Päivänkukka kasvoi pellonpientareella ja katseli maantielle suurella
keltaisella silmällään. Hän näytti alakuloiselta; ja synkkämielinen
hän olikin luonteeltaan. Ihmiset eivät häntä oikein ymmärtäneet.
Päivänkukkiahan kasvoi kaikkialla, nurmilla ja teitten varsilla
ihmisten jaloissa, ja siksi niitä ei pidetty minään kallisarvoisina
kukkina. Moni sanoi niitä »harakanhatuiksi» tahi mokomiksi
tietäjä-akoiksi, jotka arvelematta kehtasivat ennustaa milloin totta,
milloin valhetta. Ja ihmiset usein tallasivat päivänkukan jalkoihinsa
tai repivät sen maasta juurineen ja heittivät sen heti kädestään
kedolle kuolemaan.
Harvat hänestä oikein pitivät; aniharvat huomasivat jäykkyydessä
ylevyyttä ja hienoutta, säännöllisyydessä kauneutta, väreissä rauhaa ja
voimaa.
Päivänkukan ennustustaito, se oli vaan ihmisten keksintöä. Kun
päivänkukka joskus ennusti _toivoa_ toivottomalle, _uskoa_ sille, jolta
puuttui uskallusta, _rakkautta_ jollekin, joka oli rakkautta vailla,
silloin sen sydän värisi osanotosta niin, että kukan lehdet putosivat
maahan toinen toisensa perästä. Hän itse ei tahtonut ennustaa, mutta
ihmiset pakottivat häntä siihen ja salaisuuksiaan tiedustellessaan
tappoivat päivänkukan, huolimatta siitä, oliko hänen ennustuksensa
oikea tahi väärä.
Ennustaessaan oli päivänkukka nähnyt toisten riemuitsevan, toisten
itkevän, toiset taas hymyilivät ylenkatseellisesti, ja silloin hän
olisi niin mielellään suonut osaavansa puhua. Hän olisi joskus tahtonut
lausua ihmisille sydämmensä hiljaiset mietteet, mutta hän saattoi vaan
kuiskata, ja hänen kuiskauksensa oli niin hiljainen, että ani harvat
sitä ymmärsivät.
Oli keski kesä. Päivänkukka seisoi muitten joukossa juhlallisen tyynenä
ja arvokkaana. Silloin yleni hänen rinnallaan, ihan kuin samasta
juuresta kasvaneena, pieni sininen kellokukkanen. Joka ainoa tuulen
henkäys tempasi kellonnuoraa, ja tuo kevyt kello heilui ja keikkui
edestakaisin ja soittaa kilkatti päivänkukan korvansuussa, niin että
tämä vavahteli hermostuneena.
Kellokukan luonne oli aivan toista laatua kuin päivänkukan. Hän oli
iloinen, häilyväinen ja siihen määrin avomielinen, että jokainen, ken
vaan tahtoi, saattoi nähdä hänen syvimpään sydämmeensä asti. Herttainen
hän oli myöskin, tuo pikku, sinikello, joka nyökkäili pienoista päätään
joka suunnalle. Mutta tyhjä hän oli; ei kastepisarakaan löytänyt
lymypaikkaa hänen terälehdillään. Ei hänen tyhjässä päässään ollut
mitään muuta kuin pitkä keltainen nokka.
Siksipä hän ei ollutkaan liioin viisas, olipahan vaan hieman nenäkäs
toisinaan. Utelias hän oli myöskin. Joka ainoa ohi kulkeva ihminen,
jokainen lehti, jota tuuli lennätti, joka ainoa korsi, joka kasvoi
ympäristöllä ja jokainen pikku elävä, jonka hän näki maassa matelevan,
teki hänet levottomaksi. Alinomaa kellokukkanen soittaa kilkatti
päivänkukan korvan juureessa pyytäen häntä kertomaan jotain uutta.
Päivänkukan olisi hänen mielestään pitänyt nähdä koko maailma suurella
silmällään. Mutta eihän päivänkukka tahtonut uskoa havaintojaan
tuollaiselle tuulihatulle, joka seisoi suu auki kaiket päivää.
Päivänkukka ei enää saanut hetken rauhaa pellonpientareella, ja hän
olisi mielellään hiukan siirtynyt syrjään sovinnon vuoksi, mutta hän ei
voinut hypätä tiehensä yhdellä jalalla, ja useampia hänellä ei ollut.
Päivänkukalla ja kellokukalla oli molemmilla hyvät puolensa. Toiset
pitivät enemmän kellokukasta, toiset päivänkukasta. Mutta toistensa
seurassa ne eivät viihtyneet, eivät ainakaan samalla turvekokkareella,
sillä ne eivät ymmärtäneet toisiaan, ja niillä oli erilainen luonne.
Mutta koska kohtalo oli asettanut ne saman pellon pientareelle, niin
ne koettivat vaikuttaa toisiinsa niin hyvin kuin voivat; ja siksi
he ystävällisesti nyökkäsivät päätä toisilleen Tuo vakavampi ja
lujaluontoisempi päivänkukka antoi kellokukalle viisaita neuvoja ja
herätti hänessä jaloja ajatuksia, ja niin hänestä vähitellen katosi
liiallinen häilyväisyys. Hän oli aikaa voittain kasvanut suuremmaksi
ja saanut enemmän ikää sekä järkeä päähänsä, ja se oli hänelle kaikin
puolin eduksi.
Kellokukka puolestaan sai päivänkukan joskus remahtamaan raikkaaseen,
sydämmelliseen nauruun, joka oikein mieltä virkisti, ja silloin
päivänkukka näytti niin iloiselta ja raittiilta, kun hänen valkoiset
lehtensä loistivat kirkkaina päivänpaisteessa.
Eräänä päivänä tuli pellolle mies suuri viikate olalla. Kun kellokukka
näki viikatemiehen uhkaavasti häilyttävän asettaan heinikossa, niin hän
soitti levottomasti pelottaakseen häntä pois. Hän oli nuori ja olisi
mielellään tahtonut vielä hetken aikaa elää. Mutta päivänkukka oli
jo elänyt tarpeeksi. Hän oli väsyksissä ja tahtoi mielellään laskea
levolle uutta kesää odottamaan. Sen vuoksi hänestä oli mieluisempaa
kaatua keskellä kesää joutuakseen lammasten ravinnoksi, kuin kuihtuen
odottaa syksyn halloja.