Pienen ajan kuluttua tuli hänen luoksensa pieni somavartaloinen tyttö.
Sen nimi oli Liisi ja i'ältänsä saattoi hän olla viisivuotias. Hänellä
oli kaulassa punainen silkkinen huivi, somasti soveltuva hänen
ruskeihin silmiinsä.
"Reino!" huudahti... tyttö, "meillä on vapaa; koko päivänä emme mene
kouluun, emmepä vielä huomennakaan."
Laskutaulunsa, mikä hänellä jo oli kainalossa, pisti Reino sukkelaan
oven taakse, sitte juoksivat molemmat lapset puutarhaan ja puutarhan
portista ulos niitylle. Odottamaton loma oli lapsille erinomaisesti
mieliin. Reino oli Liisin avulla niitylle ruohoisista turpeista
rakentanut majan; siinä arvelivat he kesä-iltasina asua, mutta siinä
puuttui vielä penkki. Nyt ryhtyi hän heti työhön; hänellä oli jo
varoilla nauloja, vasara sekä tarpeelliset laudat. Sill'aikaa
juoksenteli Liisi niityllä keräämässä kukkia, joista aikoivat tehdä
kiehkuroita ja seppeliä. Monta naulaa hakkasi Reino vääräksi mutta sai
lopullisesti kuitenki penkkinsä valmiiksi. Hänen majasta ulos
tullessansa oli Liisi jo kaukana siitä niityn toisella puolella.
"Liisi!" huusi hän, "Liisi!" ja tyttö tulikin sitä vauhtia että
hiussuortuvansa heiluivat. "Tule", sanoi hän, "majamme on nyt valmis.
Onhan sinun oikein vari; käy nyt sisään istumaan uudelle penkille. Minä
kerron sinulle jonkun tarinan."
Molemmin astuivat he majaan ja istuivat sen uudelle penkille. Liisi
otti helmastansa kukkia ja sidelankaa; Reino alkoi kertoa: "Oli kerran
kolme kehrääjätärtä -- -- --."
"Oi", sanoi Liisi, "osaanhan minä sen jutelman jo ihan ulkoa; et saa
jokakerta samaa kertoa."
Reinon oli sillensä jättäminen tarina kolmesta kehrääjä-akasta ja sen
sijaan kertoi hän jutelman mies-polosesta, joka laskettiin jalopetoin
luolaan. "Tuli sitte yö", sanoi hän, "tiedätkö, vallan pimeä yö, ja
jalopedot nukkuivat. Mutta unissansa haukottelivat ne ja pistelivät
punaisia kieliänsä; silloin värisi mies ja odotti aamun tuloa. Mutta
äkkiä valaisi ympärillänsä kirkas valo ja kun hän päänsä nosti, seisoi
edessänsä enkeli. Se viittasi hänelle kädellänsä ja meni suoraan
kallion sisään."
Liisi oli tarkoin kuunnellut. "Enkeli?" sanoi hän: "Oliko sillä
siivetkin?"
"Se on vaan jutelma", vastasi Reino; "eihän niitä enkeleitä olekkaan."
"Hyi, Reino!" sanoi hän ja katsoi poikaa vakavasti silmiin. Mutta kun
se katseli häntä kolkosti, kysyi tyttö epäilevästi: "miksikä sitä sitte
aina sanotaan? Äiti ja täti sanoo, koulussakin sanotaan niitä olevan."
"Sitä en tiedä", vastasi hän.
"Mutta", sanoi Liisi, "eiköhän ole jalopetojakaan?"
"Jalopetojako? Niitä on varmaan. Intiassa valjastavat epäjumalain papit
niitä vaunujen eteen ja ajavat niillä puhki erämaan. Kun minä tulen
mieheksi, tahdon itsekin sinne. Siellä on tuhatvertaisesti kauniimpi
kuin meillä: ei siellä talveakaan ole. Sinunkin pitää tulla sinne.
Tahdotko?"
"Tahdon", sanoi Liisi; "mutta äitinkin pitää tulla muassa, niinpä
sinunkin äitisi."
"Ei", sanoi Reino; "he ovat silloin jo liian vanhoja, heitä emme voi
ottaa."
"Mutta en minä uskalla yksinäni."
"Jopa uskallat; silloin olet minun todellinen rouvani, eikä ole
toisilla sinuun mitäkään valtaa."
"Mutta äitini tulee itkemään."
"Mutta tulemmehan me takaisin", sanoi Reino kiivaasti; "sano suoraan
tuletko muassani? Muuten matkaan yksinäni, enkä sitte tule milloinkaan
takasin."
Pieni tyttö oli puhjeta itkuun. "Älä vaan katsele niin pahasti", sanoi
hän, "kyllä minä tulen muassasi Intiaan."
Riemullisesti syleili Reino häntä ja veti hänen ulos niitylle.
"Intiaan, Intiaan", lauloi hän ja pyöritti häntä niin että putosi hänen
punainen huivinsa kaulastansa. Mutta äkkiä laski hän hänen taaskin irti
ja sanoi totisena: "ei siitä sentään mitään tule, sinä puutut
rohkeutta."
-- "Liisi! Reino!" huudettiin silloin puutarhan portista. "Täällä
olemme", vastasivat lapset ja juoksivat käsi kädessä kotiin.