Kesy sorsa pantiin joutsenlampiin. Joutsen katseli uteliaana uutta
harmaanruskeata toveriaan. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sorsaa.
Sen vuoksi hän isosti ihmetteli.
— Olipa hauska saada seuraa yksinäisyyteensä, tuumasi joutsen.
Hän polki pari kertaa rivakasti vettä soutimillaan ja purjehti sitten
hiljaa ja juhlallisesti sorsan läheisyyteen.
He eivät aluksi ollenkaan suostuneet toisiinsa. Joutsen kolhasi
nokallaan sorsaa ja sorsa tarttui joutsenen pyrstösulkaan. Vihdoin
joutsen lähti tiehensä ja purjehti toiselle puolen lammikkoa. Ei häntä
siihen pelko pakottanut! Vielä mitä! Hänhän oli paljon suurempi ja
voimakkaampi kuin tuo vähäpätöinen sorsan rääpyskä. Mutta sorsalla
oli paha tapa sotkea vesi sameaksi ympärillään ja pitää itsekseen
tyhjää rääkätystä, jota joutsen ei voinut suvaita. Sentähden hän lähti
tiehensä.
Sorsa oli pian kuten kotonaan lammikossa ja alkoi elää siellä
arkielämäänsä.
Hän rääkätti vanhaan tapaansa mutaisessa rannassa. Hän oikein kaivautui
mutaan, niin että ainoastaan pyrstön kärki suorana ja kankeana liikkui
veden pinnalla.
Viikot vierivät ja sorsa yhä vaan rääkätti mutaisessa rannassa ja sotki
veden sameaksi ympärillään. Hänen ei koskaan tehnyt mieli uida ulommas
puhtaampaan veteen. Hän oli tottunut törkyiseen rantaan ja viihtyi
paraiten sellaisessa. Silmät seljällään hän tuon tuostakin sukelsi
pohjaan. Hän saattoi nähdä veden läpitse. Siellä oli vesikasveja, pikku
elukoita, kaloja, toukkia ja muuta hyvää. Sorsa söi niitä mainiolla
ruokahalulla. Hän oli mielestään joka päivä kestissä. Alituiseen hän
oli ruo'an haussa, ikäänkuin hänen vatsansa olisi ollut pohjaton. Hän
ei tehnyt mitään muuta kuin söi syömästä päästyään ja puhua rääkätti
kaikesta mitä sattui vedestä löytämään, kaloista, sammakoista, madoista
ja hämähäkeistä. Hän kertoi kuinka sukkela hän oli niitä pyytämään,
miltä ne maistuivat, kuinka ne pitivät puoliaan, kun hän oli saanut ne
leveään nokkaansa, kaulaansa ja kupuunsa. Sorsa ajatteli ääneensä, ja
sentähden hänellä ei ollut mitään salaisuuksia. Häneltä sai kuulla jos
jotakin, se nimittäin, joka viitsi seistä rannalla hänen laverruksiaan
kuuntelemassa. Hän puheli enimmäkseen ruoasta, kuinka matoset
kiemurtelivat vielä hänen kuvussaan tuskissaan siitä, että olivat
auttamattomasti suljetut tuohon pimeään vankilaan ja muuta sen tapaista.
Nukkumiseen sorsalla ei ollut paljon aikaa. Kello viideltä hän jo veti
päänsä siiven alta, ravisti vähän itseään, silitti hätimiten nokalla
höyheniään ja riensi taas päivätyöhönsä — syömään nimittäin.
Harvaan ja voimakkaasti, puhtaana ja ylevänä sousi joutsen lammikon
keskellä. Hän mittaeli lammen syvyyttä pitkällä kaulallaan. Joka päivä
hän pesi itsensä puhtaammaksi entistään, levitti joskus valkeita
siipiään ikäänkuin lentoon noustakseen, mutta vaipui takaisin... ne
olivat leikatut. Hän tunsi sen. Ja sitten hän muisti muinaisia aikoja.
Hänen muistoonsa heijastui meren aava ulappa, sen siintävän viheriät
jäävuoret ja ystävät kaukana pohjolassa. Ja samassa hän tunsi katkeraa
kaipausta ja vankina olo ahdisti hänen rintaansa. Taasen hän mittasi
likaisen lammen syvyyttä, nosti kaulansa korkealle ja koetti tyytyä
kohtaloonsa.
Useasti hän yritti lähestyä sorsaa. Olihan hän — paremman puutteessa
— sentään seurana yksinäisyydessä. Ja olihan hän koko hauska olento,
kun näki hänen tuhinansekaisessa hyväntahtoisuudessaan tirkistelevän
harmaankeltaisilla silmillään. Hän oli niin suruttomasti iloinen ja
tyytyväinen elämäänsä. Ehkä olisikin parasta heittäytyä huolettomaksi
ja elää sorsan tavalla, tuumasi joutsen.
— Ei, ei, se on mahdotonta!
Hän nosti kaulaansa, löi siipiään. Ja taas muistui hänen mieleensä tuo
halpamielinen pahantekijä, joka otti hänet kiinni kun hän avuttomana,
jalat kiinni jäätyneinä, makasi avannossa kaukana jäämerellä. Hän olisi
tahtonut mieluummin kuolla siellä kuin uida rämpiä sorsan kanssa täällä
ravirapakossa. Vankina olo lammessa oli hirmuisempaa kuin kuolema
lumen ja myrskyjen keskellä kuohuvissa meren aalloissa; siellähän oli
hänen kotinsa. Sieltä olivat väkivallan tekijät tuoneet hänet tänne ja
leikanneet siivet, jottei hän enää koskaan voisi nousta pilvien tasalle
ja etsiä kotia, tuota verratonta, vapaata ja laajaa kotia.
Ei mikään eläin ollut hänen mielestään niin julma kuin ihminen, jolla
itsellään oli koti, joka itse osasi kaivata, rakastaa ja toivoa... eikä
kuitenkaan antanut hänelle vapautta.
Aikojen kuluessa oli hän kerran toisensa perästä koettanut lähestyä
sorsaa, mutta joka kerta oli hän vastenmielisyyden tunteen valtaamana
vetäytynyt takaisin lammelle. Mutta mitä useammin hän sorsaa lähestyi,
sitä kauemmin hän viipyi hänen seurassaan. Lopulta hän tottui törkyyn,
rääkätykseen, sammakkoihin ja hämähäkkeihin. Ja niin sorsasta ja
joutsenesta tuli ystävykset.
He rääkättivät yhdessä päivänpaisteessa. He lavertelivat, riitelivät
toisinaan ja söivät yhdessä.
Niin vierivät vuodet.
Mutta kerran joutsen huomasi, että hän oli alkanut viihtyä mutaisessa
vedessä ja että sorsan suruton rääkätys melkein miellytti häntä.
Tuo jalo lintu huomasi, että hän oli alkanut unohtaa itsensä, hyvät
tapansa, ihanat muistonsa, entiset ystävänsä.
Eräänä päivänä hän vakaasti ajatteli asemaansa. Hänestä tuntui, kuin
olisi hän itsekin ollut muuttumaisillaan sorsaksi. Ja silloin kaikki
vanhat muistot heräsivät uudelleen. Hän ajatteli kaiholla sitä korkeata
asemaa, mikä hänellä olisi saattanut olla lintujen joukossa, jos hän
olisi saanut elää ja kehittyä vapaudessa taivaan tuulien kannattamana.
Ja silloin sydämmen suuri tuska puhkesi hiljaiseen valitukseen, ja hän
lauloi joutsenlaulunsa, lauloi jäähyväislaulun elämälle, ja... kuoli
surusta.
Ihmisten ei ole helppo ymmärtää lintujen kieltä, mutta joutsenen laulua
ei voinut selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Hän lauloi:
»Ken joutsen jalo on luonnoltaan,
Ei sorsaksi muutu milloinkaan!»