Kaarlo tahtoi olla isänsä kaltainen kaikin puolin. Isä oli pitkä. Hän
tahtoi myöskin kasvaa pitkäksi. Monta kertaa päivässä hän mittasi
itseään asettumalla selkä suorana ovenpieleen, johon isä oli vetänyt
viirun silloin kuin Kaarlo täytti viisi vuotta. Kasvaminen kävi niin
hitaasti Kaarlon mielestä. Kerran hän ei muistanut vähään aikaan
mitata, ja kun hän sen jälkeen asettui mittamerkin alle, niin päälaki
olikin puolta tuumaa korkeammalla kuin viiru. Silloin Kaarlo iloissaan
heitti kolme kertaa kuperikeikkaa salin lattialla; niin hauska hänestä
oli kasvaa isän pituiseksi.
Isällä oli kultareunuksinen univormu ja miekka vyöllä. Pikku Kaarlo
asteli uljaasti pitkin pihaa puusapeleineen ja paperikypäri päässä. Hän
komensi kanoja ja kanat lähtivät huutaen ja kaakottaen pakoon, sillä he
huomasivat että Kaarlo oli heitä mahtavampi. Ei edes kukko uskaltanut
tehdä vastarintaa. Hän, joka muuten kyllä osoitti mahtiaan kanapihassa,
läksi Kaarlon tullessa kiiruimman kautta käpälämäkeen.
Kerran näki Kaarlo palavan sikarinpätkän tiellä. Hän meni lähemmäs
katsomaan.
— Sepä mainiota! Oikea sikarinpätkä, ja valmiiksi sytytettykin!
Kyllä kai se mahtaa maistua makealta, koska isä aina polttaa. Ei
pannukakkukaan taida olla niin makeata; isähän aina ottaa sikarin
syömästä päästyä, tuumasi Kaarlo ja pisti sikarin suuhunsa. Ja niin
astui hän pitkin askelin eteenpäin pitäen sikaria etu- ja keskisormen
välissä.
Harakat aidanseipäissä nauraa räkättivät pikku herralle. He eivät
olleet koskaan nähneet niin pienen miehen suussa sikaria, ja siksi se
näytti heidän mielestään niin hullunkuriselta.
— He—hei sitä herraa! Nauttikaa terveenä! huusi yksi harakkaparvesta ja
keikutti useita kertoja pitkää häntäänsä.
Kyllä minä näin sikarinpätkän tiellä ennen sinun tuloasi, hyvä herra.
Mutta minäpäs en huolikaan mokomista herkuista. Harakka sikari suussa!
Sepä näyttäisi hullunkuriselta! Nauti terveenä, nauti terveenä! Näin
räkätti harakka tehden joka kerta niin syvän kumarruksen, että häntä
keikahti pystyyn.
Kaarlo ei ollut kuulevinaankaan harakkain naurua. Hän kulki vaan tietä
pitkin ja puhalteli isoja savupilviä sikaristaan. Hän oli luulevinansa,
että sikari maistui hyvältä. Mutta surkea loppupa siitä tulikin. Kun
Kaarlo oli vähän aikaa polttanut, niin hänestä tuntui aivan kuin olisi
hän saanut oksennusjauhoja. Vihdoin pojalta pääsi itku ja hänen täytyi
käydä maata, eikä saanut edes syödä pannukakkua eikä rusinasoppaa
päivälliseksi. Niin kipeä hän oli sikarin takia.
— Hyi, kuinka isä saattaakaan pitää tuollaisesta? Ja minkähän tähden
hän ei siitä sairasta? Kukaties hän sittenkin on kipeä tupakista,
vaikkei hän ole sitä huomaavinaan, hän kun on iso ja vahva ja oikea
mies, ajatteli Kaarlo poika.
Siitä hetkestä Kaarlo ei pannut sikaria suuhunsa. Hän ei tästä lähin
ollut näkevinäänkään mokomia makupaloja, vaikka niitä olisi ollut isot
joukot maantiellä.
Kerran Kaarlo näki isänsä astelevan syvissä mietteissä pitkin lattiaa.
Hän asettui ovensuuhun ja katseli tarkasti isän päätä. Poika ei oikein
tiennyt, tohtisiko sanoa isälle mitä mielessä oli. Mutta silloin isä
pysähtyikin ja kysyi ystävällisesti Kaarlolta:
— No, poikaseni, onko sinulla mitään asiaa isälle?
— Isä hoi, sanoi silloin Kaarlo rohkaistuneena. — Minkätähden sinulta
on lähtenyt tukka päästä?
— Katsos, lapsi kultani, ankara työ ja suuret huolet sen ovat tehneet.
— Vai niin, ajatteli pikku Kaarlo — työ ja huolet.
Työtä hän kyllä voisi ruveta tekemään, mutta ... huolet, mistähän niitä
saisi? Ja mitähän ne huolet oikein ovatkaan?... Kuinkahan Kaarlo voisi
saada itselleen huolia?
Nyt päätti Kaarlo ruveta oikein työtä tekemään. Siitä päivästä hän
nähtiin myötäänsä juoksemassa.
Hän juoksi edestakaisin, ristiin rastiin, niin että hiki tippui
otsasta. Juokseminen oli hänen mielestään työtä, sillä kun Pelle ruuna
kerran oli kärrien eteen valjastettuna juossut pitkän matkan, niin
tallirenki sanoi:
Tänään on Pelle ollut työssä koko päivän.
Isä oli tullut kaljupäiseksi työstä, ja pikku Kaarlo tahtoi myöskin
tulla kaljupääksi, ja siitä syystä hän teki työtä niin että hänen
vaaleat pikku kiharansa löyhkyivät tuulessa.
Mutta — hiukset eivät lähteneetkään!
Maanantaipäivän sanomalehti oli tullut. Isä istui sanomalehteä
silmäillen ja lausui äidille:
Kuulehan äiti, Kaarlo pitäisi panna veistokouluun. Siellä hän saisi
sopivaa ja terveellistä työtä. Poika on viisivuotias, ja sillä
ijällähän lapset jo pääsevät veistokouluun.
Taas kuuli Kaarlo puhuttavan työstä. Niin, sinne kouluun hän tahtoi
niin mielellään mennä!
Sanottu ja tehty! Seuraavana päivänä oli Kaarlo jo veistokoulussa ja
sahasi kaikin voimin. Jos joku lähestyi Kaarloa kysyäkseen hänen ikäänsä
tahi muuta sellaista, niin Kaarlo reippaasti kertoi: minä teen työtä,
sillä minä tahdon tulla kaljupääksi niinkuin isäkin on.
Pikku Kaarlo juoksi, hän teki työtä, hän oli kiltti poika. Koulussa hän
menestyi hyvin. Mutta eräs asia ei tahtonut oikein onnistua: hän ei
tullut kaljupääksi niinkuin isä oli.