täydessä kukoistuksessa olevien liljojen oikea tyyssija. Joka aamu heti
päivän koitettua ja toisinaan myöskin päivällä he näkivät muutamien
lintujen huvittelevan lähellä tuota paikkaa kovin ihmeellisellä
tavalla, sillä ne näyttivät kävelevän veden päällä.
Ne olivat suuria, pitkäjalkaisia, hoikkaruumiisia eläimiä, joiden Karl
ja Kaspar helposti tunsivat kuuluvan _Rallidaen_ eli liejukanojen
heimoon.
Epäilemättä ne kävelivät veden päällä, välillä hitaasti, välillä
nopeasti juosten ja, mikä oli vieläkin selittämättömämpää, toisinaan
näyttivät seisovan paikallaan veden päällä. Ja kaiken ihmeellisen
päälliseksi ne vielä suorittivat tämän vesitempun vain toisella jalalla
seisoen!
Asia olisi tuntunut vielä salaperäisemmältä, jollei Karl olisi
aavistanut syytä, minkä vuoksi ominaispainolait näyttivät olevan näin
ristiriitaisia. Hän epäili järvessä olevan joitakin kasveja, joiden
vedenpinnalle levinneet lehdet ehkä olivat kyllin vahvana jalansijana
kannattamaan noiden lintujen painoa.
Kasvientutkija teki näitä johtopäätöksiään vain muistin nojalla.
Hän oli hiljattain lukenut vain muutamia vuosia sitten julkaistun
selonteon troopillisen Amerikan jättiläismäisen vesililjan _Victoria
regian_ löydöstä ja muisti sen keksijöiden puhuneen suurista kurjen
heimoon kuuluvista linnuista, jotka olivat ottaneet majapaikakseen sen
suunnattomat lehdet ja leikkivät niiden päällä kuin olisivat astelleet
lujalla maalla.
Nämä seikat olivat Karlilla vielä tuoreessa muistissa, kun hän alkoi
arvella itsensä ja toveriensa näkemien liejukanojen pysyttelevän ja
ilakoivan samanlaisella jalustalla. Hänen otaksumansa osoittautuikin
oikeaksi, sillä käydessään vähän myöhemmin sillä paikalla hän huomasi
_Nelumbium speciosumin_ suuria pyöreitä lehtiä, jotka olivat melkein
yhtä isot kuin sen eteläameriikkalaisen toverin.
Karl oli silloin tällöin kertonut tovereilleen muitakin
mieltäkiinnittäviä kohtia Himalajan järvissä kasvavasta suuresta
liljasta, sillä hän tiesi, että _Nelumbium speciosum_ oli
kreikkalaisten, etenkin Herodotoon ja Theophrasteen, kirjoituksissaan
mainitsema kuuluisa Pytagoraan papu.
Nämä kirjoittajat sanovat sitä kasvavan runsaasti Egyptissä, ja
epäilemättä sitä viljeltiinkin tuossa maassa heidän aikoinaan, vaikka
ei sitä nykyään tunneta siellä. Sitä tavataan myöskin egyptiläisissä
kuvanveistoksissa, ja niin tarkoin ovat kreikkalaiset kirjailijat sen
kuvailleet, ettei ole epäilystäkään lajien yhtäpitäväisyydestä.
Se on yksi niitä kasveja, joita arvellaan muinaisajan kuuluisaksi
lotukseksi. Se otaksuma onkin hyvin todennäköinen, koska kaikkina
aikoina ihmiset niissä maissa, joissa sitä kasvaa, ovat syöneet
ei ainoastaan sen mehukasta vartta, vaan myöskin sen siemeniä eli
"papuja". Sillä on vahvistava vaikutus elimistöön, ja se on myöskin
hyvin virkistävä janossa. Kiinalaiset sanovat sitä _lienhuaksi_, ja
sen siemenet sekä ohuet viipaleet sen juurta sekoitettuina aprikoosin
ja saksanpähkinän sydämin sekä sovitettuina eri jääkerrosten
väliin olivat yhtenä niistä valioruuista, joita suuret mandariinit
tarjosivat Englannin lähettiläille viimeksimainittujen käydessä Kiinan
valtakunnassa.
Ihmiset kokoovat lienhuan juuria varastoon talven ajaksi säilyttäen
niitä suolan ja etikan sekaisessa liemessä. Japanilaisetkin käyttävät
tätä kasvia ravintoaineena. Sitäpaitsi he pitävät sitä jumalilleen
pyhitettynä, joita usein kuvataan istuvina tuon liljan suurilla
lehdillä.
_Nelumbium speciosumin_ kukat täydessä kukoistuksessa ollessaan
tuoksuvat mitä voimakkaimmin, jonkun verran muistuttaen siinä
suhteessa aniisia, kun taas tammenterhon muotoisten siementen haju on
runsaudessaan ja hienoudessaan samanlainen kuin parhailla manteleilla.
55. luku.
ELONKORJUU VEDESSÄ.
Karl ei ollut yhdellä kertaa kertonut tovereilleen kaikkia näitä
mieltäkiinnittäviä seikkoja suuresta liljasta. Monet niistä hän oli
maininnut paljon aikaisemmin, ennenkaikkea sen, että siemenet olivat
syötäviä. Kaspar ja Ossaru olivatkin usein suureksi tyydytyksekseen
todenneet, että ne olivat muutakin kuin syötäviä: ne olivat erittäin
maukkaita.
Tietäen tämän alkoivat nyt kaikki kolme ajatella liljoja, joiden
suuret punertavat teriöt, ne kun eivät enää välkkyneet vedenpinnan
yläpuolella, ilmaisivat "papujen" olevan kypsiä ja valmiita kuorestaan
otettaviksi.
Kaikki kolme puuhailivat lähtöä majasta korjaamaan järvestä tätä satoa,
joka vedenpinnan yläpuolella olevista siemenkoteloista päättäen tulisi
olemaan runsas.
Kukin oli varustautunut kaislakorilla, jotka shikari oli pitkinä
talvi-iltoina punonut toisiin tarkoituksiin, mutta koska ne olivat
juuri sopivan kokoisia ja muotoisia Pytagoraan papujen säilyttämiseksi,
aiottiin niitä käyttää siihen.
Sekä Karl että Kaspar olivat kietoneet housunsa ylös reiden puoliväliin
asti, jotteivät kastaisi niitä liljojen joukossa kahlatessaan. Ossaru
taas, jolla ei ollut olemassakaan sen nimisiä vaatekappaleita, oli
ainoastaan kohottanut puuvillamekkonsa helman kiinnittäen sen vyön alle.
Tällä lailla puettuina lähtivät kaikki kolme kiertämään järvenrantaa
sille puolelle, missä he olisivat lähinnä liljojen kasvamispaikkaa.
Huomatessaan heidän lähestyvän nousivat liejukanat lehdiltä ja lensivät
räpytellen hakemaan parempaa turvapaikkaa sarpaheinien joukosta.
Miehet kahlasivat heti veteen ja alkoivat poimia siemenkotia ja silpiä
niitä kaislakoreihinsa. He olivat aikaisemminkin olleet siellä ja
tiesivät, ettei veden syvyydestä ollut mitään vaaraa.
He olivat melkein täyttäneet korinsa Pytagoraan pavulla ja aikoivat
palata kuivalle maalle, kun heidän huomiotaan kiinnitti tyynen järven
pinnan yli kulkeva tumma varjo, jota heti seurasi toinen saman kokoinen
ja muotoinen.
Kaikki kolme huomasivat varjot samalla hetkellä ja kaikki katsahtivat
ylös yht'aikaa päästäkseen selville siitä, minkälaisista eläimistä nuo
varjot johtuivat. Yläpuolellaan taivaanlakea vasten he näkivät näyn,
joka oli omiaan herättämään heissä mitä oudointa mielenkiintoa.
Suoraan heidän päittensä päällä kaarteli ilmassa pari suurta lintua.
Kumpaakin kannatti suunnaton siipipari, jonka pituus kärjestä kärkeen
oli neljä metriä. Niiden keskellä olevasta ruumiista taas ulkoni
vaakasuorasti suunnattoman pitkä kaula, päättyen suippokärkiseen
nokkaan, joka oli saman muotoinen kuin pelargoniumin emi.
Niiden nokkaa saattoi hyvin verrata pelargoniumin emiin tai paremminkin
viimeksimainittua niiden nokkaan, koska tuo kukka on saanut näistä
linnuista kasviopillisen lisänimensä.
Linnut olivat haikaroita, ei tavallisia _Ciconioita_, jotka
rakentavat pesänsä Hollantiin tai saavat vieläkin vieraanvaraisemman
vastaanoton unkarilaisten harjahirrellä pusta-aavikoilla, vaan paljon
suurempikokoisa lintuja, lyhyesti sanoen sukunsa suurimpia, ajutantteja.
Ylös katsahtaessaan Karl heti tunsi sen lajin, samoin Kaspar
ensi silmäyksellä. Ei tarvinnut pitkää tarkastelua eikä suurta
luonnonhistorian tuntemusta eroittaakseen kuuluisan ajutanttilajin
muista. Siihen riitti hyvinkin että oli kerran nähnyt sen joko elävänä
tai kuvassa. Kumpikin veli oli nähnyt luonnossa tuollaisia lintuja
Intian aavikoilla Kalkutan seuduilla.
Shikarin taas oli mahdoton erehtyä noiden siivekkäiden jättiläisten
laadusta, kun oli tuhansia kertoja nähdyt "saastan korjaajien" ylväästi
astelevan pyhän Gangeen hiekkarannoilla. Eikä hän tosiaan epäillytkään
sitä, mitkä linnut nyt loivat varjonsa tälle yksinäiselle järvelle
Himalajan vuoristossa. Varmuus sitä, että hänen yläpuolellaan olevat
linnut olivat jättiläismäisiä Gangeen kurkia, Brahman pyhiä lintuja,
sai hänet päästämään jonkunlaisen hurjistuneen huudon ja samalla
pudottamaan "papusäkkinsä" veteen.
Hänen ei tarvinnut tarkastaa lintujen väriä huomatakseen niiden olevan
tummanruskeita yläpuolelta ja valkeita alta. Ensi silmäys ilmaisi
hänelle kyllin selvät tunnusmerkit: alastoman, korppikotkamaisen
kaulan pussinkaltaisine tiilikivenpunaisine lisäkkeineen ja pyrstön
alapuolella olevat sinertävänvalkeat silkkiset höyhenet, joita monien
maiden naiset tuntevat ja käyttävät marabutin sulkien nimisinä.
Linnut lensivät hitaasti ja nähtävästi työläästikin kuin olisivat
niiden siivet olleet väsyneet. Ne näyttivät hakevan jotakin ortta,
missä saattaisivat lepuuttaa itseään.
Muutamia minuutteja myöhemmin selvisikin, että ne olivat tulleet
laaksoon siinä tarkoituksessa, sillä tehtyään kierroksen pikku järven
ympäri lakkasi kumpikin samalla hetkellä heiluttelemasta pitkiä
siipiään ja laskeutui alas rannikolle vetäen siivet kiinni ruumiiseensa.
Se paikka, johon he olivat katsoneet sopivaksi laskeutua, oli
pieneen niemekkeeseen liittyvä ulkonema, joka ulottui melkein
liljojen kasvamispaikalle asti ja josta nuo kolme kahlaajaakin olivat
laskeutuneet veteen. Koska miehet nyt seisoivat polviaan myöten
vesikasvien joukossa, eivät he olleet kauempana kuin kahdenkymmenen
askeleen päässä niemen kärjestä.
Laskeuduttuaan maahan haikarat seisoivat pystyssä rannalla ilmeisesti
yhtä tietämättöminä noiden kolmen miehen olemassaolosta kuin jos he
olisivat olleet vain liiaksi kasvaneita Pytagoraan pavun varsia, täysin
kykenemättömiä tekemään mitään pahaa.
56. luku
AJUTANTIT.
Ne pari jättiläismäistä lintua, jotka olivat näin laskeutuneet pikku
järven rannalle, olivat, lievimmin sanoen, eriskummaisia olentoja,
sillä saattaisi hakea läpi koko lintumaailman löytämättä omituisempia
eläjiä kuin ajutantti on.
Ensinnäkin se on kuuden jalan korkuinen seisoessaan pitkillä suorilla
säärillään, vaikka sen todellinen pituus laskettuna nokan kärjestä
kynsien päähän asti on seitsemän ja puoli jalkaa. Nokka yksinään
on toista jalkaa pitkä ja muutamien tuumien paksuinen. Se on
keskikohdallaan laajentunut kuhmun tapaisesti, ja kumpikin leukaluu on
vähän alaspäin kaareva.
Täysikasvuisen ajutantin siivet ovat levällään ollessaan viidentoista
jalan pituiset kärjestä kärkeen laskettuina, siis aivan yhtä isot kuin
chileläisen kondorikotkan tai kiertelevän albatrossin.
Väriltään voi ajutantin sanoa olevan mustan yläpuolelta ja valkean
alapuolelta, vaikka ei kumpikaan niistä ole sekoittumaton väri.
Selkäpuolen höyhenet ovat likaisen tummanruskeita, kun taas vatsa ja
muut alaosat näyttävät harmaanvalkeilta, osittain senvuoksi, että
höyhenien joukossa on harmahtaviakin, mutta myöskin siksi, että lintu
on tavallisesti lian tahraama kuten liejun ja muun loan, mistä se
näyttää nauttivan. Ilman tätä epäsiisteyttä olisivat ajutantin sääret
tummat, mutta elävällä linnulla niitä ei koskaan nähdä luonnollisen
värisinä, koska ne saavat aina vaaleamman värin sen höyhenistä
putoavasta pölystä ja muista sen nahkaan tarttuvista jätteistä.
Pyrstön yläpuoli on musta ja alapuoli valkea, etenkin alimmat
peittohöyhenet, jotka ovat puhtaan valkoiset. Nämä viimeksimainitut
ovat "marabutin höyhenien" nimellä tunnettuja kallisarvoisia sulkia.
Nimi on harhaanjohtava, se kun johtuu erehdyksestä, jonka on tehnyt
luonnontutkija Temminck verratessaan Intian ajutanttia toiseen, saman
suvun hyvin poikkeavaan lajiin: afrikalaiseen marabut-haikaraan.
Ajutantilla eli "argalalla", jolla nimellä intialaiset sen paremmin
tuntevat, on selvimpiä ja samalla rumimpia tunnusmerkkejä sen
lihanpunainen alaston kaula, jonka nahka on ryppyinen ja suurilla
laskoksilla sekä ruskehtavan karvan peittämä. Nämä "harjakset" ovat
nuorilla linnuilla tiheämmät, mutta harvenevat iän karttuessa, kunnes
ne melkein kokonaan katoavat jättäen sekä pään että kaulan aivan
paljaiksi.
Tämä omituisuus vaikuttaa, että ajutantti muistuttaa jonkun verran
korppikotkaa. Niillä on muitakin yhtäläisyyksiä, joten haikaraa
saattaa pitää jonkunlaisena kahlaajoihin, _Grallatores_, kuuluvana
korppikotkana.
Alastoman kaulan lisäksi on ajutantilla tunnusmerkkinä suunnaton
pussi, joka pitkin kurkun pintaa riippuu sen rinnalle usein toista
jalkaa pitkänä ja väriltään vaihtelee vaaleasta lihan väristä kirkkaan
punaiseen. Niskassa on vielä toinen omituinen lisäke, jonka hyötyä ei
mainittu luonnontutkija ole lähemmin selittänyt. Se on jonkunlainen
rakkomainen lisäke, joka saattaa pullistua ilmasta, ja sen arvellaan
toimivan jonkinmoisena ilmakohona, joka helpottaa linnun ylhäällä
pysymistä sen lentäessä. Pullistumisen on huomattu tapahtuvan silloin,
kun lintu joutuu alttiiksi kuumalle auringonpaisteelle, ja senvuoksi
on luonnollisesti tehty se johtopäätös, että ilman harventuminen
jotenkin sen aiheuttaa. Koska ajutantti usein lentää hyvin korkealle,
on mahdollista, että pallomainen lisäke on välttämätön kannattamassa
sitä niin ylhäällä, missä ilma on jo harventunutta. Linnun vuotuinen
muutto Himalajan korkeiden vuorien yli ei olisi mahdollinen tai joka
tapauksessa se olisi vaikeampi ilman tuota kykyä vähentää ruumiin
ominaispainoa.
Tuskin on tarpeellista sanoa, että ajutantti, niin kuin kaikki sen
sukuun kuuluvat linnut, on saastainen ja saaliinhimoinen, melkein
yksinomaan lihansyöjä, se kun pitää raatoja ja sisälmyksiä parhaimpina
herkkuinaan. Se tappaa ja nielee eläviäkin olentoja, kuten sammakoita,
käärmeitä, pieniä nelijalkaisia ja lintuja eivätkä viimeksimainitut
silti ole kovin pieniäkään, koska sen on huomattu hotkaisevan
kokonaisen kanankin yhdellä ainoalla nielaisulla. Myöskin kissa ja
jänis sopivat mukavasti kulkemaan alas sen tilavasta kurkusta. Sillä
ei ole suurta halua tappaa ketään, koska se jättiläismäisestä koostaan
huolimatta on luomakunnan suurimpia pelkureita. Lapsikin voi pikku
ruoskalla ajaa ajutantin pois milloin tahansa, ja raivostunut kana saa
sen pakenemaan koska hyvänsä nuorten poikastensa läheisyydestä. Se ei
vetäydy pois uhmailematta ensin asettumalla uhkaavaan asentoon kurkku
punaisena ja nokka ammollaan, josta lähtee yhtä kova mylvintä kuin
karhun tai tiikerin kidasta. Mutta kaikki tämä on vain pöyhkeilyä,
sillä jos vihollinen jatkaa hyökkäystään, laimenee haikaran into
paikalla ja se turvautuu häpeälliseen pakoon.
Siinä on muutamia ajutantin tai argalan nimellä tunnetun
jättiläishaikaran tuntomerkkejä. On vain mainittava vielä, että hyvin
suuria haikaroita on ainakin kaksi, ehkä kolmekin muuta ajutanttiin
sekoitettua lajia, vaikka ne eivät ole aivan yhtä isoja kuin tämä.
Yksi niistä on marabu, joka asustaa Afrikan troopillisissa seuduissa
ja josta myös saadaan hienon maailman suosimia höyheniä kuten
ajutantistakin. Mutta afrikalaisen lajin höyhenet eivät ole niin
kauniita eivätkä arvokkaita kuin ajutantin pyrstöstä saadut, vaikkakin
juuri viimeksimainitut tunnetaan marabutin höyheninä Temminckin
erehdyksen vuoksi, jota anatoomikko Cuvier vielä on levittänyt.
Toinen suuri haikara, joka eroaa sekä Aasian argalasta että Afrikan
marabutista, asustaa Sumatran saarella. Alkuasukkaat tuntevat sen
_boorong cambay_ nimisenä, kun taas läheisellä Jaavan saarella tavataan
joko neljäs laji tätä jättiläismäistä lintua tai samaan lajiin kuuluva
kuin sumatralainenkin.
Jonkun verran omituista on, että sellaiset olennot ovat niin kauan
pysyneet tuntemattomina tieteelliselle maailmalle. Ei ole kulunut
paljon yli puolta vuosisataa siitä, kun matkustajat alkoivat kuvailla
näitä lintuja vähän tarkemmin. Vielä meidän päiviimme saakka on
niiden historiaa ja tapoja vain hyvin vähän valaistu. Tämä on sitäkin
hämmästyttävämpää, kun meidän mielestämme ajutantti on mitä tavallisin
lintu Gangeen rannoilla, vieläpä Kalkutassakin, se kun alituisesti
kuljeskelee edestakaisin talojen ympärillä ja käy aitausten sisällä
yhtä vapaasti kuin jos se olisi niissä aina asustava kotieläin.
Tähteiden korjaajana suoritetut palvelukset hankkivat sille vapauden
vainoamisesta, eivätkä ihmiset ainoastaan siedä sitä, vaan vieläpä
sitä rohkaistaan lähestymään heitä toverillisesti. Näin tehdään
huolimatta siitä, että se toisinaan muuttuu jokseenkin vaivalloiseksi
sen liiallisen huomaavaisuuden vuoksi, jota se osoittaa ankan- ja
kananpoikia sekä muita karjapihan asukkaita kohtaan.
Toisinaan ne eivät edes tyydy ulkoa löytämäänsä ravintoon, vaan niiden
tiedetään tunkeutuneen myöskin intialaisten kesämajoihin, siepanneen
pöydältä höyryävän paistinkappaleen ja nielaisseen sen, ennenkuin
isäntä tai palvelija ennätti pelastaa tuon herkkupalan sen pitkien ja
itsepintaisten leukaluiden välistä.
Kun niiden näkee parvissa kahlaavan veden läpi siivet ulospäin
ojennettuina, niinkuin niiden tapa on, voi niitä otaksua venekunnaksi.
Toisinaan ne astelevat kopeasti hiekkaisella rannikolla ja nokkivat
pitkin pyhän virran äyräille heitettyjä muruja. Silloin ne muistuttavat
joukkoa alkuasukasnaisia, jotka puuhailevat samanlaisessa työssä.
Usein saattaa nähdä niiden syövän saaliinhimoisesti mitä saastaisinta
eläimen raatoa, eikä ole harvinaista nähdä niiden käyvän
mädäntymistilassa olevan ihmisruumiin kimppuun, joka on joutunut
Juggernaut-taikauskon uhriksi ja heitetty niin sanottuun pyhään
virtaan, jonka aallot sittemmin ovat heittäneet ja takaisin rannalle
hylkykoirien, korppikotkien ja näiden jättiläismäisten "Gangeen
kurkien" mieliksi!
57. luku.
SEISOALLAAN NUKKUJAT.
Ajutanttien saapuminen teki eloisan vaikutuksen kaikkien kolmen
mieleen, Ossaruun ehkä vieläkin voimakkaamman kuin toisiin. Hänestä ne
tuntuivat vanhoilta ystäviltä, jotka olivat tulleet häntä tervehtimään
hänen vankilassaan. Vaikkakaan ei shikarin mieleen ollenkaan
juolahtanut, että ne voivat millään lailla olla välikappaleina hänen
vapautumisekseen, oli kuitenkin lintujen aiheuttama tunne mieluista
laatua. Hän näki edessään kaksi olentoa, joiden ulkomuoto, niin
eriskummainen kuin se olikin, yhtyi hänen varhaisimman lapsuutensa
muistoihin. Hän ei voinut olla ohimennen ajattelematta, että näin
odottamatta ilmestynyt pari oli mahdollisesti sama uros ja naaras,
joiden hän oli niin usein nähnyt kyyköttävän suuren pyhän viikunapuun
oksilla hindulaisen syntymämajansa edustalla.
Luonnollisestikin tämä oli vain Ossarun kuvittelua. Olisi ollut
pelkkä sattuma, jos niistä tuhansista haikaroista, jotka vuosittain
muuttavat Hindostanin aavikoilta Himalajan vuorten pohjoispuolelle,
nämä kaksi hänen päänsä yläpuolella liitelevää olisivat olleet samat,
jotka vuosikausia sitten olivat suorittaneet siivoojain tehtävää
hänen syntymäkylässään. Vaikka Ossaru vain ohimennen ajatteli näin
eikä silloinkaan vakavasti, oli hän kuitenkin mielissään nähtyään
nuo molemmat haikarat, sillä hän tiesi niiden varmasti tulleen oman
syntymäseutunsa aavikoilta, sen mainehikkaan joen rannoilta, jonka
vedessä hän tahtoi vielä kerran saada huuhtoa jalkojaan.
Noiden suunnattomien lintujen näkeminen herätti Kasparissa aivan
toisenlaisen ajatuksenjuoksun. Hänen katsellessaan niiden tavattomia,
ojennettuja siipiä niiden lentäessä hitaasti, mutta kevyesti, välähti
hänen mieleensä, että jommmallakummalla näistä suurista olennoista
saattaisi olla voimaa suorittaa se tehtävä, joka oli osoittautunut
liian vaikeaksi karhukotkalle ja jonka vuoksi leijaa oli turhaan
yritetty saada lentämään heidän mielensä mukaan.
"Hei", huudahti hän tuon ajatuksen juolahtaessa hänen mieleensä,
"etkö luulisi, Karl, jommankumman noista suurista linnuista jaksavan
kuljettaa köyttä ylös? Näyttää aivan siltä kuin ne voisivat kohottaa
kallion huipulle jonkun meistäkin."
Karl ei vastannut mitään, vaikka hänen vaitiolonsa johtuikin vain
Kasparin kysymyksestä, jota hän ryhtyi nyt pohtimaan.
Nuori metsästäjä jatkoi: "Jospa vain voisimme saada niistä jommankumman
kiinni elävänä. Luuletko niiden aikovan kohota lentoon? Näyttää siltä
kuin ne aikoisivat. Mitä te sanotte, Ossaru? Te tiedätte näistä
linnuista enemmän kuin me."
"Kyllä, nuori sahib, minä tiedän, kuinka asiat ovat. Ne laskeutuvat
alas. Tiedätte niiden lentäneen pitkän matkan. Kummankin siivet ovat
väsyneet, ne eivät jaksa lentää pitemmälle. Ja sitäpaitsi tässä on
järvi, vettä. Ne tahtovat juoda ja syödä. Varmasti ne laskeutuvat alas."
Ossarun ennustus toteutuikin melkein samalla kun hän oli sen lausunut.
Linnut nykäisivät peräkkäin kokoon suuret siipensä ja pudottautuivat
järven rannalle ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päähän siitä
paikasta, missä nuo kolme kahlaajaa puuhailivat liljanlehtien joukossa,
niinkuin jo on mainittu.
Kaikki kolme katselivat nyt tarkasti uusia tulokkaita, joiden
käytöksessä he huomasivat jotakin vastustamattoman hullunkurista.
Melkein samalla hetkellä kuin noiden kummankin pitkäsäärisen
kaksijalkaisen varpaat koskettivat lujaa maata, alkoivat ne toimia
aivan toisella lailla kuin katselijat olivat odottaneet. Sen sijaan
että ne olisivat lähteneet etsiskelemään ruokaa ympäristöstä tai
astelleet alas rantaan juomaan, eivät ne näyttäneet välittävän ruuasta
eikä juomasta. Ja jos ne välittivätkin, oli niille levon tarve vieläkin
tärkeämpi, sillä tuskin oli kulunut kymmentä sekuntia niiden maahan
laskeutumisesta, kun kumpikin veti sisälle pitkän kaulansa vajottaen
sen hartioittensa väliin kuin laatikkoon, niin että näkyviin jäi
ainoastaan pään yläosa suunnattomine viikatemaisine nokkineen, jonka
leukapielet lepäsivät rintaluun ulkonemaa vastaan ja osoittivat vinosti
alaspäin.
Yht'aikaa tämän liikkeen keralla huomasivat katselijat toisen, joka
yhtä selvästi osoitti lintujen halua asettautua levolle. Ne nimittäin
vetäisivät ylös toisen pitkän lihattoman säärensä, kunnes se kokonaan
peittyi niiden irtonaisiin vatsahöyheniin, ja sen liikkeen kumpikin
lintu suoritti niin täsmälleen samalla hetkellä, että luuli niiden
toimivan samasta vaikuttimesta jonkin niiden välillä vallitsevan
henkisen yhteyden pakotuksesta.
Kymmenen sekunnin kuluttua näyttivät molemmat linnut nukkuvan. Joka
tapauksessa olivat niiden silmät ummessa, eikä niiden jäsenien,
siipien, ruumiin tai edes nokankaan saattanut huomata hievahtavankaan.
Oli tosiaankin hullunkurista nähdä noiden suunnattomien lintujen
seisovan vain kuin yhden ainoan niin suoran ja hoikan tikun nojassa,
että olisi luullut niiden tarvitsevan pitää mitä tarkinta huolta
tasapainostaan, jotta eivät keikahtaisi nurin. Kumpikaan ei kuitenkaan
näyttänyt aavistavan pienintäkään sellaista vaaraa tai ainakaan pitävän
tarpeellisena pelätä.
Hindu oli liiaksi tottunut näkemään tällaista huomatakseen siinä mitään
nauramisen arvoista. Toisin oli Kasparin laita, jonka hilpeys paikalla
kiihtyi niin, ettei hän voinut hillitä naurunhaluaan. Se välinpitämätön
tapa, jolla haikarat olivat laskeutuneet paikalleen, se maalauksellinen
asento, jossa he olivat ruvenneet nukkumaan, oli tyynelle Karlillekin
liikaa. Hän yhtyi heti veljensä aloittamaan nauruun.
Heidän yhteiset naurunpurskahduksensa kuuluivat äänekkäästi yli järven
kaikuen yhä toistuvina räjähdyksinä läheisestä kalliosta.
Olisi voinut luulla näiden naurunpuuskausten häiritsevän tulokkaita ja
saavan ne jälleen turvautumaan siipiinsä.
Mutta ei mitään sellaista tapahtunut. Ainoa vaikutus, joka niillä
näytti olevan lintuihin, oli se, että ne avasivat silmänsä, työnsivät
vähän kaulaansa eteenpäin, pudistivat päätään ja kohottivat pitkää
nokkaansa kalistellen sivumennen leukaluitaan, jotka ne pian taas
sulkivat ja antoivat vaipua entiseen lepoasentoon.
Tämä lintujen tyyni käytös lisäsi vain nuorukaisten hilpeyttä. He
pysyivät paikoillaan muutamia minuutteja nauraen äänekkäästi ja
hillittömästi.
58. luku.
FRITZ HÖYHENTEN KESKELLÄ.