Joulu-aaton ilta oli lähenemässä. -- Oli vielä iltapäivä kun Reino
toisten ylioppilasten kanssa istui ravintolasalin vanhan tammisen
pöydän ääressä. Lamput olivat jo sytytetyt sillä maakerroksessa oli jo
hämärä, mutta vieraita oli vielä vähä; palvelijat nojailivat laiskasti
pilareita ja seiniä vastaan. Salin yhdessä sopessa istui muuan
viulunsoittaja sekä kanteletta soittaja tyttö, hienokasvoinen,
mustalaiselta vivahtava. Hän piti soittokonettansa sylissänsä ja
väliäpitämättömästi katselivat he kumpikin eteensä.
Ylioppilasten pöydässä pamahti samppanjapullon tulppa. "Juo,
tyttöseni", huusi muuan nuori urheanmuotoinen mies, tarjoten tytölle
täytettyä lasia.
"En jaksa nyt enää", sanoi hän, asentoansa muuttamatta.
"Kun et sitä tee, niin laula sitten!" huusi ylvästelijä heittäen
hopearahan hänen helmaansa. Tyttö käytti sormensa verkkaan lävitse
mustan tukkansa, mutta viulunsoittaja kuiskasi hänelle jotakin korvaan.
Mutta tyttö puisti päätänsä, nojasi leukansa kanneltansa vastaan ja
sanoi: "en minä sen miehen pyynnöstä soita."
Lasi kädessänsä kavahti Reino pystyyn ja asettui tytön eteen. "Mitä
tahdot?" kysyi hän ynseästi.
"Nähdä sinun silmäsi."
"Mitä tulee sinun minun silmiini?"
Välkkyvin silmin katseli Reino häntä. "Minä tiedän sinun silmäsi
petollisiksi!" Tyttö nojasi päänsä käteen ja tirkisteli häntä. Reino
vei lasin suuhunsa. "Sinun ihanain, syntisten silmäisi muistoksi!"
sanoi hän ja joi.
Tyttö nauroi ja käänsi päänsä. "Annatko?" sanoi hän, ja iskien mustat
silmänsä nuorukaisen silmiin, joi hän maljaan kaadetun juoman vitkaan.
Tarttui sitte kanteleesensa ja lauloi syvästi innostuneella äänellä:
"Miks' on rakkaus sokea,
Sokeampi syksyn yötä?
Siks' on rakkaus sokea
Sokeampi syksyn yötä,
Ettei yhtänä näkisi,
Kuin omansa ainokaisen."
Sill'aikaa kuin viulunsoittaja riuskasti säesti laulua, tuli ryhmän
lisäksi muuan uusi tulokas.
"Minä tulin noutamaan sinua Reino", sanoi hän. "Sinä olit jo poissa,
mutta joulupukki oli käynyt luonasi."
"Joulupukki?" sanoi Reino; "ei se enään minua muista."
"Eikö? Koko sinun kamarisi haisi kuuselta ja jouluruualta."
Reino laski lasin kädestänsä ja otti lakkinsa.
"Mitä tahdot?" kysyi tyttö.
"Minä tulen pian takaisin."
Tyttö rypisti otsaansa. "Jää tänne!" sanoi hän hiljaa ja katsoi
ystävällisesti häneen.
Reino viivytteli. "En minä voi jäädä", sanoi hän.
Naurahtaen töyttäsi hän häntä varpaillansa. "Mene", sanoi hän. "Et sinä
ettekä te kaikki kelpaa minnekkään." Ja hänen poispäin kääntyessä astui
Reino verkkaan ravintolan rappusista.
Ulkona kadulla oli jo hyvin pimeä; kylmä, talvi-ilma jäähdytteli hänen
kuumaa otsaansa.. Useasta ikkunasta näkyi jouluvalaistusta ja
joulupuita, kuului torvien ja huilujen soittoa sekä riemuitsevia lasten
ääniä. Laumottain kerjäläislapsia kävi talosta taloon ja koettivat
ikkunoista nähdä sitä komeutta, jonka osalliseksi he eivät voineet
päästä. Toisinaan aukeni joku ovi ja toruva ääni ajoi lauman sellaisia
lapsia ulos kadulle; toisissa paikoissa kuului laulettavan vanhaa
joululaulua; äänten joukossa kuului sointuvia tyttöjenkin ääniä. Niitä
ei kuullut Reino; hän kävi ripeästi sivutse kaiken, astui kadulta
toiselle. Päästyänsä omaan asuntoonsa, oli jo melkein vallan pimeä; hän
kiipesi rappusia myöten omaan kamariinsa. Häntä vastaan tuli makea
haju; se tuntui kun oman äitinsä joulutuvassa. Värisevin käsin sytytti
hän kynttilänsä; pöydällänsä oli iso käärrös-köntti ja kun hän sen sai
avatuksi, oli siinä koko joukko oivallisia joulukakkuja; muutamain
päälle oli sokurista tehty hänen oman nimensä alkukirjaimet; niitä
varmaankaan ei ollut tehnyt kukaan muu kuin Liisi. Toisessa
käärröksessä oli hienoja uusia liinavaatteita, lopullisesti kirje
äitiltä ja Liisiltä. Reino avasi ensin Liisin kirjeen ja luki siinä
seuraavaa:
"Sokurikirjainten luulen sinulle sanovan kuka on ollut avullinen
kakkujen leipomisessa; se sama henkilö on sinulle ommellut hihan
reunuksia. Nykyinen joulu-aatto tulee meillä hyvin hiljaiseksi; äitini
asettaa jo kello kymmenen aikoina iltasina vokkinsa nurkkaan. Tänä
talvena on niin ikävä kun et ole sinä täällä. Menneenä sunnuntaina
kuoli se hamppuvarpunen, minkä sinä lahjoitit minulle; sitä itkin minä
aikalailla, mutta hyvin minä sen aina hoitin. Se lauloi aina
iltapäivällä kun aurinko paistoi sen häkkiin. Muistathan: saadaksensa
se vaikenemaan kun se oikein halukkaasti lauloi, oli äitin tapana
peittää häkki. Senkintähden on kamarissa niin hiljaa, mutta sinun vanha
ystäväsi Erkki käy toki toisinaan meillä. Kerran sanoit sinä hänen
olevan ruskean päällistakkinsa muotoinen. Sen muistan minä joka kerta
kun hän ovesta tulee sisään ja se on oikein pilamaista; mutta älä sitä
äitille sano, hän siitä ehkä suuttuisi. Arvaa mitä minä sinun äitillesi
jouluksi lahjotan! Sitäpä et arvaa. Minä lahjotan itseni! Erkki tekee
mustalla liidulla minun muotokuvani; minä olen jo kolme kertaa sitä
varten istunut hänen edessänsä, joka kerta koko tunnin. Minua ei
ensinkään huvita että vieras ihminen oppii noin ulkoluvulta minun
muotoni. En minä sitä tahtonutkaan, mutta äiti kehoitti minua; sanoi
Ruunin rouvalle siitä tulevan suuren ilon.
"Mutta sinä Reino et ole pitänyt puhettasi; et olekkaan lähettänyt
jutelmia. Sitä olen minä usein sinun äitillesi valittanut, mutta hän
sanoo sinulla nyt olevan parempaa tekemistä kuin sellaisia lapsellisia.
Mutta en minä sitä usko; asia on arvattavasti toisin."
Sitten luki Reino äitinsäkin kirjeen. Molempain luettua ja laskettua
tuli hänen ankara koti-ikävä. Hetkisen ajan kävi hän kamarissansa
edestakaisin; hän mumisi hiljaa itseksensä ikävöimisestä ja
kaipaamisesta, avasi sitte laatikkonsa, otti vähän rahaa ja lähti
taaskin kadulle.
Siellä oli liike lähes loppunut; joulupuut olivat sammuneet ja
lapsiparviakaan ei enää liikkunut. Tuuli tuoksutteli yksinäisiä katuja.
Kun Reino tuli ravintolan lähelle, kuuli hän viulun vinkunaa ja
kantele-tytön laulua; ravintolan ovessa kilisi kello ja leveitä
huonosti valaistuja rappusia myöten tuli oudon miehen haahmo. Reino
siirtyi huoneitten varjoon ja astui sitte reippaasti eteenpäin.
Hetkisen kuluttua tuli hän hyvästi valaistun korukalu-puotin luokse,
osti siellä punasista korallihelmistä tehdyn ristin ja kävi sitte samaa
tietä takaisin kun hän tullutkin oli.
Lähellä omaa asuntoansa näki hän pienen ryysyihin puetun tytön erään
talon portilla turhaan koettaen sitä avata. "Tahdotko, minä autan
sinua?" kysyi hän. Lapsi ei vastannut mitään, mutta laski portinsäpin
irti. Reino oli jo avannut portin. "Ei", sanoi hän; "sieltä sinä ehkä
ajettaisiin pois. Tule minun muassani; minä annan sinulle joulukakkua!"
Hän sulki portin, tarttui tyttöä käteen ja sanaa lausumatta saatti hän
hänen omaan asuntoonsa. Lähteissänsä oli hän jättänyt kynttilän
palamaan. "Tässä saat kakkua", sanoi hän ja laski tytön helmaan puolet
ruokatavaroistansa, mutta ei niitä, joissa sokurikirjaimia oli. "Käy
nyt kotiin ja anna äitillesikin." Lapsi katsoi arkamaisesti antajata;
näytti siltä kuin olisi hän tottumaton sellaiseen anteliaisuuteen eikä
osannut siihen mitään sanoa. Reino avasi oven ja valaisi hänelle.
Iloisena kuin lintu, lensi tyttö kakkuinensa kotiansa kohden.
Reino korjasi tulen uunissansa, asetti pölyttyneen lakki-astian
pöydällensä, istui sitte kirjoittamaan ja kirjoitteli koko yön kirjeitä
äitillensä ja Liisille. Joulukakkujen jäännökset olivat kajoamatta
vieressänsä. Liisin lähettämät hihan reunustimet oli hän pukenut
ranteillensa ja somilta ne tuntuivatkin hänen harmaan sarkanuttunsa
rinnalla. Pöydän ääressä istui hän vielä kun jo tuli talvi-aurinko
jäätyneille ikkunaruuduille. Vastaisella seinällä oleva peili näytti
hänelle valjun, vakavan muodon.