Loppu-syksyn eräänä iltapäivänä astui i'ällinen, hyvästi puettu mies
vitkaan katua myöten. Näytti siltä kuin olisi hän kävelymatkalta tullut
takaisin kotiinsa, sillä hänen vanhanaikaiset solkikenkänsä olivat
pölyiset. Pitkää kultanuppista keppiänsä kantoi hän kainalossansa;
terävillä silmillänsä, joissa säilyi koko jo muuten väistynyt nuoruus,
ja joitten sekä lumivalkoisten hiustensa eroitus oli omituisesti
silmäänpistävä, katseli hän tyynesti ympärillensä kaupunkia, joka
ilta-auringon lämmössä oli siinä hänen edessänsä. Melkein olisi luullut
hänen muukalaiseksi, sillä ohitse-kävijöistä tervehti häntä vaan harva,
vaikka moni täytymisestä katseli niitä vakavia silmiä. Vihdoin pysähtyi
hän erään korkean kulmatalon luokse, katsahti vieläkin kerran taaksensa
kaupunkiin ja astui sitte asunnon eteistilaan. Ovikellon kilistessä
siirtyi suojuksen sisästä vehreä varjostin sen ja eteistilan välisestä
kurkistin-ikkunasta ja sen takana tuli näkyviin vanhan rouvan muoto.
Ruokokepillänsä viittasi mies hänelle. "Eikö vielä tulta!" sanoi hän
outomaisella murteella, ja emännöitsiä laski varjostimen taaskin alas.
Vanhus astui sitte avarasta etuhuoneesta lävitse salin, minkä seinillä
oli suuria tammipuisia kaappia, joissa posliinisia kruukku-astioita;
vastakohtaisesta ovesta astui hän pieneen etehiseen, josta ahtaat
rappuset johtivat talon takapuolisen osan ylis-huoneihin. Verkkaan
kiipesi hän ylös, avasi siellä oven ja astui kohtuullisesti avaraan
huoneesen. Siellä oli kotirauhaista ja hiljaista; yksi seinä oli
melkein kokonaan asettimien ja kirjakaappien hallussa, toisella oli
ihmisten ja kalujen kuvia; yhden vehreällä vaatteella peitetyn pöydän
edessä, jolla oli muutamia avattuja kirjoja, seisoi raskas
samettipatjanen nojatuoli. Hatun ja kepin nurkkaan laskettuansa, istui
vanhus nojatuoliin ja näytti ristissä käsin lepäävän kävelymatkastansa.
Hänen siinä istuessaan tuli vähittäin pimeämpi. Vihdoin tunki kuun säde
ikkunaruudusta maalauksille seinässä ja mitä edemmäksi se valaistu
vyöhyke siirtyi, sen muassa siirtyivät miehen silmätkin ihan
ehdottomasti. Valopiirto tuli nyt pienelle kuvalle, joka oli
yksinkertaisessa mustassa kehässä. "Liisi!" lausui vanhus hiljaa; sen
sanan sanottuansa oli aika hänelle muuttunut: _hän oli nuoruutensa
i'ässä_.