Pääsiäispyhiksi matkusti Reino kotiin. Tulopäivänsä jälkeisenä aamuna
kävi hän Liisin luokse. "Miten suureksi sinä olet tullut", sanoi hän,
kun tuo ihana, solakka tyttö hymyellen tuli häntä vastaan. Hän
punastui, mutta ei vastannut mitään; kättänsä, jonka nuorukainen oli
ottanut, koetti hän hiljaa irroittaa. Reino katsoi häntä arvelevasti;
sitä ei ollut hän ennen tehnyt, tuntui sentähden kuin olisi jotakin
outomaista heidän välissänsä. -- Samoin oli kun hän jo kauemman ajan
oli siellä ollut ja sittekin kun hän eri päivinä ja eri kerroilla sinne
tuli. Kun he istuivat kahden kesken, syntyi vait'olemisen aikoja, jotka
olivat heille oikein tuskalliset ja joita he huolellisesti kokivat
välttää. Jotta hänellä loma-aikanansa olisi jotakin tiettyä
ajanviettoa, rupesi hän opettamaan Liisille kasvitiedettä, jota hän
itse ensimäisinä ylioppilasaikoinansa oli halullisesti harjoitellut.
Liisi oli tottunut kaikissa olemaan hänen mielensä mukaisesti ja kun
hän sitä paitsi oli hyvä-oppinen, suostui hän mielihyvällä siihen.
Nytpä tehtiin useampi kerta viikossa retkeilemisiä metsään tai nurmille
ja kun sitte päivällis-ajaksi vehreä kasvisäily oli kotiin tuotu kasvia
ja yrttiä täynnä, tuli Reino joku hetki myöhemmin Liisin kanssa
jakamaan heidän yhteistä löytöänsä.
Tämmöisissä toimissa astui hän eräänä iltapäivänä Liisin suojukseen.
Tyttö seisoi ikkunan luona ja piteli kullattua linnunhäkkiä, jota hän
ei ollut ennen nähnyt ja sisusteli sitä hienoilla untuvilla. Häkissä
oli kanarialintu, joka räpytteli siipiänsä ja vikisten hakkasi tytön
sormia. Reinon lintu oli ennen asunut samassa häkissä. "Onko minun
polonen hamppuvarpuseni kuolemansa jälkeen muuttunut kultavarpuseksi?"
kysyi hän iloisesti.
"Ei se hamppuvarpusten tapa ole", sanoi äiti joka tuolillansa istui
kehräämässä. "Teidän ystävänne Erkki lähetti sen tänään sydänpäivänä
omasta talostansa Liisille."
"Mistä talosta?"
"Ettekö sitä tiedä?"
"Mitä?"
"Että Erkki kuukauden aika sitten on isäntänä isänsä toisessa talossa
Immenjärven rannalla."
"Mutta siitä ette ole minulle sanaakaan sanoneet."
"He itsekään eivät ole sitä vielä ystävillensäkään tiedoksi antaneet.
Hän on oikein rakastettava ja ymmärtäväinen nuori mies."
Äiti meni kahvia toimimaan. Liisi oli kääntänyt selkänsä Reinoa kohden
ja puuhaili pienen paperisen teoksen kimpussa. "Malta nyt vaan hetkisen
aikaa", sanoi hän, "minä olen heti valmis." Kun Reino, vastoin tapaansa
ei vastannut, kääntyi tyttö. Hänen silmissänsä näkyi sellainen surun
muoto, jota niissä ei ennen voinut havaita. "Mikä sinua huolettaa?"
kysyi tyttö, käyden häntä lähemmäksi.
"Minuako?" sanoi hän ajattelematta, ja katseli haaveksivaisesti tyttöä.
"Sinä olet niin murheellisen näköinen."
"Liisi", sanoi hän, "en minä voi kärsiä tuota keltaista lintua."
Kummastellen katseli häntä tyttö; hän ei ymmärtänyt häntä. "Sinä olet
hyvin kummallinen", sanoi hän.
Reino otti hänen molemmat kätensä, jotka hän estelemättä sai pitää.
Äiti tuli pian sisälle.
Kahvin jälkeen istui äiti rukkinsa ääreen. Reino ja Liisi menivät
sivuhuoneesen järjestämään kasviansa. Siinä nyt luettiin kukka- ja
verholehtiä, lehdet ja kukat levitettiin huolellisesti ja jokaisesta
lajista pantiin kaksi kappaletta suuren kirjan väliin kuivamaan.
Valoisa oli se iltapäivä, viereisestä huoneesta kuului äitin rukin
ratina ja tuon tuostakin Reinon mataloittu ääni kun hän lausui kasvien
luokat ja heimot tai oikaisi Liisin väärin lausuttuja latinankielisiä
kasvien nimiä.
"Minun kokoelmastani puuttuu orvokki", sanoi hän kun koko löytö oli
määritelty ja järjestetty.
Reino veti taskustansa laskutetun paperin. "Tässä on sinulle orvokki",
sanoi hän, kurottaen tytölle puoleksi kuivuneen kasvin.
Kun Liisi näki ne kirjoitetut lehdet, kysyi hän, "jokohan taaskin olet
jutelmia kirjoittanut?"
"Ei nämät jutelmia ole", sanoi hän, antaen hänelle kirjan.
Siinä oli pelkkiä runoelmia, useammat korkeintaan koko sivun mittaiset.
Liisi käänsi lehden toisensa jälkeen mutta ei lukenut muuta kuin
nimikirjoitukset. "Kun kouluttaja häntä torui", "Kun hän oli eksyksissä
metsässä." "Pääsiäistarinain muassa." "Ensimäisen kirjeen häneltä
saatuani." Tähän laatuun olivat ne lähes kaikki. Reino katseli häntä
tarkasti ja yhä edelleen lehtiä käännellessään, huomasi hän ensin tytön
hienon muodon vähittäin punehtuvan, mikä puna oikein yltymistään yltyi.
Reino koetti katsoa häntä silmiin, mutta Liisi ei katsonut ylös ja
lopullisesti laski hän kirjan sanaa lausumatta hänen eteensä.
"Älä sitä niin tavoin minulle takaisin anna!" sanoi häh.
Tyttö otti kasvisäiliöstä ruskeanmuotoisen kasvin. "Siihen panen sinun
mieli-kasvisi", sanoi hän, pani sen kirjan väliin ja antoi sen
hänelle. -- -- --
Jo tuli loma-ajan viimeinen päivä ja poislähtöpäivän aamu. Pyynnöstä
sai Liisi äitinsä luvan saada saattaa ystävänsä kyytivaunuihin, jotka
odottivat muutama kadunkulma heidän asunnostansa. Portilla tarjosi
Reino hänelle käsivartensa ja niin kävivät he rinnakkain, hän ja tyttö.
Mitä likemmälle määränsä perää hän tuli, sitä paremmin tunsi hän kuin
olisi hänellä ennen pitkää eroa ollut tytölle sanomista jotakin niin
tarpeellista, josta riippui koko hänen tulevan elämänsä arvo ja
menestys, mutta eipä vaan saanut hän tarpeellisia sanoja suustansa. Se
tuskastutti häntä ja hänen käyntinsä tuli yhä vitkaammaksi.
"Sinä tulet liian myöhään", sanoi hän, "tornikello on jo kymmenen
lyönyt."
Mutta ei hän siitä sen nopeammaksi tullut. Vihdoin sanoi hän
änkytellen: "Liisi, kahteen vuoteen et minua ensinkään saa nähdä -- --
pidätkö minun takaisin tullessani niin hyvänä kuin nytkin?"
Hän nyökytti päätänsä ja katsoi häntä ystävällisesti silmiin. -- "Minä
olen sinua puolustanutkin", sanoi hän hetkisen kuluttua.
"Minua? Milloin sitä tarvittiin?"
"Kerran omaa äitiäni vastaan. Me puhuimme kauvan sinusta eilen illalla
kun jo olit pois mennyt. Hän arveli ettet sinä enää ole niin hyvä kuin
olit ennen."
Reino oli hetkisen vaiti, mutta sitte otti hän tytön käden omaansa, ja
vakavasti katsoen hänen lapsellisiin silmiinsä, sanoi hän: "minä olen
niin hyvä kuin ollutkin olen; sen saat vahvasti uskoa! Uskotko sen,
Liisi?"
"Uskon", sanoi hän. Reino irroitti kätensä ja astui viimeisen kadun
mitan vallan riuskasti. Mitä likemmäksi tuli eronhetki, sitä
iloisemmaksi muuttui hänen muotonsa; tytön mielestä kävi hän liian
nopeasti.
"Mikä sinun on, Reino?" kysyi hän.
"Minulla on muuan ihana salaisuus", sanoi hän ja katseli loistavin
silmin tyttöä. "Kun kahden vuoden kuluttua taas olen täällä, sitte
vasta sen sinulle sanon."
He olivat jo tulleet kyyti-vaunujen luokse; he eivät myöhästyneet.
Vielä kerran otti Reino hänen kätensä. "Jää hyvästi!" sanoi hän, "jää
hyvästi Liisi, äläkä unhota minua."
Hän pudisti päätänsä. "Jää hyvästi", sanoi hän. Reino nousi vaunuihin,
hevoset lähtivät liikkeelle. Kun vaunut käänsivät kadunkulmasta, näki
hän vielä kerran tyttönsä sorean vartalon miten se hiljaa siirtyi
takaisin kotia kohden.