Heikin kanarialintu asui isossa rautalankahäkissä eteisen pöydällä.
Linnun nimi oli Sirri.
Oli kevät.
Sirri visersi ja varpuset kuuntelivat ulkona ikkunalaudalla. Siellä oli
koko parvi kotivarpusia.
Sirri hyppeli häkissään, nokkasi väliin siemenen kupista, kastoi
nokkansa veteen ja lauloi laulamasta päästyään; väliin se pani päänsä
kallelleen ja visersi hiljaa suruisan säveleen.
Kukaan ei käsittänyt, mitä Sirrin viserrys merkitsi, mutta Heikin
mielestä oli luonnollista, että siinä piili joku ajatus, ja sen
vuoksi hän koetti tarkoin kuunnella lintunsa laulua. Hän piti paljon
Sirristä, ja siksi hän tahtoi oppia ymmärtämään sen kieltä. Helppoa
se ei ollut. Vähä väliä Heikki ja Sirri ymmärsivät väärin toisiaan.
Kun Sirri visersi vettä kylpeäkseen, niin hän sai hampunsiemeniä tahi
sokeripalan, ja kun hän pyrki häkistä hetkeksi lentelemään, niin Heikki
toi hänelle ruohoja.
Muutamana päivänä Sirri visersi tavallista suruisemmin. Oli aivan kuin
se olisi valittanut kohtaloaan. Heikki kuunteli Sirrin viserrystä ja
koetti selittää sen merkitystä.
Ikkunan alla oli koivu, jonka lehdet pyrkivät hiiren korvalle. Koivun
alla lirisi pikku puronen. Vetensä oli se saanut isosta lumi-ukosta,
jonka sääret ja käsivarret sulivat kevätauringon paisteessa. Nenänsä ja
korvansa se oli jo aikoja sitten menettänyt. Pojat eivät löytäneet edes
sen vertaa lunta, että olisivat saaneet uuden nenän lumi-ukolle. Talvi
oli mennyt menojaan ja kevään mukana tuli uudet leikit.
Lapsilla oli lupaa koulusta ja kevät loi iloa mieliin. Sirrinkin täytyi
saada tuntea kevätriemua. Sen täytyi päästä huoneeseen lentelemään
siksi aikaa, kuin Heikki puhdistaisi häkin lattiaa.
Heikki raotti häkin ovea.
Hei! Vilaus vaan, niin Sirri oli lentänyt läpi huoneen ja... pujahti
ulos ikkunasta! Voi toki! Kuka olikaan jättänyt ikkunan auki?!
Sirri hyppeli riemuissaan oksalta oksalle. Hän lensi koivun latvasta
haavan latvaan, haavan oksilta katajapensaasen. Heikki juoksi hädissään
pitkin pihaa häkki kädessä. Viimeisen kerran hän näki Sirrin kuusen
latvassa. Sieltä se lehasti lentoon ja katosi kauas metsään.
Heikki viipyi päivälliseen asti Sirriä etsimässä. Vihdoin hän palasi
kotiin ja istui toisten lasten kanssa suuren pöydän ympärillä
ruokasalissa.
— Heleijaa! Nyt saadaan pannukakkua! kuului yhtaikaa neljästä suusta ja
kahdeksan säteilevää silmää loisti ilosta, kun keittiön ovi avattiin.
Vilho siveli kädellä rintaansa näyttääkseen, kuinka pannukakun piti
luistaa alas. Anna hyppi tuolillaan. Elsa oli vähällä pistää nenänsä
pannukakkulautaselle ja pikku veikon kädestä putosi lusikka pöydälle.
Hän nauroi niin, että tusina valkoisia hampaita kiilsi suussa kuin
heleä helminauha. Käsiään kurottaen lapset odottivat ruskeata,
sokeroitua pannukakkua.
Pikku Heikki yksin istui totisena. Häneltä oli kadonnut ystävä... ja
sitä eivät mitkään herkut voineet palkita.
Olihan se hänen oma syynsä. Miks'ei hän huomannut, että ikkunan
yläruutu oli auki?
Mutta Sirrillä oli iloisin päivä koko hänen elämässään. Hän lensi ja
hyppeli, hän lauloi ja riemuitsi. Hän sai tuhansia tuttavia lintujen
maailmasta tuolla suuressa, ihanassa metsässä.
Mutta sitten tuli ilta ja aurinko laski metsän taa.
Metsässä alkoi hämärtää. Linnut lakkasivat laulamasta. Kevätilma
tuntui kolealta. Sirri pörristi höyhenensä ja asettihe pyöreänä pikku
höyhenkeränä oksalle. Hän asetti pienet varpaansa hyvin lähelle
toisiaan ja... nukkui.
Kastehelmi valahti alas oksalta. Sirri säpsähti ja heräsi. Hän joi
kastepisaran. Se oli hänen aamukahvinsa. Ja sitten hän ojensi päänsä
hakeakseen siemeniä kupista. Mutta kuppia ei ollutkaan. Heikkiä ei
näkynyt ja kukaan ei pitänyt huolta Sirristä. Hän oli tottunut asumaan
lämpimässä huoneessa ja syömään valmista ruokaa siemenkupista. Sen
vuoksi hänen oli nyt niin vaikea itse hoitaa itseään. Töin tuskin Sirri
löysi ruokaa suuhunsa. Keväällä ja kesällä saattoi sentään jotenkuten
tulla toimeen. Syksy saapui, puista putosi lehdet ja lintujen laulu
vaikeni metsässä.
— Vaak, vaak! pani varis lähtien lämpimämpiin maihin. Samaa tietä
menivät muutkin linnut. Pikku Sirri vaan istui yksinänsä puun oksalla.
Hän oli häkissä syntynyt. Siellä oli aina ollut lämmintä. Siksi ei
Sirri älynnyt lähteä pois pohjatuulia pakoon. Hän pörristi vähä väliä
höyheniään, ravisteli märkiä siipiään, pisti nokkansa siiven alle,
muutteli yhtenään pieniä palelevia jalkojaan. Sirrin oli kylmä. Ja kun
talvi tuli, niin Sirriä ei ollut enää.