— Minä lupasin kertoa sinulle, mitä saattaa tapahtua, jos unohtaa
velvollisuutensa, alkoi haltia.
— Muutamana iltana vuosia sitten paloi tuolla alakerrassa iloinen
takkavalkea. Tulinen kekäle putosi pehmeälle matolle. Kukaan ei nähnyt
sitä ja haltia oli poissa.
Matto alkoi kyteä. Huone oli täynnä savua ja koko talo liekkien
vallassa. Tuli paukkui ja humisi; liekit loimusivat korkealle pilviin.
Kaikki riensivät ulos huoneista. Ei mitään saatu pelastetuksi.
Seinähirret ryskien katkeilivat. Myrsky heitteli palavia kekäleitä
rakennuksesta toiseen ja kuumuus oli hirvittävä. Renkitupa paloi,
talli paloi, vaunuja paloi, vanhan Anna Liisan tupa paloi. Viisitoista
rakennusta paloi sinä yönä poroksi, ja hän, vanhus, katseli surullisena
hävityksen kauhistusta.
Vihdoin hän poistui ja meni saunaan lepäämään. Se oli ainoa huone koko
talossa, joka oli liekeiltä säilynyt.
Kun minä saavuin kotiin ja näin tulipalon, näin huoneet poroksi
palaneina, niin että ainoastaan tulisijat seistä törröttivät synkkinä
rauenneitten raunioitten keskellä, silloin minä ajattelin: tämä on
minun syyni! Minä en ollut valkeata vaalimassa. Haltian sormi ei ollut
kekälettä sammuttamassa, silloin kun se matolle putosi. Minä olin sinä
iltana juossut omilla asioillani enkä ollut pitämässä silmällä sitä,
mitä kukaan muu ei huomaa.
Se on minun elämäntehtäväni, ja sen minä olin laiminlyönyt.
Nyt minä juoksin »hänen» luotaan Anna Liisan, vanhan Maijan ja
tallirengin luo, kävin Pellen ja Pollen tykönä, jotka olivat laitumella
metsänreunassa ja pyysin sydämmeni pohjasta anteeksi kaikilta, jotka
olivat tulipalon kautta joutuneet kodittomiksi. Silloin »hän» otti
minun pääni molempien käsiensä väliin ja katsoi minua silmiin...
Minä ymmärsin, mitä hänellä oli mielessä!
Vuoden kuluttua hän oli saattanut kaikki entiselleen.
Silloin täällä veistettiin, muurattiin ja maalattiin. Kaksikymmentä
uutta rakennusta kohosi palaneitten sijaan. Tuo suuri rakennus ja
kaikki nuo punaiset tuvat valkoisine nurkkineen ja ikkunalautoineen
ovat hänen rakennuttamiaan. Me teimme ripeästi työtä. Minä kävin
tuvasta tupaan hänen asioillaan, katsomassa että jokainen sai kotinsa
entistään paremmaksi, että ovet tehtiin lujat ja seinänrakoset
tilkittiin tarkasti. Kun minä istuin hajareisin katonharjalla nauloja
takomassa, niin sydämmeni suli liikutuksesta. Minä ajattelin: en
koskaan, en iki maailmassa lähde pois vanhuksen luota illan tultua...
Ja tätä kertoessaan haltia itki haikiasti.
Minä ojensin käteni lohduttaakseni häntä, mutta samassa hän hypätä
ponnahti paikaltaan aivan kuin pallo ja riensi nopein askelin
herättämään palovahtia, joka oli nukkunut istualleen.
Kello oli kaksitoista.
Samassa kuulinkin juhlallisen torventoitotuksen kartanolta.
Palovahti oli hereillä.
Seuraavana päivänä matkustin pois.
Ja vaunuihin astuessani näin haltian istuvan kuskipenkillä.
Hän saattoi minua kappaleen matkaa. Vaunut pysähtyivät. Haltia hyppäsi
alas.
Hyvästi! huusi hän minulle. Älä koskaan unohda velvollisuuksiasi,
pieniä enemmän kuin suuriakaan. Ole uskollinen! Silloin voit
hiljaisella mielellä, ilman levottomuutta odottaa elämän
»iltatuulahdusta».
Hän heilutti iloisesti pientä suippolakkiaan ja katosi koivujen väliin.