Näin elivät lapset toinentoisensa seurassa; tyttö oli pojan mielestä
usein liian ujo, poika tytön mielestä usein liian tuima, mutta sekään
ei eroittanut heitä. Melkein kaikki vapaahetket olivat he yhdessä,
talvella vanhempainsa ahtaissa huoneissa, kesällä lehdikoissa ja
nurmilla. Kun opettaja kerran Reinon kuulten torui Liisiä, survasi
poika tuimasti taulunsa pöytään vetääksensä opettajan huomion itse
puoleensa. Se jäi kuitenkin huomaamatta. Mutta Reino jätti tarkkaamatta
koko sen hetkisen maantieteen opetuksen; sen sijaan sepitti hän pitkän
laulun, jossa vertasi itsensä nuoreen kotkaan, kouluttajan harmaasen
varekseen; Liisi taas oli valkonen kyyhkynen. Kotka lupasi kostaa
varekselle kun vaan saa siipensä kasvaneiksi. Kyyneleet tulivat nuoren
runoilijan silmiin; itse mielestänsä oli hän hyvinkin ylevä. Kotiin
tultuansa hankki hän pienen jämeän paperikäärrön ja kirjoitti
huolellisesti ensimäisen runoelmansa siihen. -- Pian aikoin joutui hän
toiseen kouluun; siellä teki hän tuttavuuden monen oman-ikäisensä pojan
kanssa, mutta siitä ei loppunut seurustelemisensa Liisin kanssa. Niitä
taruja, joita hän monet kerrat oli hänelle kertonut ja ne joista hän
parhaimmin piti, rupesi hän nyt kirjoittelemaan ja sitä tehdessään
halutti hänen hyvästi pistellä joukkoon omiansakin, joitakuita omia
tunteitansa ja mielipiteitänsä, mutta sitä ei hän kuitenkaan tullut
tehneeksi, mutta hän itsekään ei tietänyt miksikä se tekemättä jäi.
Senpätähden kirjoitti hän ne tarkoin niinkuin hän itse ne oli kuullut.
Ne lehdet antoi hän sitte Liisille, joka huolellisesti talletti ne
satullinsa yhdessä laatikossa ja Reino oli suuresti mielihyvissään kun
hän hänen läsnä-ollessaan kuuli tytön niistä kirjoitetuista vihkoista
lukevan äitillensä.
Seitsemän vuotta oli kulunut. Hankkiaksensa enemmän opintoja, piti
Reinon lähteä kaupungista. Vastoinmielinen oli Liisille koko se ajatus
että hän nyt joku aika joutuisi olemaan ilman Reinon seuraa. Hän
iloitsi kun Reino eräänä päivänä sanoi että hän, miten ennenkin,
kirjoittaisi jutelmia ja lähettäisi niitä hänelle niitten kirjeitten
muassa, joita hän panee tulemaan äitillensä. Hän pyysi tytön
kirjoittamaan hänelle takaisin mitä hän niistä piti. Lähtöpäivä läheni,
mutta sitä ennen syntyi runovihkoon monta laulupätkää. Se, ainoasti se
oli salaisuus Liisille vaikka juuri hän oli syy koko sen kirjan syntyyn
ja hän useampain lauluin esine. Niitä oli jo karttunut kirja puoliksi.
Oli kesäkuu; Reinon piti seuraavana päivänä lähteä matkalle. Yksi
juhlallinen päivä tahdottiin vielä yhdessä viettää. Siksi pantiin
toimeen käynti läheiseen lehtimetsään ja se oli tehtävä vähä
suuremmassa seurassa. Metsän syrjään asti ajettiin vaunuissa; sinne
kesti matka tunnin ajan; sitte eväsvasut käsiin ja jalkasin edemmäksi.
Ensin tuli käydä läpi kuusimetsän; se oli kalpea ja siimeinen, maa yltä
yli neulasia täynnä. Puolentunnin käymisen jälkeen tultiin kuusikosta
rehevään lehtimetsään; se oli valoisa ja vehreä, auringon säteitäkin
pääsi pilkoittelemaan runsaslehtisten oksain lävitse, heidän päänsä
ylitse hyppi orava oksalta oksaan. Seurue pysähtyi paikalla,
semmoisella missä ikivanhain pyökki-puitten latvat olivat yhdistyneet
holvikuvun muotoiseksi. -- Liisin äiti avasi yhden eväsvasun, muuan
vanha herra rupesi ruuanasettajaksi. "Nyt kaikki minun ympärilleni, te
linnunpoikaset!" huusi hän, "ja pankaa tarkoin mieleenne mitä nyt sanon
teille. Aamuruuaksi saa kukin teistä kaksi kuivaa korppua; voi unohtui
kotiin. Särpimen saa kukin hankkia itse. Mansikoita on metsässä kyllin;
ne ovat sen omia, joka niitä hakee ja löytää. Siihen osaamaton saa
syödä leipänsä kuivana; niin käy kaikkialla tässä elämässä.
Ymmärrättekö?"
"Kyllä ymmärrämme", vastasivat lapset. "Niin", sanoi vanhus, mutta minä
en vielä sanonut kaikkea sanottavaani. "Me vanhat olemme jo kyllin
hääränneet elämässä, me sentähden jäämme kotiin, se on näitten puitten
varjoon, me kuorimme perunia, teemme tulen ja valmistamme ruuan;
sydänpäiväksi olemme jo muniakin keittäneet. Kaikesta siitä olette
meille velkaa puolet mansikoistanne, jotta on meillä teille
jälkiherkkuakin tarjottavana. Käykää nyt itään ja länteen sekä
muistakaat olla toimellisia!"
Lapset iskelivät leikillisesti silmiä. "Malttakaat", huusi vanha herra
vielä kerran. "Enhän minä sitä tarvinne sanoa että ken ei mitään löydä,
sen ei mitään tarvitse antaa; mutta sekin pankaa muistiinne että meiltä
vanhoilta niinikään ette mitään saa. Nyt on teillä täksipäiväksi hyviä
neuvoja kyllin; kun niitten lisäksi nyt vielä hankitte mansikoita,
tulette kylläkin toimeen, ainakin tämän päivän."
Niin arvelivat nuoretkin ja parittain lähtivät he löytömatkallensa.
"Tule Liisi", sanoi Reino, "minä tiedän mansikkapaikan; ei sinun ole
tarvis leipääsi kuivana syödä."
Liisi sitoi olkisen hattunsa vehreät rihmat yhteen ja ripusti sen
käsivarteensa. "Tule", sanoi hän, "minun vasuni on valmis."
Sitte kävivät he yhä syvemmältä metsään, puhki kasteisen, melkein
läpipääsemättömän pensaston missä kaikki oli hiljaa, kuulumassa oli
vaan ylhäällä ilmassa näkymättömäin poutahaukkain vinkuna. Muuttuipa
pensasto vielä niin tiheeksi että Reinon oli polun tekijänä käyminen
edellä. Tarvitsi näet, milloin murtaa estelevän oksan tai sivullepäin
siirtää karakan. Jopa kuuli hän jälessänsä Liisin huutavan hänen
nimeänsä. Hän kääntyi. "Reino", huusi hän, "uota toki Reino!" Hän ei
häntä ensin nähnytkään, mutta käyden takasin, löysi hän hänen kappaleen
matkan takana taistelemassa pensasten ja vaatteihinsa tarttuneitten
ruohojen kanssa, jota oli niin pitkää että vaan hänen päänsä näkyi
takkiaisten ja putkien yli. Ruohostosta autti hän hänen sileälle
avoimelle paikalle, missä kasvoi joitakuita kauniita metsäkukkia. Reino
pyyhki hänen kosteat luvuksensa kuumilta kasvoiltansa, tahtoi sitte
sovittaa olkihatun hänen päähänsä, jota hän ei tahtonut sallia, mutta
kun hän pyysi saada se tehdä, sai se niin tapahtuakin.
"Mutta minnekkä jäivät mansikkasi?" kysyi lopullisesti tyttö, joka
seisoi siinä hänen edessänsä ja huokui raskaasti.
"Tässä niitä oli", vastasi hän, "mutta meitä ennen ovat ennättäneet
sammakot, näädät tai kenties Ahtolan tyttöset."
"Niinpä kyllä", sanoi Liisi, "tässä on vielä mansikan varsia; mutta älä
mitään virka Ahtolan tyttölöistä. Käykäämme vaan edemmäksi, minä en ole
ensinkään väsynyt; haetaanpa muualta."
Heidän edessänsä oli pieni metsä-oja, sen toisella puolella taaskin
metsä. Reino otti Liisin syliinsä ja kantoi hänen yli ojan. Pian
pääsivät he varjoisesta lehtimetsästä aukealle mäenrinteelle. "Tässä
varmaankin on mansikoita", sanoi tyttö, "sen arvaan makeasta
tuoksusta."
Hakien kävivät he sillä poutaisella rinteellä, mutta eivät löytäneet
marjoja. "Ei", sanoi Reino, "tuoksu minkä me tunsimme, oli matararuohon
tuoksu."
Vaaramapensaita ja horsmaheinää kasvoi kaikkialla, matararuohoa ja
virnaheinää kasvoi yltä-yli ja niitten väkevä tuoksu täytti ilman.
"Tässä olemme niin aivan yksinämme; missä lienevät toiset?"
Takasin matkaa ei ollut Reino ajatellut. "Maltappa vaan: mistä tulee
tuuli?" kysyi hän nostaen kätensä ylös. Mutta tuulta ei nyt käynytkään.
"Hiljaa", sanoi Liisi, "minä olen kuulevinani heidän puheensa äänen.
Huudappas heille!"
Kuperan kätensä lävitse huusi Reino: "tulkaa tänne!" -- "Tänne!" kuului
ääni takaisin.
"Siellä vastataan!" sanoi Liisi ja taputti käsiänsä.
"Ei se mitään ollut, se oli vaan kaiku."
Liisi otti Reinon käden. "Minua kammottaa", sanoi hän.
"Ällös olko millänsäkään", sanoi Reino. "Onhan tässä oikein oiva olla.
Istu tuonne varjoon pensasten väliin. Levätkäämme kotvasen aikaa,
kyllähän me seuralaisemme vielä löydämme."
Liisi istui riippuva-oksaisen puun alle ja kuunteli tarkoin kaikille
tahoille. Reino istui muutaman askeleen siitä eräällä kannolla ja
katseli vaieten häntä. Aurinko oli suoraan heidän ylitsensä ja päivän
paahde oli ankara; pieniä kullan kimeltäviä kärpäsiä surisi ilmassa,
ylt'ympäri kuului jos jonkinmoista ääntä, milloin tikan takana puuhun
tai muitten metsälintuin piipatus.
"Kuuletko?" sanoi Liisi, "kuuletko kellon soimista?"
"Missä?" kysyi Reino.
"Takanamme. Etkö kuule? Nyt on päivällisaika."
"Kaupunki on siis takanamme, ja jos käymme suoraan sitä kohden, niin
silloin tapaamme toiset."
He lähtivät takaisin. Marjastamisesta olivat he luopuneet, sillä Liisi
oli väsynyt. Mutta vihdoinkin helähti puitten välistä iloinen nauru.
Heidän kumppaninsa olivat' siellä. Maassa oli valkoinen peite, se oli
pöytä ja siinä oli pulskeita mansikoita oikein runsaasti. Se vanha
herra oli täydessä atrioimispuuhassa, kävi ankarasti suuren
paistikänkäleen kimppuun mutta pitkitti samalla erää manauspuhettansa.
"Tuossapa tulevat viivyttelijät", huusivat lapset, nähdessään puitten
välistä Reinon ja Liisin tulevan.
"Tänne", huusi se vanha herra. "Purkakaa huivit, tyhjentäkäät hatut!
Näyttäkää mitä teillä on muassanne!"
"Nälkää ja janoa", sanoi Reino.
"Jos se on kaikki", vastasi vanhus, ja nosti täysinäisiä vatia heitä
vastaan, "niin saatte ne pitääkin. Tiedättehän te suostumuksen; ei
täällä laiskureita ruokita."
Kuitenkin myöntyi hän lopullisesti ja sitte atrioitiin; satakieli
lauloi pöytävirttä.
Niin kului päivä. -- Jotakin löysi Reino sittenkin; jollei mansikoita
niin ainakin metsässä kasvanutta. Kotiin tultuansa kirjoitti hän
lauluvihkoonsa:
Jo se tuli aika armas,
Odotettu, oiva tuo;
Jo se tuli, tuliaiset
Hunajaiset mulle suo.
Kesä tuli, riemu tuli,
Pois on huolet haikeat,
Tuoll' on linnut tuolla laulut,
Tuossa marjat makeat.
Lapsi olen, laulelmani
Suloa sai suven vaan;
Riemun tunnen rinnassani,
Muut' en vielä tunnekaan.
Terve kesän lehdot, linnut,
Niityn kukat, kunnahat!
Terve ahot mansikkaiset,
Oi, te lasten rakkahat!
Lemmitty holhottinsa oli aina hänen vieressänsä; hän oli hänen alkavan
elämänsä kaiken sulan ja ihmeellisen näkyvä perikuva.