Lapsi tiedätkö, kuinka kaunista on tulla vanhaksi, hyvin vanhaksi?
Minä olin kerran hänen luonaan, jonka kasvoihin aika on uurtanut syviä
vakoja.
Hän on kaunis, sillä hän on viisas ja hyvä, ja hänellä on keväinen
sydän, joka ymmärtää sinua.
Kenties sinä tunnetkin hänet. Kun hän oli nuorempi, niin lapset
nimittivät häntä »kulta-, hopea- ja helmi-äidikseen», ja vanhana
häntä sanottiin »kulta-, hopea- ja helmi-mummoksi». Niin rakas hän oli
lapsille ja lastenlapsille.
Hän asui kaukana maalla suuressa talossa. Talon ympärillä oli kaunis
metsä, jossa linnut lauloivat ja oravat hyppelivät oksalta oksalle.
Tuolla tummanvihannassa sammalistossa kasvoi tuhansittain kauniita
kukkia, ja lineain vieno tuoksu virtaili kauas kautta komean havumetsän.
Minä pysähdyin silmäilläkseni luonnon suloutta, hengittääkseni kukkain
tuoksua ja kuullakseni metsän puhuvan.
Tiedätkö, lapsi, että metsäkin osaa puhua? Mutta sitä puhetta
ymmärtääksemme meidän täytyy hiljaa kuunnella.
Kerran minä kuulin tuulen kuiskaavan jotakin puille, ja samalla puut
suhisten vastasivat tuulelle.
Silloin minä lausuin niin hiljaa, etten luullut kenenkään sitä kuulevan:
— Mitähän tuo haapa tuolla haastelee?
— Iltatuulahdus lähenee! vastasi haltia takanani.
— Iltatuulahdus? Mikä se on? kysyin minä.
Haltia hymyili ystävällisesti. Hän pani sormen suulleen ikäänkuin
sanoakseen: ole hiljaa, hyvin hiljaa, niin saat kuulla.
Minä seisoin venhelaiturilla pienen järven rannalla ja kuuntelin yhtä
tarkkaan kuin haltia.
Silloin alkoi veden kalvo karehtia hiljaisen tuulen henkäyksestä,
keveät aallot vierivät poikki järven pinnan, venheet rannalla
liikahtivat paikaltaan ja koko metsä suhisi aivan kuin olisi joku
siellä hengittänyt. Hetkisen kuluttua tuuli laski levolle ja luonnossa
oli kaikki hiljaa.
Haltia katsoi minuun ja minä häneen.
Hän otti pienen suippolakkinsa päästään, piti sitä molemmissa käsissään
ja seisoi kotvasen aikaa paljain päin, vaiti ja vakavan näköisenä...
Se oli iltatuulahdus, joka tuli lausumaan hyvää yötä metsälle! Ne
puhuvat toisinaan niin kummallista kieltä keskenään, sanoi haltia.
Ja sitten hän taas hymyili minulle, nyökäytti päätään ja katosi metsän
pimentoon. Minä seurasin häntä nähdäkseni, minne haltia kiiruhti. Hän
riensi metsäpolkua pitkin niin nopeaan, että minä tuskin pysyin hänen
perässään.
— Älä mene! Jää minun luokseni! rukoilin minä, sillä minä pidin paljon
haltiasta.
Taasen haltia nyökäytti päätään ja hymyili niin ystävällisesti, etten
ikinä sitä unohda.
— Älä pyydä minua viipymään, minun täytyy joutua — »hänen» luokseen!
Kenenkä luokse? kysyin minä.
— Hänen luoksensa, vanhuksen luokse tuonne suureen punaiseen taloon.
Minä olen hänen ystävänsä. Kun iltatuulahdus on käynyt lausumassa
hyvää yötä metsälle, silloin minun työpäiväni on päättynyt ulkona,
ja sen jälkeen minä vartioitsen taloa »hänen» nukkuessaan. Se on
minun tehtäväni elämässä. Tiedätkö, mitä saattaa tapahtua, ellei
tarkoin täytä velvollisuuksiaan? Sen kerron toiste kun tavataan. Ja
tämän sanottuansa haltia riensi entistä nopeammin kapeata metsäpolkua
kartanoon päin.
Silloin minun sydämmessäni heräsi ystävällinen tunne niinkuin ainakin,
kun on tavannut jonkun hyvän olennon. Ja haltia oli hyvä. Sen minä
huomasin silloinkin, kun hän sanaakaan sanomatta katsoi minua.
Minä juoksin kaikin voimin, ettei haltia pääsisi näkyvistäni.
Tiedätkö, mitä hän teki?
Hän raoitti kaikkia ovia. Hän pisti päänsä vanhan Maijan tuvan ovesta
sisälle, kurkisti Anna Liisan, Leenan ja renkien asuntoon ja tarkasteli
joka huoneen talossa. Sitten hän juoksi heinälatoon katsomaan, ettei
tallirengiltä ollut jäänyt tulta nurkkiin. Hän käväisi tallissa
taputtamassa Pelleä ja Pollea. Navetassa hän lausui hyvää yötä lehmille
ja vasikoille ja porsaille sekä nyökäytti päätään lampaille karsinassa.
Sieltä haltia meni suureen punaiseen taloon, jossa »hän» asui, juoksi
huoneesta huoneeseen ja katsoi, että kaikki oli järjestyksessä yötä
varten.
»Hänen» huoneessaan haltia viipyi kauan. Hän kurkisti joka nurkkaan,
asetteli kapineet hyvään järjestykseen yöpöydällä, astui sitten
varovasti ovea kohden, pysähtyi ovensuuhun ja katseli ympärilleen.
Sitten hän taas otti suippolakkinsa päästään, kuten äsken metsässä,
seisoi hetkisen ääneti ja kukaan ei tiedä, mitä haltia silloin ajatteli.
Sitten hän katosi ovesta.
Myöhään iltasella tuli haltia minun luokseni.
— Älä pelkää, jos yöllä kuulet torven toitotusta, sanoi hän. —
Palovahti kulkee täällä ympäristöllä kaiken yötä ilmoittaen torvellaan
ajan kulua.
Tuo kiltti pikku haltia oli ajatellut, että minä yöllä säikähtäisin
palovahdin torvea, ja siitä syystä hän oli kiiruhtanut minua
varottamaan.
— Viivy luonani hetkinen, rukoilin minä taaskin.
Ja haltia istuutui huoneeseeni.