Äiti oli rahatyössä. Pekka makasi kehdossa. Sere istui laidalla ja
tuuti niin, että veljen pää vaappui edestakaisin aivan kuin kylän
keinu. Hän lauloi lujalla äänellä: »Huis sika metsään, tuo Pekalle
marjoja punaisessa pussisessa, sinisessä säkkisessä.» Ja veli nukkui
kuin terveet lapset ainakin. Vähitellen Sere herkesi tuutimasta, niin
että kärpänen sai aikaa tepastella Pekan pyöreiden punaposkien yli.
Sere oli vaan kuusivuotias.
Siellä hän istui Pekan kanssa yksinään hiljaisessa tuvassa. Ei
kissaakaan edes näkynyt. Se oli lähtenyt hiiriä pyytämään, kun
maitokuppi oli liian kauan ollut tyhjänä.
— Kaak, kaak, äänteli kana pihalla.
Sere juoksi ikkunaan. Sekin jo oli hauskaa, että kana kaakotti ulkona,
kun sisässä oli niin ikävää.
Sere oli toimekas pikku tyttö. Koti oli köyhä, ja kun äiti oli ulkona
rahatyössä, niin Sere oli keittäjä, lapsenhoitaja, siivooja, kanapiika
ja torpan emäntä yht'aikaa. Tavallisesti hän teki tehtävänsä reippaasti
ja kunnollisesti, mutta sattui onnettomuuksiakin toisinaan tulemaan.
Kun kana kaakotti, väänteli päätään ja tirkisteli ikkunasta sisään,
niin Seren teki mieli heittää sille leipäpuretusta. Hän kapusi tuolille
ja koetti saada käteensä hyllyllä olevan leivänpalasen. Äiti oli
hiirien takia pannut sen korkealle.
Sere kohottausi varpailleen, minkä jaksoi, mutta työnsi samassa
hyllyltä alas kivivadin, joka kolisten putosi lattialle.
Seren pieni sydän tykytti säikähdyksestä. Pekka heräsi, ja sitten
lapset yhdessä itkivät hyvän aikaa.
Mutta eihän asia itkusta parannut. Pekka otettiin kehdosta. Vaivalla
sai Sere hänet raapotetuksi pöydälle kanaa katsomaan.
Istu hiljaa, Pekka poju! Sere kutsuu kanan ikkunan alle.
Pekka ei ymmärtänyt vähääkään koko varotuksesta. Hän näki vaan, että
sisar tarttui tuvan oveen lähteäksensä viemään leipää kanalle. Hän
ojensihe sinne päin, huusi ja sätkytteli vähä pieniä sääriään ja...
putosi selkä edellä lattialle pienen jakkaran päälle.
Pekka huusi hirveästi.
Sere parka helisteli, minkä jaksoi, lusikkaa läkkituopissa, mutta ei
sekään veljeä viihdyttänyt. Sere ei ollut koskaan nähnyt Pekan huutavan
niin kuin nyt.
Vihdoinkin tuli äiti kotiin. Sere pantiin tilille tapaturmasta, ja äiti
huomasi heti, että Pekkaa oli kohdannut suuri onnettomuus.
Pekka oli taittanut käsivartensa ja loukannut pahasti selkänsä.
Äiti ja Sere hoitelivat häntä parhaansa perään, mutta he eivät
ymmärtäneet, että Pekka parka oli niin vaikeita vammoja saanut,
ennenkuin äiti muutaman viikon kuluttua vei pojan kaupungin
sairashuoneeseen. Siellä Pekka sai maata pitkät ajat.
Mutta apu tuli liian myöhään. Lääkärien täytyi leikata käsivarsi
pois, ja lapsen, joka ei vielä edes osannut seisoa jaloillaan, täytyi
sittemmin kipeän selkänsä takia oppia käymään sauvojen varassa.
Äiti kuoli muutamien vuosien kuluttua ja Sere meni palvelukseen.
Pekka joutui vieraille ihmisille ruotuvaivaiseksi. Siellä hän istui
kyyryllään vuoteella monta pitkää vuotta. Pekka parka unohdettiin.
Toisinaan ei muistettu antaa hänelle ruokaakaan. Ei kukaan ollut oikein
hyvä hänelle. Kullakin oli täysi työ vaan omista puuhistaan. Eikä
kukaan ehtinyt hänelle mitään opettamaan.
Lapsena Pekalla oli tapana itkeä, kun hän jätettiin yksin avuttomana
kotiin. Hänen ainoana ilonansa oli kissa, joka toisinaan tuli hänen
sänkyynsä hyrräämään.
Tuo herttainen pikku kissa, se oli niin ystävällinen Pekka paralle.
Näin istui Pekka kaksikymmentä viisi vuotta, aina samassa asennossa.
Mutta sitten hänelle alkoi onnen päivät. Hän vietiin ruodille toiseen
paikkaan, joka oli kirkon kylässä lähellä kansakoulua. Siellä
kansakoulunopettaja tuli tuntemaan Pekan ja auttoi häntä monella
tavalla.
Hän opetti Pekkaa tekemään työtä sekä rakastamaan työtä. Hän hankki
Pekalle pienen koneen, jota tämä käytti pois sahatun käden asemesta.
Opettaja neuvoi Pekkaa pujottelemaan tuolinpohjia rottingista, kutomaan
nauhaa ja valmistamaan monellaisia pikku teoksia, joita hän itse oli
oppinut raajarikkoisten koulussa Helsingissä.
Pekka sai työllään 30 penniä päivässä. Ja kuolinpäiväänsä asti söi hän
omaa ansaitsemaansa leipää.
Pekka tunsi itsensä onnelliseksi. Hän tiesi maailmassa olevan monta,
joiden kohtalo oli paljoa kovempi kuin hänen. Olihan hän itse istunut
25 vuotta aina samassa paikassa kaikkien unohtamana, ilman työtä ja
tietämättä mitään, mikä olisi antanut ajatuksille sisällystä. Silloin
hän todella oli ollut onneton. Nyt hänellä oli työtä ja oli ystäviä.
Täälläkin oli kissa, joka ystävällisesti hyrräten kehräsi päätään
Pekan polveen ja piti hänen keräänsä leikkikalunaan, kun se putosi
lattialle. Opettaja kävi tuon tuostakin häntä tervehtimässä, naapurien
väki tilasi häneltä töitä ja talon pikku Elsa luki hänen kuullensa
läksyjään. Lukipa Elsa joskus joutohetkinä Pekalle satujakin. Silloin
he yhdessä raikkaasti nauroivat »Pikku Mattia» ja »Olli Hiihtosta»
ja muita hauskoja juttuja, joita Elsa oli kuullut ääneen luettavan
käsityötunneilla koulussa.
Vanhaksi tultuaan Pekka kertoi Elsan satuja muille lapsille.
Ja Pekka oli lasten mielestä hauska setä. He kävivät usein hänen
luonaan satuja kuulemassa. Ja niin ei Pekan enää tarvinnut viettää
päiviänsä yksin ja ihmisten unohtamana. Hän oli oppinut jakamaan iloa
muille ja itse hän oli iloisin iloisten joukossa.