samoin kuin rengas oli herättänyt hänen veljensä mielessä, hänen ensi
kerran nähdessään sen. Tuossa sormuksessa oli sanoma. Sen oli lintu
kuljettanut kaiken matkaa Kalkutasta säärensä ympärille kiinnitetyssä
välkkyvässä renkaassa. Miksi ei sanomaa voisi samoin kuljettaa
takaisin? Miksi --
"Nyt tiedän! Jo tiedän!" huusi Kaspar malttamatta kehittää loppuun
mieleensä juolahtanutta uutta ajatusta. "Niin, Karl hyvä, nyt tiedän
suunnitelmasi, nyt sen tiedän. Kautta Olympon Jupiterin, se on
oivallinen!"
"Olet siis vihdoinkin sen arvannut", virkkoi Karl melkein ivallisesti.
"Niin, kylläpä jo olikin aika. Tuon kuparirenkaan ja siihen kaiverretun
kirjoituksen näkemisen olisi pitänyt jo kauan sitten johtaa sinut
tolalle. Mutta annahan nyt kuulua, mitä sinulla on sanottavana, että
voin päättää, oletko arvannut oikein."
"Varmasti", vakuutti Kaspar samanlaisella hilpeällä äänenpainolla kuin
hänen veljensäkin häntä puhutteli. "Sinä aiot tehdä muutoksen näiden
vastasaapuneiden vieraittemme arvonimeen tai oikeastaan ammattiin."
Kaspar osoitti haikaroita. "Sehän on aikomuksesi?"
"Entä sitten?"
"Nyt ne ovat sotilaita, upseereja niinkuin niiden arvonimikin ilmaisee,
ajutantteja."
"No niin?"
"Niillä ei ole mitään aihetta kiittää sinua ystävällisistä
aikomuksistasi. Sitä nimitystä, jonka olet päättänyt niille antaa,
voi tuskin pitää ylennyksenä. En oikein tiedä, kuinka lintujen laita
on, mutta tiedän, ettei ole monta miestä, joita haluttaisi vaihtaa
sotilastoimensa siviilimiehen virkaan."
"Mitä nimitystä tarkoitat, Kaspar?"
"Jollen ole erehtynyt, aiot tehdä niistä postinkuljettajia."
"Hahahaa", nauroi Karl äänellä, josta ilmeni tyytyväisyyttä sitä
sukkelaa tapaa kohtaan, millä Kaspar oli ilmaissut ajatuksensa. "Aivan
oikein, veljeni, olet arvannut suunnitelmani täsmällisesti. Juuri niin
aion menetellä."
"Kautta Juggernautin vaununpyörien!" huudahti shikari, joka oli
kuunnellut ja ymmärtänyt tuon vertauskuvallisen kaksinpuhelun. "Se on
mainio suunnitelma. Nämä haikarat lähtevät takaisin Kalkuttaan, aivan
varmasti ne lähtevät. Ne vievät kirjeen feringhi-sahibeille, sahibit
saavat tietää meidän olevan täällä vankeudessa, he tulevat vapauttamaan
meidät, kun ensin saavat kirjeen -- hahahaa!" Päästäen tuon tuostakin
kimeitä huudahduksia hindu hypähti ylös siltä kiveltä, jolla oli
istunut, ja tanssi majan ympärillä kuin olisi äkkiä kadottanut järkensä.
Niin epätäydellisesti kuin Ossaru oli puhunutkin, olivat hänen sanansa
ilmaisseet koko suunnitelman sellaisena kuin se oli sukeutunut Karlin
aivoissa.
Se oli hämärästi hahmottunut Karlin mielessä hänen ensiksi nähdessään
haikarat yläpuolellaan ilmassa. Mutta kun tuo kiiltävä metalli välkkyi
hänen silmissään ja hän huomasi linnun säären ympärillä keltaisen
renkaan, kehittyi suunnitelma määrätymmäksi ja samalla tulokseltaan
varmemmaksi.
Kun haikarat oli otettu kiinni ja Karl oli saanut selville
kirjoituksen, jonka nojalla ne huomattiin vanhoiksi tutuiksi Kalkuttan
kasvitieteellisestä puutarhasta, ei hän enää epäillyt, että kaitselmus
oli tässä mukana. Hän huomasi, että nuo lähettiläät olivat tulleet
aivan kuin taivaasta vapauttamaan häntä ja hänen tovereitaan siitä
vankilasta, jossa he olivat niin kauan kituneet.
62. luku.
LOPPU.
Vapautus tulikin vihdoin, vaikka ei heti paikalla. Vielä muutamia
kuukausia täytyi tuon kolmikon viettää yksitoikkoista erakkoelämäänsä.
Heidän oli odotettava uutta sadeaikaa, jolloin Hindostanin suuren
tasangon läpi juoksevat joet täyttyvät vedellä äyräitään myöten kantaen
povellaan ei elämän vaan kuoleman rehevyyttä, joka houkuttelee kurjen
ja haikaran taas etsimään elatustaan niiden rannoilta. Silloin palaa
suuri ajutantti pohjoiseen tekemältään kesämatkalta lentäen etelään
Imauksen korkeiden huippujen yli. Silloin arvelivat Karl ja hänen
toverinsa näidenkin ajutanttien joutuvan saman vaiston ohjattaviksi ja
palaavan Kalkuttan kasvitieteelliseen puutarhaan.
Karl oli siitä melkein yhtä varma kuin jos olisi itse seisonut pyhän
virran äyräällä kasvitieteellisessä puutarhassa ja nähnyt niiden
laskeutuvan ilmamatkaltaan alas aitaukseen. Tämän varmuuden herätti
hänessä muisto siitä, mitä puutarhan esimies oli sanonut hänelle
Kalkutassa, että näet näillä linnuilla oli ollut sellainen tapa
jo vuosikausia, ja niiden lähtö ja paluu toistui niin säännöllisin
väliajoin, ettei puutarhassa ollut ainoaakaan apulaista, joka ei olisi
osannut sanoa sitä päivälleen.
Onneksi Karl muisti tuon ajan, vaikkakaan ei aivan täsmällisesti
määräpäivää. Hän tiesi kuitenkin, millä viikolla hänen vieraittensa
saattoi odottaa lähtevän, ja se riitti hänen tarkoitukseensa.
Koko ajan, jonka linnut olivat viettäneet laaksossa, olivat niiden
vartijat pitäneet niistä sellaista huolta kuin ne olisivat olleet
jollekin jumalalle pyhitettyjä.
Kalaa ja lihaa oli Ossaru hankkinut niille yllin kyllin. Ruokaa ja
juomaa ne saivat milloin vain tarvitsivat. Ikävystyä ne eivät voineet,
ja kaikenlaisilta vihollisilta niitä suojeltiin, myöskin Fritziltä,
joka jo kauan sitten oli lakannutkin olemasta niiden vihollinen. Ei
mitään niiden mukavuuksista puuttunut, kaikkea oli annettu paitsi --
vapautta.
Sekin niille palautettiin vihdoin.
Eräänä kauniina aamuna, jollaisen lintu mielellään valitsee korkealle
lentomatkalle lähtiessään, vapautettiin kumpikin liitämään mihin niitä
halutti.
Lintujen lennon ainoana esteenä oli pari pientä nahkapussia, jotka
oli kiinnitetty yksi kummankin kaulaan ja sijoitettu varovasti niin,
etteivät niiden leukapielet ulottuneet pusseihin. Karl oli varustanut
molemmat linnut näin omituisen näköisellä pussilla, jonka sisään hän
oli pannut yhden niukoista muistikirjansa lehdistä, sillä hän tahtoi
lähettää sanomansa kaksoiskappaleena siltä varalta, että jompikumpi
lintu joutuisi harhaan.
Jonkun aikaa linnut näyttivät olevan haluttomia lähtemään ystävällisten
tovereittensa luota, jotka olivat niin kauan syöttäneet ja hoivailleet
niitä. Mutta viimein voitti se vaisto, joka ohjasi niitä hakemaan
Etelän aurinkoisia tasankoja. Päästäen jäähyväisiksi rääkynän, johon
vastaukseksi kuului jäljelle jäävien rohkaisevat huudot ja Fritzin
kurkusta lähtevä jatkuva haukunta, ne kiitivät ylös ilmaan. Pian ne
kohosivat kallion yli ja katosivat sitten ympäröivän vuorenharjanteen
huippujen taakse hitaasti ja juhlallisesti lentäen.
Kymmentä päivää myöhemmin seisoi tuolla samalla kalliolla parikymmentä
miestä. Se oli iloinen näky Karlille, Kasparille ja Ossarulle. Fritzkin
haukkui ilosta heitä katsellessaan.
Sinistä taivaanlakea vasten saattoi huomata noilla miehillä olevan
mukanaan köysikimppuja, puisia telineitä ja muita kapineita, jotka
olivat tarpeellisia kalliolle kavutessa.
Nyt tiesivät laakson asukkaat, että jompikumpi tai kumpikin heidän
kaksoiskappaleena lähettämänsä sanoma oli varmasti saapunut perille.
Pian he pääsivät itsekin samaan määräpaikkaan. Vapauttajiensa ja heidän
alas laskemiensa tikapuiden avulla onnistui kaikkien kolmen kiivetä
ylös kalliolle, Fritzin suorittaessa tuon matkan shikarin hartioilla.
Sitten kaikki kolme laskeutuivat iloisten vapauttajiensa seurassa,
Fritzin hyppiessä heidän kintereillään, alas Himalajan eteläistä
rinnettä. Pian he jälleen seisoivat pyhän Gangeen rannalla ja astuivat
taas kasvitieteelliseen puutarhaan, uudistaen siellä tuttavuutensa ei
ainoastaan vierasvaraisten ystäviensä, vaan myöskin noiden siivekkäiden
sanansaattajien kanssa, joiden välityksellä olivat vapautuneet
joutumasta elävinä haudatuiksi ja jälleen päässeet yhteiskunnan ja muun
maailman keskuuteen!