Kala-Matilla ja hänen vaimollaan oli torppa järven rannalla. Torpan
ympärillä ei ollut pienintäkään puuta eikä pensasta. Ei Matti huolinut
puita istutella, sillä eiväthän ne olisi hänen eläissään ennättäneet
isoiksi kasvaa, ja kuka tiesi, ken hänen kuoltuaan oli tuleva torpan
pitäjäksi. Matti ei tahtonut tehdä turhaa työtä ja sama mieli oli ollut
torpan entisilläkin asukkailla. Kukin katsoi vaan omaa etuaan ja siitä
syystä oli torpan ympäristö autio; sen seinämillä ei ollut varjoisaa
siimestä päivän helteellä eikä suojaa syksymyrskyjen raivotessa.
Matti teki päivätöitä kartanoon ja viljeli sillä välin pientä
peltotilkkuaan. Lauantai-iltaisin hän vei verkkonsa apajalle saadakseen
sunnuntaiaamuna muutaman pennin kaloista kartanon rouvalta ja jos
oikein oli onnistuakseen, niin riitti tuosta Kala-Matin omallekin
pöydälle hyvä kalakeitto.
Vaimo teki työtä tarmonsa takaa ja koetti parhaansa perään kasvattaa
lapsiansakin. He olivat jumalista väkeä, nuo Rantalaiset. Anna muori
niiasi syvään kirkon kynnyksellä ja kun kinkerissä oltiin, niin
Kala-Matti eukkoineen osasi katekismuksen paremmin kuin kukaan muu
heidän ijällään. Matti ei kiroillut eikä ollut viinaan menevä, ja Anna
oli aivan yhtä hyvä kuin muutkin muorit.
Lapset kasvoivat suuriksi.
Tyttö oli saanut Eevan nimen pappilan neidin muistoksi ja pojan nimi
oli Aleksanteri keisarin mukaan. Naapurin väen mielestä oli ollut
hieman sopimatonta antaa pojalle noin suurellinen nimi. Rantalaisia
hiljakseen moitiskeltiin siitä ja ennustettiin pojan tuottavan surua
suureksi tultuaan, kun oli annettu ylpeyden hengen saada valtaa jo
kasteelle vietäessä. »Ylpeys käy lankeemuksen edellä,» varottivat kylän
mummot. Mutta Matin mielestä oli nimi sellainen kuin sen olla piti, ja
siihen se jäi.
Alkoipa kouluaika. Eeva oli täyttänyt seitsemän vuotta ja Santtu
oli kymmenvuotias. Annan mielestä lapsia tarvittiin kotona ja Matti
puolestaan ei suvainnut noita uusia tapoja — kouluja ja muita
sellaisia. Lapset juoksentelivat jouten pitkin tanhuvia, avasivat
porttia matkustajille ja viettivät aikansa miten milloinkin. Joskus
he riitelivät keskenään, mutta yleensä lie pysyivat varsin hyvässä
sovussa, joko sitten tehtiin hyvää tahi pahaa.
Muutamana päivänä oli Anna pannut tyttärensä porstuaan kirnuamaan
ja Santtu istui tuvassa lukien ensimmäistä pääkappaletta pitkästä
katekismuksesta. Hänen oli määrä oppia läksynsä siksi kuin kirnu
tuli voille. Mutta lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Ajatukset
harhailivat omia aikojaan. Santtu muisti kanoja, kissaa ja kaikellaisia
hauskoja asioita... kirja vaan tuntui niin ikävältä.
Millä keinoin pääsisi läksyjä lukemasta?
— Aha, tiedänpäs keinon kun tiedänkin! tuumasi Santtu.
— Tahdotkos minun ison kaarnalaivani? Saat sen oikein omaksesi.
— Aijai, saanko minä laivan?
— Saat kyllä, mutta ei sellaista kapinetta ilmaiseksi anneta.
— Mitäs sinä sitten tahdot siitä?
— Saat sen hyvin halvasta. Osaatko huutaa ja olla vaiti, niin saat
laivan? Osaatko? Sano!... Jos osaat olla vaiti kuin kuollut kärpänen,
etkä sano kenellekään, että minä olen käskenyt sinua huutamaan, niin
kaarnalaiva on omasi.
— Mitäs minun pitää sitte huutaa?
— Huuda ja itke oikein täyttä kurkkua siitä, että minun täytyy lukea
läksyä, niin äiti ehkä antaa minun heittää sikseen koko lukemisen. Hän
ei koskaan jaksa kuulla huutoa silloin kuin hänellä on paljon työtä.
Alappas porata nyt, niin saat laivan vaivastasi... Siinä on punainen
purje ja lippu ja mastot ja kaikki.
Eeva teki työtä käskettyä. Hän huutaa porasi täyttä kurkkua, ja
lopuksi hän itsekin luuli, että hänellä oli jotakin itkettävää. Äiti
juoksi tuon tuostakin sisälle lohduttaakseen tyttöään, mutta mikään ei
auttanut.
— Mikähän nyt on tyttöön tullut, kun se niin veljeään säälii? ihmetteli
Anna itsekseen. Hän vuoroin suuttui, toisin vuoroin leppyi, mutta kun
puolisen tuntia oli kulunut ja tyttö yhä vaan itkeä nyyrytti, tuskastui
hän ja ajoi molemmat lapset ulos ovesta.
Eeva ja Santtu juosta vilkelsivät järven rantaan.
Kaarnalaiva oli nyt Eevan oma.
Santtu aikoi opettaa uutta kapteenia laivaa kuljettamaan. Hän kääri
ylös housun lahkeensa ja latoi laivan täyteen kahvikupin palasia,
kuusenkäpyjä, lastuja ja kaikellaista muuta kallista tavaraa.
Sitten hän kahlasi kauas rannasta vetäen laivaa perässään ja toi sen
taas takaisin kiven luokse satamaan »ulkomaanmatkalta», joiksi Santtu
kahlausretkiään nimitti.
Pikku Eeva koetti kääriä ylös hameitaan ja kahlasi hänkin vuoroonsa
laivoineen aivan niinkuin oli nähnyt ison veljensä tekevän. Hän meni
yhä syvemmälle. Santtu heitteli rannalta kiviä järveen näyttääkseen,
että laiva pysyi pystyssä, vaikka laineet loiskivat.
Molskis!
Molskis!
Loiskis! Läiskis! Niin pani vesi, kun kivet sinkoilivat laivaa kohden.
Joskus tuli monta kiveä yhtaikaa. Vesi lainehti, laiva keikkui
aalloilla ja kallisarvoinen lasti oli vaarassa.
Molskis!
Sepäs oli aikamoinen kivi. Kapteeni pelästyi ja putosi istuilleen
järveen. Päätä vaan näkyi veden pinnalta. Vesi oli joutunut kovaan
liikkeeseen ja laiva keikkui rantaa kohden hyökkylaineitten ajamana.
Santtu auttoi Eevan vedestä. Hame pantiin päivänpaisteeseen kuivamaan
ja muut vaatteet, niin märkiä kuin olivatkin, saivat jäädä tytön ylle,
sillä eihän äiti niitä näkisi, kunhan vaan saataisiin kuiva hame
päälle. Niin ajattelivat lapset.
Vihdoin tuli nälkä, ja nälkä ajoi lapset kotiin. Alla päin palasi
kaarnalaivan uusi kapteeni ensimmäiseltä purjehdusretkeltään.
Mutta laiva oli hänestä soma ja mieluinen. Se oli nyt hänen iki omansa
ja hän kantoi sitä itse kotiin rannasta. Santtu ei koskaan ollut
antanut hänen kantaa laivaa, kun se oli hänen omansa.
Voin oli äiti kirnunnut valmiiksi ja puuro höyrysi liedellä. Lasten
herahti vesi kielelle ja he riensivät heti pienine kivivatineen äidin
luo ja pyysivät puuroa padasta.
— Eipäs anneta, sanoi Anna muori. Jokos luit läksysi? — Jokos kirnusit
maidon? »Joka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä.» Ei puuro
olisi tullut keitetyksi eikä isän housut paikatuiksi ilman työtä.
Kunkin tulee visusti tehdä tehtävänsä.
Lasten pettymys oli suuri.
Santtu haki nyrpeillä mielin kirjansa penkin päästä. Mutta nyt vasta
lukeminen tuntuikin vaikealta, kun oli yhtaikaa kolme vihollista
voitettavana: läksy, nälkä ja laiskuus.
Hiki tippui Santun otsasta ja suupielet vavahtelivat mielipahasta. Nyt
poika huomasi, ettei tässä enää ollut apua kepposista. Läksyn täytyi
mennä päähän, ennenkuin puuro sai suljua suuhun.
Uuuuuu! Uuuuuu! ui, ui, ih, ih, ihhh! uuuu!
Se oli Eevan itku. Hänen mielestään sopi vielä hiukan porata
kaarnalaivan edestä, koska sitä näkyi tarvittavan. Kukapa tietää,
vaikka äiti nytkin väsyisi itkuun ja antaisi puuroa. Auttoihan se
temppu aamullakin.
Mutta nytpäs ei itkusta ollut apua. Äiti haki luudan nurkasta ja lupasi
antaa Eevalle »koivujuustoa».
Kyllä Eeva tunsi vanhastaan, miltä »koivujuusto» maistui. Siksi hän
vapisi, kuni haavan lehti, nähdessään äidin lähestyvän iso vitsa
kädessä.
Santtu oli jähmettyä kauhusta, sillä hän huomasi, että nyt lähestyi...
hirmuinen hetki.
Mitä tehdä?... Santtu ei saanut rauhaa istuallaan. Hän nousi penkiltä,
istui taasen ja nousi uudestaan. Omatunto käski häntä tunnustamaan
äidille, että hän oli syyllinen. Toinen ääni kielsi häntä puhumasta.
Mutta omantunnon ääni pääsi voitolle. Santtu juoksi äidin luo ja huusi
itku kurkussa:
— Äiti, äiti! Älkää lyökö Eevaa; minun se on syyni... ihan kokonaan!
Hän heittäysi Eevan viereen ikäänkuin suojellakseen pikku siskoaan. Hän
ei jaksanut nähdä Eevaa lyötävän hänen tähtensä.
Nyt Santtu tunnusti koko aamullisen asian äidilleen. Hän kertoi, miten
Eeva oli hänen pyynnöstään ruvennut itkemään, miten hän oli pudonnut
järveen, istunut märkä paita yllä, kärsinyt nälkää ja saanut mielipahaa
hänen tähtensä. Santtu pyysi ja rukoili, ettei äiti löisi Eevaa, vaan
antaisi anteeksi, ja sitä pyytäessään hän itki katkerasti.
Tällä kertaa jäi »koivujuusto» maistamatta, mutta rangaistus tuli
kuitenkin toisella lailla. Paha tuo aina pahan palkan. Pikku Eeva
sairastui vilustumisesta. Santtu pelkäsi hänen kuolevan ja siitä hän
itki katkerasti, kun tiesi itse olevansa syyllinen siskonsa sairauteen.
Hän olisi kymmenen kertaa mieluummin suonut itse olevansa kipeänä. Kun
Santtu yöllä kuuli Eevan yskivän, silloin nousi hän vuoteeltaan, hiipi
hiljaa Eevan luokse ja antoi hänelle vettä juoda. Rantalan tuvassa oli
suru ylimmillään, kun Eeva makasi kuumeessaan kuoleman kielissä.
Mutta tauti menikin ohitse.
Se ilta, jolloin Eeva ensin sairastui, oli ollut merkillinen ilta.
Äiti oli puhunut kauniisti lapsille. Kaikki olivat menneet levolle ja
hiljaisuus vallitsi tuvassa. Silloin nousi pikku Eeva vuoteeltaan ja
kätki jotain paitansa poimuihin. Hän hiipi veljensä vuoteen viereen ja
kuiskasi:
— Santun laiva!
Suuri märkä kaarnan kappale putosi sänkyyn Santun peitteen alle ja Eeva
juoksi takaisin vuoteelleen.
Laiva oli saanut vanhan omistajansa takaisin.