Oli kaunis kevätpäivä monta vuotta sitten. Kello oli kaksitoista ja
aurinko helotti korkealla taivaalla. Sieltä se katseli ystävällisesti
lämpimällä silmällään pikku lapsia, jotka leikkivät Runebergin
esplanaadissa.
Pienokaisilla oli mukanaan lapiot, haravat, pallot ja muut leikkikalut.
Olivatpa nuketkin päässeet mukaan. Siinä istui Elman nukki Marjattakin
parhaimmassa hameessaan. Hänellä oli korvamyssy päässä ja oikean
suutarin tekemät kengät jalassa. Marjatta istui nukenvaunuissa ja
katsoa töllisteli silmiään räpyttämättä isoa keltaista aurinkoa.
Silloin alkoi Marjatan poskia kuumottaa, mutta punehtumisen taitoa
ei kukaan ollut hänelle opettanut. Marjatta oli erittäin tyyni ja
tasainen pikku neiti, joka ei laisinkaan ujostellut, kun joku vieras
häntä puhutteli, ja jos hänelle kertoi jonkun salaisuuden, niin hän ei
kertonut sitä kellekään.
Elma piti paljon Marjalasta, mutta pitikö tämä pikku neiti itsekin
itsestään, sitä ei kukaan tiennyt.
Antti oli alkanut hevosleikin, »Pitkä Leena» oli ajajana, ja neljä
suurta tynnyrin vannetta vieri eteenpäin leveällä käytävällä. Niitä
ajoivat Jenny, Eeva, Oskari ja Anna.
— Heleijaa! Palloukko tulee! huusivat lapset yhteen ääneen. Ja koko
joukko kerääntyi palloukon ympärille lapioineen, haravoineen, nukkineen
ja muine tavaroineen. Ja silloinpa kuului nauru ja riemu palloryssän
ympärillä!
Pikku Elma oli muitten joukossa.
— Piuuuu, piuuuuu, pani muuan palloista, kun ilma virtasi ulos
reijän kautta. Sellainen ääni oli Elmalle mieleen. Hän katseli
isoilla sinisillä silmillään halukkaasti noita koreita palloja, jotka
keinuivat niin hauskasti tuolla ilmassa. Hän huusi ihastuksesta, nousi
varpailleen ja kohotti pieniä valkoisten lapasten sisälle kätkettyjä
kätösiään ilmaan niin pitkälle kuin käsivarret ylettyivät.
Vieras herra kulki ohitse. Hän kääntyi katsomaan ja pysähtyi. Vieras
herra huomasi, kuinka hartaasti pikku Elma halusi palloa. Silloin
hänessä heräsi ystävällinen ajatus ja hän osti pikku Elmalle suuren
punaisen pallon ja kiinnitti sen tytön peukaloon, jottei se leijaisi
tiehensä. Mutta Elma ei osannut tyytyä siihen, mitä sai. Hän pyysi
niin herttaisen somasti, että »setä» antaisi hänelle enemmän palloja.
Hän hyppi ja huitoi käsillään innokkaasti ja hauskasti ja tavoitteli
palloja ilmasta.
Tuon pienen kaksivuotiaan innostus sai »vieraan sedän» hyvälle
tuulelle. Hän pyysi palloryssää lainaamaan hetkeksi pallokimppuaan
Elmalle.
Kimpussa oli ainakin pari sataa palloa: vaaleanpunaisia, tummanpunaisia
ja sinisiä. »Vieras setä» sitoi palloihin kiinnitetyn nuoran Elman
vyötäisille.
Mutta mitä tapahtui?
Pallot alkoivat kohota ja pikku Elma kohosi mukana. Pallot nousivat yhä
korkeammalle. Ihmiset esplanaadissa näkivät, miten pikku Elma potki
jaloillaan ja ojenteli pieniä lapasiin kätkettyjä kätösiään maahan
päin, mutta mikään ei auttanut. Pallot leijasivat kohden pilviä ja Elma
mukana.
Siinä seisoivat nyt »vieras setä», »Pitkä Leena», Marjatta ja
kaikki pienet leikkitoverit katsellen, kuinka Elma hiljaisen tuulen
kannattamana purjehti ilmojen halki Viaporia kohden.
»Vieras setä» oli neuvoton, kaikki kaupungin isät ja äidit olivat
neuvottomat.
Millä keinoin saisikaan Elman ilmasta, kun ei tikapuista ole apua?
Siinäkös alkoi juoksu ja neuvotteleminen! Koko kaupunki oli liikkeellä
etsimässä jotain viisasta ihmistä, joka keksisi keinon, millä Elman
saisi takaisin maan pinnalle.
— Joutukaa... pian, pian! huudettiin poliiseille. — Ottakaa Elma
kiinni, muuten tuuli vie hänet vaikka Saharan erämaahan, tai putoaa hän
mereen ja hukkuu!
Mutta poliisit pudistivat päätään neuvottomina. Heille oli vanhastaan
tuttua, että ihmiset olivat valmiit vaatimaan, että heidän piti temmata
vaikka kuu taivaalta. Mutta silläkin on omat vaikeutensa, tuumasivat he.
Kaikki viisaat ihmiset kutsuttiin kokoon. Siellä olivat kaikki
neuvosherrat neuvottelemassa: siellä oli todelliset ja nimelliset
valtioneuvokset, siellä oli kanslianeuvokset, kunnallisneuvokset,
kamarineuvokset, hovineuvokset y.m., mutta yksikään ei ollut kyllin
neuvokas keksiäkseen keinoa Elman pelastamiseksi.
— Nyt se laskeutuu!
— Ei, se nousee taas!
— Se laskeutuu, se laskeutuu! huusi kansanjoukko, ja kaikkialta kuului
huutoa ja vaikeroimista.
Silloin tunkeutui pikku Elman äiti esille kansanjoukosta. Hän ei
huutanut eikä vaikeroinnut. Hän riensi eteenpäin kautta väentungoksen
ääneti, kalpeana ja nopeaan, aivan kuin olisi hänellä ollut siivet. Ja
kummallista — kukaan ei kysynyt, ken hän oli, mutta kaikki väistyivät
hänen tieltään. Aivan kuin yhteisestä suostumuksesta nuo suuret
väkijoukot antoivat hänelle tietä.
Isossa talossa asuivat tarkk'ampujat. He olivat saaneet nimensä siitä,
että osasivat ampua niin tarkasti. He olisivat voineet tähdätä vaikka
neulan nuppiin, jos se olisi asetettu maalitaululle. Heidän luoksensa
meni äiti ja pyysi heitä tulemaan pyssyineen pelastamaan hänen lastansa.
Pallot nousivat ja laskeutuivat vuoron perään. Kesti siis kauan aikaa,
ennenkuin Elma saapui Viaporiin, jossa äiti jo toivon ja epätoivon
vaiheella tarkk'ampujan kanssa lastansa odotti.
Pyssy oli ladattuna. Tarkk'ampuja odotti sopivaa hetkeä. Se tulikin.
Luoti vihiäsi ilmaa. Se puhkasi ylimmäisen pallon. Hän ampui
ampumistaan. Joka laukauksella särkyi pallo, ja Elma laskeusi yhä
alemma, ja samalla kohosi äidin rinnasta palavat rukoukset taivahille.
Ja kun viimeinen luoti oli lauaistu, saattoi äiti ilosta väristen jo
sulkea syliinsä pikku Elman.
Elma oli pelastettu.
Kun viisaus oli ollut neuvottomana, oli rakkaus keksinyt keinon.
Elma vietiin höyrylaivalla Viaporista kotiin. Hän oli uupunut ja nukkui
koko matkan. Herättyään pienokainen tuskin muistikaan purjehtineensa
ilmassa Viaporiin. Ei hän ainakaan tiennyt kertoa matkastaan, ei
sääskistä, kärpäsistä, linnuista eikä muista huvimatkailijoista, jotka
hänen kanssaan olivat purjehtineet Runebergin esplanaadista Viaporiin.