— Kuru hoi! voi Kuru poikani! Nyt olemme hukassa. Siunaa itsesi ja
kuole!
— Mikä on, äitiseni? Onko koiria metsässä?
— Voi Kuru poikaseni kunpa olisivatkin koiria — kunpa olisivat vaikka
susia ja karhuja! Mutta ne ovat pahempia kuin sudet ja karhut: ne
ovat koulupoikia! Ne kun metsään pääsevät, niin ne tuhoavat kaikki
pikku elävät. Koulupoikia minä pelkään enemmän kuin koiria ja susia ja
karhuja ja — ja — ja — Kuulehan kokonaista viisi koulupoikaa. Ne minä
laskin varpaillani, sillä enhän minä osaa sormillani laskea.
— Istuppas tähän oksalle, niin kerron:
— Minä olin ison kuusen alla kaarnaa nakertelemassa. Silloin kuului
metsässä risahdus. Minä pakenin lähemmä juurta päästäkseni tarpeen
tullessa käpälämäkeen. Minä odotin. Minä olin korvana koko orava. En
uskaltanut väristäkään. Taas kuului risahdus, kuului toinen, kolmas,
ja risahduksia seurasi kova melu, joka lähenemistään läheni. Melu
kävi niin kovaksi, että minä luulin vihaisen härän olevan liikkeellä.
Silloin mieleni tyyntyi, sillä minä tiesin kyllä voivani härän kanssa
kilpaa juosta puitten latvoissa, jos niiksi tulisi.
— Mutta vieläkös mitä! Voi sydänkäpyseni, kuinka minä säikähdin! Härkä
ei se ollutkaan! Kuulitko, Kuru poikani, se ei ollutkaan härkä, vaan
vaan oli — viisi koulupoikaa! Minä olin kuolla säikähdyksestä. Yksi
katseli minua puitten takaa ja huusi toisille:
— Kas, orava, orava! Aijai, kuinka se loikkasi. Onpa hauska saada
oravanhäntä hattuunsa. Se vasta komealta näyttää...
— Niin — hän sanoi todellakin — oravanhäntä, ja minä taas hypähdin
kauhistuksesta, sillä kyllä minä ymmärsin, kenen häntää hän tarkoitti.
Sitten hän lähti juoksemaan ja hosui mennessään pensaita kepillä. Mutta
silloin minä läksinkin käpälämäkeen. Minä hypätä kepsahdin puuhun ja
pian keinuin korkeimmalla oksalla — ja oravanhännän, sen minä tietysti
toin mukaani.
Sitten minä hain tuuheimmat oksat piilopaikakseni ja kätkeysin
varovasti niiden keskelle. Samalla ilmestyivät toiset pojat. Ja nytkös
vasta elämä alkoi. He nauroivat, puhelivat, kiipeilivät puihin ja
nuuskivat ja tirkistelivät kaikkea mitä eteen sattui. Ei edes pikku
muurahainenkaan saanut olla heiltä rauhassa. Ikäänkuin muurahainen
olisi ollut mikään ulkomaan elävä! Ja sitten he viskasivat kepin
muurahaiskekoon, jotta muurahaisparat luulisivat ison villipedon
väijyvän heidän henkeään. Ja tuo muka on olevinaan hauskaa!
Mahtaisikohan koulupojista olla hauskaa, jos _heidän_ päälleen
viskattaisiin joku hirviö?
— Pojilla oli suuret vasulliset... tiedätkö mitä?... kuusenkäpyjä!
Mitä ihmeitä nuo tekevät oravan ruualla? ajattelin minä. Jokohan
koulupojatkin ovat ruvenneet käpyjä syömään?... Ja nyt tulee kaikista
hirvein asia:... niin... he puhuivat jotain sellaista, että piti
poimittaman kaikki kävyt metsästä takkatuleen talveksi. Kuuletko, joka
ainuan käpy—py—py—sen poimivat pojat pois metsästä. Mitä me sitten
saamme syödä, sinä, minä ja meidän pikku piikasemme Kurumuru, kun emme
saa yhtä ainuata käpy—py—pystä ta—ta—talven varaksi?
— Voi, voi, voi, voi... kaikkien oravien täytyy kuolla... kuolla...
kuolla nälkään!
Ja sitten lie molemmat itkeä tihuuttivat yhdessä.
Vielä kerran oravamuori änkytti: »joka iinuan käpy—py—pysen» ja sitten
hän huokasi syvään. Oravamuorilla oli niin pieni suu, etteivät sanat
sieltä aina mahtuneet oikein ulos tulemaan, vaan kovassa kiireessä
rupesivat huulet tytisemään ja hän sanoi »joka iinuan käpy—py—py», kun
piti sanoa »joka ainoan käpysen».
— Mikä se oli?
Taas kuului metsästä risujen ratinaa ja jalkain töminää. Oravat tuskin
kerkesivät pyhkiä kyyneleitä silmistään, ennenkuin uudelleen kauhistus
heidät valtasi. He hyppäsivät toisen puun latvaan paremmin nähdäkseen.
"HÄRKÄ TULEE!"
— Härkä tulee! Juoskaa piirissä puitten ympäri, jos se alkaa ahdistaa,
kehotti Gunnar. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret, ettei se huomaa meitä!
Kaikki kyykistyivät maahan. Tuossa makasivat nyt nuo viisi koulupoikaa
vatsallaan maassa ja tähystelivät pensaitten alta härkää, joka mylvien
lähestyi heitä. Koulupojat pelkäsivät niin, että sydän pamppaili heidän
rinnassaan, sillä he olivat kuulleet, että vihaisten härkien on tapana
puskea ihmisiä terävillä sarvillaan, nostaa lapsia korkealle ilmaan
ja heitellä heitä kuten palloja edes takaisin niin kauan kuin heissä
vähänkin on henkeä. Huu—ui! Sehän olisi hirmuista!
Härkää koulupojat pelkäsivät aivan yhtä paljon kuin muurahaiset keppiä.
Tuolta se nyt tulla tömisti pitkin tietä. Se väänsi maata sarvillaan,
se survoi ja potki jaloillaan niin, että lehtiä, oksia ja sammalia
sinkoili korkealle ilmaan. Tänään se oli oikein raivoissaan, sillä se
oli eksynyt muusta karjasta ja etsi nyt toisia.
— Nyt se katsoa muljottaa tännepäin!
— Eihän toki?
— Kyl—lä, se näkee meidät!
— Nyt se tulee!
— Minä juoksen!
— Älä, älä, hst, hst, hiljaa! Henkesi uhalla pysy alallasi. Nyt ei
vielä ole hätää. Hst!...
Härkä tuli yhä lähemmäs. Tuon tuostakin se heitti niskojaan, nosti
päänsä ylös ja katseli ympärilleen. Se haisteli sieramillaan. Se astui
vähän matkaa, pysähtyi sitten, astui ja pysähtyi uudelleen ja mylvi
niin, että koko metsä vapisi. Ja vihdoin... se meni koulupoikien
piilopaikan ohitse. Niin, se meni todellakin ohitse! Eikä edes
huomannut heitä.
Tuskin oli härkä kadonnut näkyvistä, kun koulupojat kaatoivat hiljaa
kaikki kävyt vasuistaan voidakseen juosta nopeammin. Ja niin sitä
mentiin niin paljon kuin käpälästä kääntyi!
Oravat puitten latvassa olivat kuulleet koulupoikien tuskan ja näkivät
nyt, millä kiireellä he pakenivat metsästä. Mitään niin hullunkurista
he eivät olleet koskaan nähneet. Ja he suuresti ihmettelivät.
Kurulta pääsi ensiksi nauru.
— Näetkö mitään? kysyi oravamuori.
— Koulupojat lähtevät käpälämäkeen.
— Näetkö mitään muuta?
— Näen kyllä. Nepä olivat herttaisimpia koulupoikia, mitä eläissäni
olen nähnyt. Tiedätkö, äiti, he ovat poimineet käpyset meitä varten.
Katsos, kuinka suuri kasa käpyjä! Viisi vasullista kuusenkäpyjä nuo
kiltit pojat ovat kantaneet meille. Nyt me saamme pitää herrain päiviä
koko syys-ajan. Voi sinua, äiti—tiru—lii, kun pelotit minua äsken. Sinä
varmaankin kuulit väärin, mitä nuo siivot koulupojat äsken puhelivat
keskenään. Sanoivatko ne todellakin, että joka ainoa käpynen piti
poltettaman? kysyi Kuru.
— No en minä nyt niin tarkkaan osaa sanoa ... enkä minä niin varmaan
muista montako käpyä ne lupasivat jättää metsään; mutta ei suinkaan
niitä pitänyt juuri jäämän... niin minä ymmärsin.
— Näetkös, äitiseni, kyllähän se on hyvä, että koulupojatkin saavat
talvis-aikaan lämmitellä takkavalkean ympärillä. Ja jos kävyistä on
heille hauskuutta, niin kyllähän me minun mielestäni voisimme suoda
vähän heillekin ylellisyydestämme. Kyllä ne sittenkin riittävät meille
sekä heille... Voi noita kilttiä, herttanterttuisia koulupoikia!
Viisi... kuule, kokonaista viisi vasullista kuusenkäpyjä
talvivaroiksi!...