Tuure pääsi mukaan. Hän sai ensimmäisenä kantaa eväsvasua.
Tuskin oli päästy vaunuvajan nurkan ohitse, ennenkuin Tuure ehdotteli,
että istuttaisiin tien viereen syömään. Olisihan tuntunut erinomaisen
hauskalta syödä ulkona oikein eväsvasusta, aivan kuten päivämiehet
pellolla. Se vasta olisi Tuuren mielestä ollut aika miehen tapaista.
— Sinäpäs olet mainio mies, — nauroi Elsa. — Eiväthän oikeat
päivämiehetkään syö metsäeväitä kotinurkissa.
Ja niin Tuuren tuuma meni myttyyn.
— Juostaanpas kilpaa puistikkojen päähän, ehdotti Gunnar.
Tuskin olivat sanat lausutut, ennenkuin kaikki lapset lähtivät juosta
vilistämään, niin että hiekka pölysi korkealle ilmaan.
— No, no, Tuure, äläpäs sinä huoli juosta, kyllä toiset pian takaisin
tulevat, huusi Kyösti setä.
Mutta Tuure ei kuullut sedän sanoja. Hänen pikku säärensä liikkuivat
nopeaan kuin rummun palikat pärryyttäjän käsissä. Samassa sattui varvas
kiveen ja poika meni kuperkeikkaa. Lakki lensi kahden sylen päähän
tietä pitkin ja Tuuren ympärillä sinkoili voileipiä, lihanpalasia, ja
paistettua kalaa. »Päivämiehenruoka» se näin Tuuren korville lenteli.
Siinäkös itkettiin ja naurettiin, kun huomattiin, kuinka voileivät
olivat tarttuneet Tuuren vaatteihin. Hauskimmalta näytti se voileipä,
joka oli kuperikeikkaa mennessä joutunut Tuuren kämmenen alle, niin
että kolme sormea pujottautuivat leipäviipaleen läpitse. Tuure parka
oli surkean sekä naurettavan näköinen seistessään siinä hajasäärin ja
selkä koukussa. Itkien ja neuvottomana hän katseli kämmeniään, joihin
oli muodostunut aivan kuin taikina voista ja hiekasta.
Poika talutettiin joen rannalle, jossa hän perinpohjaisesti pestiin.
Vahti koira piti hyvän huolen siitä, etteivät voileivät ja lihan
palaset jääneet tielle kuivamaan.
Hän oli erittäin tyytyväinen noihin odottamattomiin herkkuihin. Vahti
olikin ainoa koko seurassa, jonka mielestä tämä oli mainion onnistunut
huviretki.
Tuuresta ei ollut tällä kertaa metsään menijäksi, eikä kukaan koko
seurassa ollut halukas jatkamaan matkaa ilman eväitä. Päätettiin siis
palata koreasti kotiin ja heittää koko retki toiseksi erää.
Paluumatkalla kokivat isommat pojat lohdutella mieliään miten parhaiten
taisivat.
— Parasta oli, tuumasi Gunnar, — että tällä kertaa kävi näin nolosti.
Tuure on liian pieni ollakseen mukana metsäretkillä. Huomenna lähdemme
aikaisin aamulla, jolloin Tuure vielä nukkuu. Silloin me astumme oikein
rivakasti ja saamme työn hyvään alkuun.
— No niin, myönsi Jalmari. Olisihan voinut pahemminkin käydä. Äiti
aikoi panna vasuun kananmunan kullekin. Kahdeksan kananmunaa! Kyllä
siitä olisi tullut kaunis munavelli, kun Tuure olisi saanut olla
kokkina ja patana vanha pärevasu.
Hst!... hiljaa! Tuumasta toimeen! Huomisaamuna klo 5!
— Kuka meidät herättää?
— Anna.
— Siitä ei tule mitään. Silloin Tuurekin herää.
— Miina sitten. Hän nousee varhain kahvia keittämään.
— Se käy päinsä. Pyydetään Miinaa.