mutta ei ennen kuin hänen kylkiluitaan pakotti tuo hauska ponnistus.
Koska heidän papusäkkinsä jo olivat täynnä, päättivät he ensin lähteä
majalleen ja sitten palata haikaroiden luo ottamaan ne kiinni. Ossarun
mielestä se ei tulisi olemaan heille vaikeaa. Hän sanoi lintujen
olevan niin kesyjä, että hyvin voi astella suoraa päätä niiden luo ja
heittää juoksupaulan niiden kaulaan, Tämän hän olisi luullut varmasti
voivansa suorittaa, jos hänellä olisi ollut sopiva nuoranpätkä
laittaakseen tuollaisen suopungin. Mutta heillä ei ollut minkäänlaista
nuorankappaletta käsillä, ei edes nauhanpalasta, ei mitään muuta kuin
lootuksen siemenillä täytetyt kaislakorit. Saadakseen paulan heidän
olisi välttämättä lähdettävä majalle.
Kertomuksemme sankareilla ei ollut mitään selvää käsitystä siitä, minkä
vuoksi he ottaisivat haikarat kiinni. Mahdollisesti vaikutti siihen
Kasparin aikaisemmin lausuma ajatus, jota sekä hän että hänen veljensä
vielä hautoivat. Se jo puolusti heidän suunnitelmaansa ottaa linnut
vangiksi.
Toinenkin ajatus oli herännyt, etenkin Ossarun mielessä. Jollei
asiasta olisi mitään muuta hyötyä, olisi hauska pitää lintuja täällä
lempieläiminä ja tovereina. Ossaru oli pakostakin tullut ajatelleeksi,
että heillä voisi olla edessään pitkä yksinäinen elämä vuoristolaaksoon
suljettuina. Asian niin ollen saattaisi juhlallista haikaraakin pitää
hauskana toverina.
Näiden ja ehkäpä myös joittenkin muiden epämääräisempien ajatusten
vallassa miehet päättivät ottaa ajutantit kiinni paulalla.
Kaikki kolme alkoivat kahlata pois järvestä sellaiseen suuntaan,
etteivät häiritsisi nukkujoita. Nyt kun Karlia ja Kasparia innostutti
määrätty suunnitelma, nostivat he jalkansa vedestä ja painoivat
ne taas sinne aivan kuin olisivat astelleet munien päällä. Ossaru
hymyili heidän liialliselle varovaisuudelleen ja selitti, ettei ollut
pienintäkään pelkoa lintujen säikäyttämisestä, ja hän puhuikin totta.
Melkein kaikissa Gangeen rantaseuduissa ovat nämä linnut, joita
suojelevat yhtä paljon taikauskoinen pelko kuin lain määräykset, niin
tottuneet ihmisten läheisyyteen, että ne tuskin väistyvät heidän
tieltään. Mahdollisesti tuo nyt esillä oleva pari kuului johonkin
villimpään parveen, joita asustaa Sudderbundin rämeillä ja jotka
senvuoksi ovat vähemmän tottuneet ihmisseuraan. Siinä tapauksessa
tulisi olemaan jonkun verran vaikeaa lähestyä niitä, ja siksi Ossaru
suostui noudattamaan niiden vangitsemisessa Karlin vaatimia varokeinoja.
Karl olikin keksinyt taitavamman suunnitelman kuin kumpikaan toinen.
Hänen mieleensä se oli juolahtanut hänen nauraessaan yhdessä veljensä
kanssa ja saanut hänet äkkiä lakkaamaan ilakoimisestaan tai ainakin sen
äänekkäästä purkautumisesta Kasparin hämmästykseksi.
Filosofi oli tullut vaiteliaaksi ja vakavaksi kuin olisi hänen
mieleensä äkkiä juolahtanut, että hilpeys sellaisissa olosuhteissa
oli sopimatonta. Siitä hetkestä alkaen Karl oli pysynyt salaperäisen
vaiteliaana kieltäytyen sitä selittämästäkään Kasparin kysyessä.
Mutta hän oli vain tästä asiasta vaiti. Muuten hänen puheensa virtasi
täysin vapaasti hänen neuvotellessaan tovereittensa kanssa kehoittaen
kumpaakin noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta, jotta haikarat
varmasti saataisiin kiinni, vieläpä niin kiihkeästi, että toisten oli
vaikea sitä ymmärtää.
Muutamia minuutteja käveltyään he pääsivät majalle. Tai paremminkin he
juoksivat kuin kävelivät, etumaisena Karl, joka saapui perille ennen
toisia. Papupussit heitettiin lattialle aivan kuin ne olisivat olleet
tyhjät ja arvottomat, ja sitten vedettiin esille kätköpaikoistaan
Ossarun punomat nuorat ja langat, joita ryhdyttiin tarkastamaan.
Juoksupaulan laatiminen ei kestänyt kauan. Sen työn suorittivat
shikarin näppärät sormet. Helposti se saatiin kiinnitetyksi pitkän
bambuvarren päähän. Niin varustettuina riensivät seikkailijamme taas
majasta ja lähtivät nukkuvia haikaroita kohti.
Lähestyessään niitä he tyytyväisyydekseen huomasivat lintujen vielä
nauttivan puolipäiväuntaan. Epäilemättä ne olivat tehneet pitkän matkan
ja tarvitsivat lepoa. Niiden siivet riippuivat velttoina sivuilla ja
ilmaisivat niiden olevan väsyneitä. Ehkä ne näkivät unta jossakin
korkeassa viikunapuussa olevasta orresta tai Buddan, Vishnun tai
Devan kunniaksi pyhitetyn muinaisajan temppelin tornista tai sitten
suuresta Gangeesta ja sen rannalle heitetyistä tuoksuvista jätteistä,
niistä mehukkaista mädäntyneen lihan kappaleista, joita ne mielikseen
kaivelivat suunnattomilla kuokkamaisilla leukapielillään.
Kun Ossarun haltuun oli uskottu paula, ei hän pysähtynyt miettimään,
mistä linnut mahdollisesti näkivät unta tai näkivätkö ne unta
ollenkaan. Hänestä oli kylliksi se, että ne näyttivät nukkuvan. Hänen
onnistuikin lähestyä niitä hiipimällä eteenpäin kumarassa asemassa
ja astelemalla tiikerin tavoin viidakossa, jollaisissa oli tottunut
kulkemaan lapsuudestaan asti. Niin hän saapui niin lähelle mistään
tietämättömiä ajutantteja, että melkein ulottui heittämään paulan
niiden kaulaan.
Mutta voi pikarin siepata tuuli, kun sitä lähestyy huuli. Tuota vanhaa
sananpartta valaisi hyvin shikarin epäonnistuminen hänen yrittäessään
ottaa haikaroita kiinni.
Kun koe oli tehty, oli paula entisellä paikallaan työntyen jäykkänä
esiin pitkän bamburuo'on kärjestä, kun taas ajutanttien nähtiin
liitävän ilmaan, kohoten yhä korkeammalle, pitkät kaulat suoriksi
kurkotettuina ja nokat rätisemässä kuin kastanjetit ja päästämässä
kurkuistaan leijonan karjumista muistuttavan vihaisen äänen.
Tätä epäonnistumista ei voinut panna Ossarun syyksi. Se johtui erään
aivan hänen kintereillään seuraavan toverin varomattomuudesta. Se
toveri oli Fritz.
Juuri Ossarun aikoessa heittää silmukkansa nukkuvan ajutantin
hartioille, hyökkäsi Fritz, joka oli seurannut toisia majalta ja joka
nyt ensi kertaa huomasi linnut, eteenpäin ja tarttui toisen pyrstöön
hampaillaan. Sitten se aivan kuin päättäen varata itselleen kauniita
marabutin höyheniä kiskaisi suuren tukon niitä juurta myöten suuhunsa.
Ei tämä ollut aivan se syy, joka oli pakottanut Fritzin tekemään
niin odottamattoman hyökkäyksen, sillä odottamaton se oli, koska
hyvin harjoitetun eläimen olisi pitänyt ymmärtää, ettei sopinut
säikäyttää sitä riistaa, jota hänen herransa aikoivat pyydystää. Se
ei ollut milloinkaan ennen käyttäytynyt niin ajattelemattomasti.
Riistan outous oli saanut Fritzin toimimaan näin vastoin sen
tavallista varovaista käytöstä, sillä ei mikään niistä eläimistä,
joita se oli nähnyt saavuttuaan tähän maahan, ollut herättänyt siinä
syvempää vihamielisyyden tunnetta kuin nämä ajutantit. Oleskellessaan
Kalkuttan kasvitieteellisessä puutarhassa, missä sen isännät, niinkuin
muistettaneen, viettivät jonkin aikaa vieraina, oli Fritz usein
joutunut kosketukseen parin tuollaisen jättiläismäisen linnun kanssa,
jotka niinikään olivat vieraina tuossa kuuluisassa laitoksessa.
Ne pysyttelivät tavallisesti aitauksen sisäpuolella, missä niiden
sallittiin häiritsemättä tepastella sinne tänne ja nokkia niitä
ruuantähteitä, joita palvelijat silloin tällöin heittivät ulos
puutarhan esimiehen talosta.
Nuo linnut olivat tulleet niin kesyiksi, että ottivat ruokansa vapaasti
kenen kädestä tahansa, joka tarjosi sitä niille. Yhtä vapaasti he
ottivat sitä tarjoamattakin sieltä, mihin vain niiden pitkä käyrä
nokka ulottui. Usein ne olivat näpistelleet sellaisiakin ruokavaroja,
jotka olivat niiltä kokonaan kiellettyjä. Näiden saaliinhimoisten
tekojen joukossa oli yksi, jota Fritz oli jännittyneenä katsellut ja
jota se luultavasti ei koskaan antaisi niille anteeksi. Ne olivat
nimittäin ryöstäneet siltä erään herkullisen lihapalan, jonka muuan
kokki oli antanut Fritzille ja jota se oli aikonut ruveta syömään
päivällisekseen. Toinen linnuista uskalsi siepata lihan nokkaansa,
nykäistä sen aivan koiran hampaista ja nielaista sen ennenkuin
viimeksimainittu ennätti pysähdyttää sitä tai panna vastalausettaan
ryöstöä vastaan.
Seuraus siitä oli, että Fritz oli silloin tällöin tuntenut mitä
kiukkuisinta vastenmielisyyttä kaikkia _Ciconia_ sukuun ja etenkin
_argala_-lajiin kuuluvia lintuja kohtaan. Tämä vaikuttikin, että se
heti ajutantit huomattuaan syöksyi suu auki niitä kohti ja tarttui
toisen pyrstöön hampaillaan, se kun oli niiden saapuessa ollut majalla
eikä siis ollut nähnyt niitä ennemmin.
Ei ole tarpeellista lisätä, että lintu, jonka kimppuun oli hyökätty
näin sopimattomasti, lehahti paikalla lentoon onnellisemman, vaikkakaan
ei vähemmän pelästyneen toverinsa seuraamana, jättäen Fritzin huonolle
tuulelle viskelemään marabutin höyheniä sellaisella tavalla, jolla
niitä ei ole koskaan ennen kukaan kohdellut; ei edes mikään ivallinen
ja mustasukkainen äkäpussi ole niitä sillä lailla repinyt vihatun
kilpailijansa päähineestä!
59. luku.
HAIKARAIN VANGITSEMINEN.
Miesten katseissa, heidän seuratessaan lintujen nousemista, ilmeni
pettymystä ja harmia, ja Fritz oli vaarassa saada vakavan kurituksen.
Se ansaitsikin sen ja olisi samassa silmänräpäyksessä sen saanutkin,
sillä Kaspar seisoi jo sen luona keppi koholla, kun Karlin huudahdus
sai nuoren metsästäjän pysähdyttämään kätensä ja pelasti Fritzin siitä
"saunasta", jolla sitä oli uhattu.
Karl ei ollut senvuoksi huudahtanut. Sillä äänellä, joka oli päässyt
hänen suustaan, oli toinen merkitys ja niin erikoinen sävy, että se
paikalla veti Kasparin huomion pois rikollisesta ja kiinnitti sen
Karliin.
Tämä seisoi silmät ylöspäin luotuina ja tuijotti kiinteästi etenevään
haikaraan, siihen samaan, jonka pyrstöä Fritz oli kohdellut niin
anteeksiantamattoman vapaamielisesti.
Karl ei tuijottanut niitä repaleisia marabutin höyheniä, joita riippui
puolittain irtonaisina haikaran pyrstöstä, vaan linnun pitkiin sääriin,
jotka sen lentäessä kiireesti ylöspäin riippuivat vinosti alas ulottuen
paljon sen pyrstön kärjen takapuolelle. Eivätkä nimenomaan nämäkään
olleet aiheuttaneet hänen outoa huudahdustaan, vaan eräs niihin tai
ainakin toiseen niistä kiinnitetty esine, joka joutuessaan kirkkaaseen
auringonvaloon välkkyi Karlin silmissä metallinhohtoisena.
Sillä oli kellertävä välke niinkuin kullalla tai kiilloitetulla
kuparilla, mutta auringon säteiden välkehtiminen niiden heijastuessa
sen pinnasta esti katselijoita pääsemästä selville sen muodosta tai
osaamasta täsmälleen sanoa, mikä se oli.
Ainoastaan Kaspar ja Ossaru olivat siitä ymmällä. Karl tunsi tuon
kimmeltävän meteorin, joka oli hetkiseksi vilahtanut hänen silmissään
kuin toivon säde ja nyt hitaasti, mutta varmasti loittoni hänestä ja
syöksi hänet takaisin entiseen kurjuuteen.
"Voi veljeni!" huudahti hän haikaran lentäessä ylöspäin, "mikä
onnettomuus on kohdannut meitä!"
"Onnettomuus? Mitä tarkoitat, Karl?"
"Niin, sinä et tiedä kuinka vähällä olimme päästä vapauteen. Voi, voi,
nyt se mahdollisuus on mennyt meiltä!"
"Linnut ovat menneet meiltä, tarkoitat", sanoi Kaspar "Mitä siitä? En
luule, että ne olisivat voineet missään tapauksessa kuljettaa köyttä
ylös, ja mitä hyötyä olisi niiden vangitsemisesta ollut? Ne eivät ole
syötäviä, emmekä me tarvitse niiden höyheniä, niin arvokkaita kuin ne
lienevätkin."
"Ei ei!" sanoi Karl hätäisesti, "en tarkoita sitä".
"Mitä sitten, veljeni?" kysyi Kaspar jonkun verran hämmästyneenä
kasvinkerääjän ristiriitaisesta puheesta. "Mitä sinä ajattelet?"
"Katsohan tuonne", sanoi Karl osoittaen nyt ensi kertaa ylös
liiteleviin haikaroihin. "Näetkö mitään välkkyvää?"
"Kah, toisen linnun sääressäkö? Kyllä, näen jotakin; kuin keltaisen
metallikappaleen Mikähän se on?"
"Minä tiedän, mikä se on", lausui Karl mielipahaa ilmaisevalla äänellä,
"oikein hyvinkin sen tiedän. Voi, jos vain olisimme saaneet kiinni tuon
linnun, olisi meillä toivoa. Sitä ei kannata nyt surra. Se on mennyt,
voi, se on mennyt, ja sinä, Fritz, olet tänään tehnyt sellaisen tempun,
joka tuottaa meille kaikille murhetta, ehkä loppuiäksemme."
"En ymmärrä sinua, veljeni", sanoi Kaspar, "mutta jos meidän on niin
murehdittava haikaroiden lähtöä, niin ehkä säästymme siitä. Niillä
ei näytä olevan kovinkaan kiire poistua luotamme huolimatta siitä
epävieraanvaraisesta vastaanotosta, jonka ovat saaneet osakseen Fritzin
puolelta. Katsohan! Ne kiertävät sinne tänne kuin aikoen jälleen
laskeutua. Vilkaisehan myöskin Ossaruun, joka ojentaa niille syöttiä.
Takaanpa, että vanhan shikarin onnistuu houkutella ne takaisin. Hän
tuntee niiden tavat täydellisesti."
"Armias Isä!" huudahti Karl katsahtaen ensin lenteleviin haikaroihin ja
sitten Ossaruun. "Suotakoon sen onnistua! Tartu sinä, Kaspar, Fritziin
ja anna Ossarun koettaa parhaansa mukaan! Henkesi tähden, älä päästä
koiraa käsistäsi! Henkesi tähden -- meidän kaikkien hengen tähden!"
Vaikka Kaspar oli vieläkin hämmästyksissään veljensä kiihkeästä
käytöksestä, ei hän antanut sen estää itseään tottelemasta hänen
määräystään, vaan syöksyi Fritzin kimppuun ja tarttui siihen kiinni.
Asettaen koiran sääriensä väliin hän piteli sitä molemmin käsin ja
polvin niin lujasti kuin se olisi joutunut oikeaan ruuvipenkkiin.
Kaikkien silmät, koirankin, olivat suunnatut Ossaruun. Kaspar
tarkasteli hänen liikkeitään sanomattoman uteliaana, Karlin seuratessa
niitä mitä suurimman levottomuuden vallassa.
Ovela shikari ei ollut rientänyt paikalle valmistumattomana.
Aavistaen haikaroiden kiinni ottamisen voivan käydä jonkun verran
vaikeaksi hän oli kaiken varalta ottanut mukaansa syötin, jolla saisi
ne houkutelluksi suopunkinsa ulottuville, jos ne osoittautuisivat
pelokkaiksi. Tämä syötti oli suuri kala, jonka hän oli ottanut
ruokasäiliöstä ennen majasta lähtöään ja jota hän nyt kurotti niin
silmäänpistävästi kuin suinkin vetääkseen niiden huomion puoleensa.
Hän oli siirtynyt jonkun matkaa eroon toisista ja etenkin Fritzistä,
jota hän toruen ajoi pois lähettyviltään. Asetuttuaan pienelle kummulle
lähelle järven rantaa hän käytti kaikkea oveluuttaan houkutellakseen
takaisin ne linnut, jotka oli niin taitamattomasti pakotettu lentoon.
Ossaru huomasi selvästi samoin kuin toisetkin, että haikarat olivat
vasten tahtoaan kohonneet ylös. Epäilemättä ne olivat väsyneitä ja
kaipasivat lepoa.
Shikari ei pysähtynyt ratkaisemaan sitä, voisiko tuo halu tuoda ne
jälleen maahan. Niin pian kuin hän niiden liikkeistä sai sen varmuuden,
että ne olivat huomanneet kalan, jota hän ojensi kädessään, heitti hän
tuon houkutuskeinon jonkun matkan päähän itsestään ja seisoi odottaen
tulosta.
Asia näytti onnistuvan, vieläpä melkein samassa silmänräpäyksessä.
Ossarun ulkomuodossa tai käytöksessä ei ollut mitään, mikä olisi
herättänyt ajutanttien epäluuloa. Ne tunsivat hyvin hänen tumman
ihonsa ja hindulaisen vaatetuksensa, ja vaikkakin ne nyt näkivät hänet
oudossa, syrjäisessä maailmankolkassa, ei se ollut mikään syy pitää
häntä vihollisena.
Fritz oli heidän ainoana pelkonsa aiheena, mutta se oli nyt hyvän
matkan päässä, eikä enää näyttänyt olevan mitään syytä sitä pelätä.
Näin ollen ja kun niiden päätökseen lienee ollut vaikuttamassa myöskin
tyhjät vatsat, lopetti kalan näkeminen, joka makasi vartioimatta
nurmikolla, niiden pelon. Enempää epäröimättä ne laskeutuivat maahan
sen viereen.
Molemmat tarttuivat samalla hetkellä tuohon haluttuun saaliiseen ja
kumpikin yritti saada sen ensiksi haltuunsa.
Kun toinen lintu oli tarttunut kalan päähän ja toinen sen pyrstöön,
syntyi niiden kasken taistelu siitä, kumpiko saisi nielaista sen
ruumiin. Kumpikin sai siitä pian kappaleen tilavaan kurkkuunsa, kunnes
leukaluut kohtasivat keskellä ja kalahtivat vastakkain.
Koska ei kumpikaan tahtonut antaa myöten toiselle, ei kumpainenkaan
suostunut oksentamaan saamaansa kappaletta, ja tätä omituista riitaa
kesti joitakin sekunteja.
Tappelijoiden itsensä päätettäväksi ei jätetty, kuinka kauan sitä
olisi jatkunut. Sen asian ratkaisi Ossaru, joka lintujen kiistellessä
ryntäsi paikalle ja heittäen kätensä levälleen sulki molemmat linnut
syleilyynsä, josta ne turhaan rimpuilivat irti.
Karlin ja Kasparin avulla, jotka olivat sillä välin sitoneet Fritzin
puuhun, voitettiin suuret linnut pian ja kahlehdittiin niin, etteivät
ne päässeet pakoon.
60. luku.
NIMILAPULLA VARUSTETTU SÄÄRI.
"Se se on! Se se on!" huusi Karl kumartuen äkkiä ja tarttuen toisen
linnun sääreen.
"Mikä?" kysyi Kaspar.
"Katsohan, veljeni! Näetkö, mitä tuossa haikaran säären ympärillä on?
Etkö muista nähneesi tuota koristetta ennen?"
"Kuparirengas! Olen kyllä!" sanoi Kaspar. "Nyt muistan.
Kasvitieteellisessä puutarhassa oli ajutantti, jolla oli rengas nilkan
ympärillä, vieläpä kuparirengas -- aivan tämän näköinen. Kuinka
ihmeellistä!"
"Tämän näköinen!" toisti Karl. "Ei ainoastaan saman näköinen, vaan
aivan sama! Kumarruhan ja tutki sitä tarkemmin. Näetkö nuo kirjaimet?"
"R.B.G., Kalkutta", saneli Kaspar hitaasti lukiessaan renkaaseen
kaiverrettua kirjoitusta. "R.B.G. Mitähän nuo alkukirjaimet
merkinnevät?"
"Sitä ei ole vaikea sanoa", vastasi Karl "_Royal Botanical Garden_!
[Kuninkaallinen kasvitieteellinen puutarha. Suom.] Mitä muuta se voisi
olla?"
"Ei mitään muuta. Varmasti nuo kaksi lintua ovat samat, jotka usein
näimme siellä ja joiden kanssa niin usein leikimme!"
"Ne samat", vahvisti Karl. "Siitä ei ole epäilystäkään."
"Ja Fritzinkin on täytynyt tuntea ne tehdessään tuon aiheettoman
hyökkäyksen niiden kimppuun. Muistathan, kuinka se riiteli niiden
kanssa?"
"Muistan. Sen ei saa enää antaa hyökätä niiden kimppuun. Minä tarvitsen
niitä."
"Tarvitset?"
"Niin, vieläpä mitä tärkeimpään tehtävään, niin tärkeään, että näistä
linnuista, niin rumia ja vastenmielisiä kuin ne ovatkin, täytyy pitää
huolta aivan kuin ne olisivat kauneimpia ja arvokkaimpia lempieläimiä.
Meidän täytyy hankkia niille ruokaa ja vettä. Meidän on hoivattava
niitä päivisin ja vartioitava öisin kuin ne olisivat jokin pyhä tuli,
jota meidän velvollisuutemme on pitää alituisesti vireillä."
"Sepä nyt on jotakin!"
"Se on aivan totta, veljeni. Näiden haikaroiden omistaminen ei
ole meille ainoastaan tärkeää, vaan se on aivan perusehto meidän
pelastuksellemme. Jos ne kuolisivat meidän käsiimme tai pääsisivät
pakoon meiltä, tai jos vain toinenkin niistä kuolisi tai pääsisi
karkuun, olisimme hukassa. Viimeinen toivomme on niissä. Siitä olen
varma."
"Mutta mitä toivoa sinä niistä keksit?" kysyi Kaspar ymmällään
veljensä sanojen merkityksestä ja ihmeissään niiden näennäisestä
mielettömyydestä.
"Toivoako? Kaiken toivon. Niin, vieläpä enemmänkin kuin toivon, sillä
tässä omituisessa sattumassa en voi olla huomaamatta armeliaan Jumalan
sormea. Tosiaankin hän on viime n armahtanut meitä! Hän on varmasti
lähettänyt nuo linnut! Ne ovat taivaan lähettiläitä!"
Kaspar vaikeni tuijottaen vakavasti veljensä silmiin, joista nyt
säkenöi sekaisin kiitollisuutta ja iloa. Mutta vaikka Kaspar huomasi
tämän ilmeen, ei hän voinut ollenkaan sitä selittää.
Ossaru oli yhtä ymmällä Karlin omituisesta ulkomuodosta ja puheista,
mutta hindu kiinnitti niihin vähemmän huomiota, hänen mielenkiintonsa
esineinä kun olivat melkein yksinomaan ajutantit, joita hän vuorotellen
hyväili puhellen niille ja syleillen niitä kuin ne olisivat olleet
hänen veljiään.
Heti kun nuoransilmukka oli kiertynyt niiden nilkkojen ympäri eikä enää
ollut vaaraa, että ne pääsisivät pakoon, leikkasi Ossaru kalan niiden
kurkun mukaisiksi viipaleiksi ja alkoi syöttää niitä yhtä hellästi kuin
ne olisivat olleet pari ihmisolentoa, jotka olivat saapuneet pitkältä
matkalta nälkiintyneinä.
Haikarat eivät osoittaneet pienintäkään arkuuden merkkiä. Se ei
olisi ollutkaan niiden tapaista. Ne ahmaisivat niiden eteen heitetyt
kappaleet yhtä ahneesti ja huolettomasti kuin olisi niitä syötetty
Kalkuttan puutarhassa suuren vesisäiliön vieressä.
Ainoastaan Fritzin näkeminen häiritsi niitä, mutta Kariin käskystä
pidettiin koiraa poissa lähettyviltä, kunnes ne olivat lopettaneet
aterian, jonka Ossaru oli niille toimittanut.
Kaspar, joka ei vielä ollut asian perillä, kysyi taas kasvinkerääjältä
hänen tarkoitustaan.
"No, no, veljeni", vastasi Karl, "ethän sinä tavallisesti ole noin
hidasjärkinen. Etkö arvaa, miksi minä olen niin iloinen siitä, että
nämä linnut ovat täällä?"
"En tosiaankaan, jollet..."
"Jollen mitä?"
"Jollet toivo niiden kuljettavan köyttä ylös kallioille."
"Kuljettavan köyttä kallioille! Ei sinne päinkään. Tai ehkä sittenkin
vähän siihen suuntaan. Mutta koska olet arvannut niin huonosti, pidän
sinua jännityksessä vähän kauemmin."
"Voi, veljeni!"
"Ei, en kerro sinulle. Se asia on kyllä arvaamisen veroinen. Sinun ja
Ossarun on saatava se selville yhteisvoimin."
Molemmat metsästäjät näin haastettuina aikoivat ryhtyä esittämään
joukon arveluita, kun Karl keskeytti heidät.
"Kuulkaa", sanoi hän, "nyt ei ole siihen aikaa. Te voitte ponnistaa
keksiäisyyskykyänne, kun olemme päässeet kotiin majalle. Meidän on
saatava haikarat turvaan, ennenkuin voimme ryhtyä mihinkään muuhun.
Tämä nuorakin on liian ohut. Ne voivat hivuttaa sen poikki nokallaan
ja päästä irti. Ei meidän vahvinkaan köytemme ole liian luja niille.
Ottakaahan te, Ossaru, toinen. Nostakaa se syliinne. Minä kannan
toista. Pidä sinä, Kaspar, huolta Fritzistä ja kuljeta sitä kytkyestä.
Tästä lähin täytyy sitä pitää sidottuna, ettei sattuisi mitään
onnettomuutta, joka pilaisi parhaan suunnitelman, jonka tähän mennessä
olemme tehneet vapautumiseksemme."
Niin sanoen Karl kietoi käsivartensa toisen ajutantin ympärille.
Samalla otti Ossaru toisen syliinsä, ja huolimatta noiden suurten
lintujen kurkusta lähtevästä rääkymisestä ja niiden leukaluiden
kalinasta kannettiin ne majalle.
Sinne saavuttuaan he veivät linnut sisään ja paksuilla köysillä, jotka
oli huolellisesti sidottu niiden sääriin, köyttivät ne niihin suuriin
hirsiin, jotka olivat katon orsina. Ovi oli pidettävä suljettuna aina
silloin, kun vartijat eivät pitäneet niitä silmällä, sillä Karl tiesi,
kuinka tärkeää sellaisten vieraiden omistaminen oli, ja oli päättänyt
pitää saaliinsa varmassa tallessa.
61. luku.
SIIVEKKÄÄT POSTINKULJETTAJAT.
Vasta sitten, kun he olivat käyneet noutamassa papuvasunsa ja palanneet
majaan, oli Kasparilla ja Ossarulla aikaa ryhtyä tarkemmin kehittämään
arveluitaan siitä, miten Karl aikoi käyttää näitä lintuja. Molemmat
alkoivatkin vakavasti tuumiskella. He istuutuivat oven ulkopuolella
oleville suurille paasille, missä olivat usein ennenkin sommitelleet
vapautumissuunnitelmiaan. Ei kumpikaan ilmaissut ajatuksiaan toiselle.
Molemmat seurasivat äänettöminä omaa ajatusjuoksuaan kuin olisi heidän
välillään ollut käynnissä kilpailu siitä, kumpiko heistä ensiksi
arvaisi Karlin suunnitelman.
Karl seisoi aivan lähellä ilmeisesti yhtä miettiväisenä kuin hänen
toverinsakin. Mutta hänen ajatuksensa askartelivat vain täydentääkseen
sitä suunnitelmaa, joka toisille vielä oli hämärän peitossa.
Sitten tuotiin haikarat ulos majasta ja sidottiin lähellä olevaan
raskaaseen pölkkyyn. Se tehtiin osittain siksi, että ne tutustuisivat
tuon paikan ulkonäköön, ja osittain siksi, että niitä taas
syötettäisiin, koska sitä ainoaa kalaa, jonka ne olivat yhteisesti
nielaisseet, ei pidetty riittävänä tyydyttämään niiden nälkää.
Kasparin silmät harhailivat siihen, jonka sääressä oli rengas, ja
sitten renkaaseen _R.B.G. Kalkutta_.