään
ja, jos mahdollista, niitä ympäristöstä lisäämään. -- Liisi oli joka
aika hilpeä ja ystävällinen; Erkin joka aika yhtäläisen kohteliaisuuden
vastaanotti hän lähes nöyrällä kiitollisuudella. Reino ajatteli
itsekseen ettei hän luullut niin virkusta lapsesta niin hiljaista
rouvaa tulevan.
Jo täällä olonsa toisesta päivästä alkaen asti oli Reinolla tapana
iltasilla käydä järvenrannalla kävelemässä. Tie sinne johti ihan
puutarhan sivutse. Pienellä mäen kummulla sen lopulla oli korkeain
koivuin alla istumapenkki. Äiti oli sille antanut nimen iltapenkki
sentähden että se paikka oli auringonlaskun puolella ja että sitä juuri
siihen aikaan enimmästi käytettiin. Kävelymatkaltansa tuli Reino eräänä
iltana juuri sitä tietä kun hänen saavutti sade. Hän haki suojaa erään
niinipuun alla mutta senkin lehdet rupesivat pian vuotamaan vettä.
Märkänä lähti hän astumaan edemmäksi. Pimeä läheni ja sade yltyi yhä.
Päästyään liki iltapenkkiä, oli hän koivun runkoin välissä näkevinään
valkoisen naisen haahmun. Se seisoi liikkumattomana, ja miten hän
lähemmäksi tultuaan oli huomaavinaan, käännettynä häntä kohden,
niinkuin jotakuta odottamassa. Hän arveli sen olevan Liisin, joudutti
sentähden käyntiänsä, hänen seurassansa päästäksensä puutarhan lävitse
kotiin. Mutta oli se kuka olikin, haahmo katosi pimeämäisiin
sivukäytäviin. Se oli hänestä odottamatonta; hän oli Liisille pahoissa
mielin, mutta kuitenkin epäili hän oliko se todenteolla Liisi, mutta
hän aristeli sitä häneltä kysyä. Tullessansa eipä hän käynyt
puutarhasalin lävitsekään vallan sen tähden ettei saisi nähdä Liisin
tulevan puutarhan portista sisään.