ohella, vieläpä sellainen, joka vaati suuremman osan hänen ajastaan,
sillä syöttien laitteleminen koukkuihin samoin kuin niiden
silmälläpitäminenkin vaati hänen huomiotaan ainoastaan silloin tällöin.
Sen langan kehrääminen, jolla nahat oli ommeltava yhteen, oli paljon
vaikeampaa työtä, koska sen ehdottomasti piti olla sekä vahvaa että
hienoa. Mutta niinkuin Kaspar oli sanonutkin, oli Ossaru mestari
värttinän käyttelemisessä, ja pian lähti hänen näppäristä sormistaan
pitkiä vyyhtejä mitä hienointa lankaa.
Kun näin oli saatu kylliksi lankaa, alkoi Ossaru valmistaa nuoraa ja
vahvaa köyttä, jota tarvittaisiin "veneen" kiinnittämiseksi samoin kuin
pallon pitämiseksi paikallaan sen ollessa nousuvalmiina.
Kasparin työnä oli ensiksikin ankeriaiden nylkeminen ja senjälkeen
nahkojen raaputtaminen, keittäminen ja kuivaaminen, kun taas Karl,
joka toimi yli-insinöörinä työn yleisen valvonnan ohella, puuhaili
raaka-aineen viimeistelyssä sekä nahkojen leikkelemisessä sellaisiin
muotoihin, että ne voitaisiin ommella yhteen mukavasti ja lujasti.
Karl oli myöskin tehnyt retken metsään ja tuonut sieltä tullessaan
suuren määrän kumia, jota hän oli ottanut eräästä _Ficus_-sukuun
kuuluvasta puusta. Se oli eräänlaista kautsua, jota saadaan monesta
Ficus-sukuun kuuluvasta lajista alemman Himalajan metsissä. Karl oli
lähtenyt hakemaan tätä ainetta, koska hän tiesi sitä tarvittavan
saumojen liimaamiseksi, jotta ne olisivat ilmanpitäviä.
Kun he olivat noin viikon ajan puuhailleet näissä askareissaan,
arveltiin olevan riittävästi raaka-ainetta koottuna ja valmiissa
kunnossa. Silloin Ossaru ryhtyi ompelemaan. Onneksi heillä oli neuloja
mukanaan, sillä ne olivat kuuluneet kasvintutkijan varustuksiin hänen
ensiksi lähtiessään retkelleen.
Koska ei Karlilla eikä Kasparilla ollut minkäänlaista kokemusta niin
terävien aseiden käsittelyssä, oli ompeleminen jätettävä kokonaan
Ossarun haltuun. Tämän räätälityön suorittaminen vei kokonaan toisen
viikon.
Sen ajan kuluttua oli pallo ommeltu täydellisesti kokoon ja odotti vain
kumivoitelua. Siihen työhön riitti yksi päivä, eikä jäljellä ollut
enää mitään muuta kuin kiinnittää vene, jonka oli vietävä heidät ylös
uskaliaalle lennolle "yläilmoihin".
51. luku.
VALMISTAUTUMINEN LENTOON.
Karl oli noista kolmesta ainoa, joka tiesi mitään ilmapallosta tai
keinoista, millä se saatiin pullistumaan. Jos heidän aikomuksensa
olisi ollut lähteä purjehtimaan ilmassa, olisi tarvittu lämmityslaite.
Sen olisi Karl voinut helposti laatia. Pajunoksista valmistettu vasu,
joka olisi hyvin sisustettu savella, olisi tavallaan vastannut heidän
tarvettaan, oli hän sanonut, mutta koska he eivät aikoneet käyttää
ilmapalloa mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin ainoastaan lentämiseen
kallioiden yli, ei pitempiaikaista tulta tarvittaisi. Ensimmäinen
pullistaminen riittäisi aivan hyvin sellaiselle retkelle.
Sen veneen valmistaminen, jossa matkustajat saisivat olla, oli aivan
toinen asia. Sen tekeminen olisi ottanut melkoisen ajan, jos se olisi
tarkoitettu pitempää kuin vain tilapäistä käytäntöä varten, mutta
melkein mikä tahansa kelpasi tähän heidän tarpeeseensa. He aikoivat
käyttää vain jonkinlaista pajuvasua tai muuta syvää koria, joka
pantaisiin riippumaan tukevista köysistä. Se oli jo valmistettu, eikä
tarvittu muuta kuin kiinnittää se ilmapallon pohjaan.
Tässä tapauksessa on sanoja "ilmapallon pohja" käytetty vain
kuvaannollisessa merkityksessä. Täsmällisesti puhuen ei sillä ollut
mitään pohjaa, vaan sillä kohdalla, missä sen olisi pitänyt olla,
näkyi pyöreä reikä ja sen kehänä vahva bambuvanne, johon pallo oli
kiinnitetty, ja siihen aiottiin myöskin sitoa ne nuorat, joiden oli
määrä kannattaa aikaisemmin mainittua vasua, samoin kuin tukiköydet.
Tämän aukon tarkoituksen ymmärtää helposti. Sen kautta oli päästettävä
sisälle se kuuma ilma, jota tarvittiin pallon pullistamiseen.
Ja kuinka saataisiin tätä kuumaa ilmaa? Siihen kysymykseen saattoi
ainoastaan Karl vastata. Tietysti käytettäisiin tulta päätekijänä sen
aikaansaamisessa, mutta kuinka sitä saataisiin palloon? Karl saattoi
sen sanoa, eikä kukaan muu. Kun nyt oli tullut aika kokeilla sitä,
suvaitsi hän selittää apulaisilleen, miten hän aikoi menetellä.
Iso pussi oli tuettava maahan pystytettyjen pitkien seipäiden varaan,
sen pohjaton pohja maahan päin käännettynä, niin että aukko olisi
alhaalla. Sen alapuolelle oli sytytettävä tuli, mutta vasta sitten,
kun kaikki olisi valmista. Ylöspäin kohoava kuuma ilma joutuisi siten
pallon sisälle ja paisuttaisi sen täyteen pyöreyteensä. Kun sinne
päästettäisiin lisää kuumaa ilmaa, poistuisi sisällä oleva viileämpi
ilma, pallo tulisi ympäröivää ilmakehää kevyemmäksi ja kohoaisi ilmaan
yksinkertaisesti ilmanpaineen nojalla. Sen odotettiin niin tekevän.
Ainakin toivottiin, että niin tapahtuisi.
Totta puhuen olivat insinöörin toiveet kaikkea muuta kuin suuret,
eikä hän juuri osannut odottaa hyvää. Hän oli kaiken aikaa huomannut,
että ankeriaannahat olivat silkkiä paljon raskaammat, vaikkakin niitä
oli koetettu keventää. Ehkei yritys sittenkään onnistuisi. Eräs
toinen asia painoi Karlin mieltä yhtä paljon kuin ankeriaannahat, ja
se oli aivan yhtä tärkeä seikka ilmapallossa. Hän ei ollut jättänyt
huomioonottamatta sitä asiaa, että se kohta, mistä he aikoivat lähteä
lentoon, oli melkein kymmenen tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella.
Hän tiesi, että ilmakehä niin korkealla oli erittäin harvaa ja ettei
ilmapallo, joka voisi merenpinnan tasalta lähtiessään kohota monta
tuhatta jalkaa ilmaan, liikahdakaan paikaltaan, kun se kuljetetaan
kymmenen tuhannen jalan korkuisen vuoren huipulle. Tämä seikka vaivasi
nuoren filosofin mieltä ja esti häntä toivomasta kovinkaan suurta
menestystä heidän suunnittelemalleen yritykselle.
Tuo filosofinen totuus oli ollut hänen mielessään alusta asti ja
toisinaan hän oli ollut vähällä jättää sen vuoksi kokeen sikseen. Mutta
kun hän ei riittävästi tuntenut ilmapurjehdustaidon lakeja ollakseen
varma epäonnistumisesta, oli hän jatkanut työtään ja päättänyt koettaa
onneaan, vaikka myönnettävä onkin, että hänellä oli hyvin vähän
toiveita.
Niin olivat asiat sinä aamuna, jolloin oli lopullisesti suunniteltu
päästää lentoon tuo suuri ilmalaiva ja ottaa selville, osasiko se
purjehtia.
Kaikki oli kunnossa varhaisella aamuhetkellä. Ilmapallo oli asetettu
tukiseipäiden väliin, vene oli kiinnitetty siihen samoin kuin muutamia
köysiäkin pitämään palloa kiinni, jotta se ei pääsisi karkuun. Niiden
toiset päät oli sidottu tukeviin paaluihin, jotka oli isketty lujasti
maahan. Alapuolelle taas oli rakennettu kiviuuni tulta varten, josta
kohoavan lämmön oli paisutettava pallo ja nostettava se ilmaan.
Ne polttoainekset, joista tuli tehtäisiin, oli jo koottu paikan
lähelle. Ne eivät olleet puita eikä minkäänlaisia risuja, sillä vaikka
niitä tavallaan olisi voinut käyttää, tunsi Karl paremman aineksen.
Hän muisti Montgolfierien ja muiden aikaisempien ilmailijoiden,
jotka eivät vielä olleet tunteneet palavia kaasuja, käyttäneen
silputtuja olkia ja villaa ja pitäneen näitä aineksia parhaimpina
ilmapallon pullistuttamiseksi. Karl oli omaksunut heidän aatteensa ja
kerännyt hienoksi hakattua ruohoa silputtujen olkien korvikkeeksi ja
lampaanvillan asemasta hän oli hankkinut joukon ibexin ja muiden heidän
tappamiensa eläinten karvoja -- tiheää Kashmirin huivivillaa.
Vene, joka oli syvän korin muotoinen, niinkuin on aikaisemmin kuvattu,
ei ollut enempää kuin kolme jalkaa läpimitaten. Se ei selvästikään
voinut kannattaa kaikkia kolmea, puhumattakaan mitään suuresta
koirasta, sillä tuskin on välttämätöntä mainita, ettei Fritziä aiottu
jättää. Tuo uskollinen eläin oli niin monet kerrat ottanut osaa
isäntiensä seikkailuihin, ettei sitä nyt voitaisi hylätä.
Mutta siitä ei ollut pienintäkään pelkoa. Veneen koko oli kyllin suuri
siihen tarkoitukseen, johon se oli suunniteltu, nimittäin kestämään
yhden henkilön.
Karlin mielestä oli hyvin vähän toiveita, että ilmapallo jaksaisi
nostaa ylös heidät kaikki kolme, heidän yhteinen painonsa kun oli
kahdensadan kilon vaiheilla. Hän olisi erittäin tyytyväinen, jos
yksikin nousisi sinä ylös ja jos tuon yhden onnistuisi päästä kallion
huipulle; ei ollut mitään väliä siitä, minne ilmalaiva jälkeenpäin
joutuisi. Suoritettuaan tuon yhden matkan se saisi tehdä toisen oman
mielensä mukaan -- joko etelään Kalkuttaan tai itään Hongkongiin, jos
sitä Kiina miellyttäisi enemmän.
Olisi luonnollisestikin helppoa päästä vuoren yli, jos jonkun heistä
onnistuisi kiivetä kalliolle. Koska he ylöspäin kiivetessään olivat
sivuuttaneet alkuasukaskyliä, voisi niihin päästä päivässä parissa.
Sieltä saapuisi pian muutamia miehiä kunnolliset nuoraportaat mukanaan
toisten avuksi.
Ei olisi paljon haittaa siitäkään, vaikka ei olisi mitään toivoa
ulkoapäin. Jos vain joku heistä pääsisi kallion huipulle, voisivat he
itse rakentaa köysiportaat, joiden avulla molemmat toiset voisivat
kiivetä ylös.
Tuskin on tarpeellista sanoa, kenen oli tehtävä yritys. Ossaru oli
määrätty ilmailijaksi. Hän oli vapaaehtoisesti tarjoutunut tähän
vaikeaan tehtävään, ja hänen tarjouksensa oli hyväksytty.
Tämä ei tapahtunut siksi, että jompikumpi toisista olisi pelännyt
vaaraan antautumista. Eivät he olleet määränneet Ossarua tehtävän
suorittajaksi senvuoksi, että olisivat itse koettaneet välttää vaaraa,
vaan ainoastaan siksi, että shikari ylös päästyään osaisi paljon
paremmin löytää tien alas vuorelta ja voisi äidinkielellään sujuvasti
keskustella kyläläisten kanssa ja kuvailla heidän tilanteensa tarkasti.
52. luku.
PULLISTUMINEN JA EPÄONNISTUMINEN.
Vihdoin koitti se tähdellinen hetki, jolloin tärkeä kokeilu oli
suoritettava ja saatava selville, pysyisikö heidän ilmalaivansa
ylhäällä.
Kaikki kolme seisoivat sen paikan ympärillä, missä hakatut ruohot ja
villat oli sytytettävä tuleen. Nämä polttoainekset oli koottu pieneksi
kevyeksi kasaksi, ja ne odottivat vain taulan kosketusta.
Karlilla oli kädessään palava soihtu, Kaspar piteli yhtä tukiköyttä
estääkseen ilmapalloa kohoamasta nopeasti, kun taas Ossaru kuin
matkalle varustettuna seisoi korin ääressä, valmiina oikealla ajalla
hyppäämään sisään.
Voi ihmisen kaukokatseisuuden mitättömyyttä! Tarkimmatkin arviot
osoittautuvat usein erheellisiksi vaikka ei tosin tällä kerralla
sattunut mitään odottamatonta virhettä, sillä alusta pitäen oli Karl
epäillyt niitä seikkoja, joihin oli perustanut ilmapallon lentoon
nousemisen. Häntä ei siis nyt kohdannut mikään odottamaton pettymys.
Kohtalo ei ollut määrännyt Ossarua koskaan nousemaan tuohon pajukoriin
tai pääsemään lentoon ilmapallolla.
Soihtu pistettiin hienoksi hakattujen ruohojen ja villan keskelle.
Molemmat lehahtivat tuleen, alkoivat savuta ja kyteä. Sitten lisättiin
polttoainetta, joten lieska pysyi vakinaisesti vireillä. Kuumennettu
ilma kohosi aukon läpi, saaden suuren nahkapallon paisumaan täyteen
laajuuteensa.
Se vapisi ja heilui puolelta toiselle kuin suunnaton hirviö jonkin
tuskan valtaamana. Se kohosi muutamien tuumien korkeuteen maasta,
putosi, kohosi ja putosi taas, jatkaen samaa kauan aikaa, mutta
kertaakaan nousematta niin ylös, että olisi kohottanut pajukorin edes
miesten pään tasalle.
Karl työnsi uuniin yhä lisää hakattua ruohoa ja villaa, mutta siitä ei
ollut apua. Sisäpuolella oleva ilma oli kyllin kuumaa kohottaakseen
pallon monta kilometriä, jos he vain olisivat olleet merenpinnan
tasalla ja pallo olisi laadittu kevyemmistä aineista.
Asiain näin ollen olivat kaikki ponnistukset turhat Jättiläismäinen
pallo ei voinut kohota maasta kuutta jalkaa korkeammalle. Se ei
jaksanut nostaa ylös kissaakaan, vielä vähemmin miestä. Lyhyesti
sanoen, tässä oli taas uusi pettymys lisää heidän synkkien
pettymystensä pitkään luetteloon.
Toista tuntia piti Karl tulta vireillä. Koettipa hän polttaa pihkaisen
männynkin oksia toivoen onnistuvansa kohottamaan ilmapallon ylemmäksi
saamalla aikaan kiihkeämmän lämpövoiman, mutta se ei aiheuttanut mitään
huomattavaa muutosta. Pallo hyppelehti sinne tänne, niinkuin ennenkin,
mutta kieltäytyi itsepintaisesti nousemasta.
Vihdoin insinööri kääntyi pois niin suurella vaivalla valmistamastaan
koneesta kärsivällisyytensä menettäneenä ja toiveet kokonaan
murskana. Hetkisen hän seisoi epäröiden. Sitten hän lähti pois siltä
paikalta surullisin, hitain askelin ja huoahtaen muisteli hukkaan
mennyttä vaivaansa. Kaspar seurasi häntä pian, tuntien aivan yhtä
voimakasta ja katkeraa pettymystä kuin hänkin. Ossaru erosi eri lailla
pullistuneesta hirviöstä. Mennen sen lähelle hän seisoi joitakin
sekunteja tarkastellen sitä äänettömänä kuin miettien niiden saumojen
paljoutta, jotka hän oli ommellut yhteen aivan tyhjän vuoksi. Päästäen
alkuasukkaan huudahduksen ja tuumien, että se oli "hyödytön maalla,
merellä ja ilmassa", hän kohotti jalkansa ja potkaisi pallon syrjään
sellaisella voimalla, että hänen sandaalinsa varvas puhkaisi reiän
pingottuneeseen ankeriaannahkaan. Senjälkeen hän kääntyi halveksien
pois ja jätti tuon arvottoman koneen pitämään huolta itsestään...
Mutta sitä tehtävää se ei näyttänyt voivan suorittaa sillä pettyneet
ilmailijat eivät olleet kulkeneet montakaan minuuttia, ennenkuin pallon
sisällä oleva kuumennettu ilma, joka oli jo jonkun aikaa jäähtynyt,
tuli lopulta niin viileäksi, että tuo suuri pallo alkoi kutistua
ja laskeutua alapuolella vielä punaisena hehkuvan männynhavutuhan
päälle. Seuraus tästä oli, että kun tulenarat nahat, nuorat ja puuosat
tulivat kosketukseen tulen kanssa, alkoivat ne palaa kuin taula.
Liekit kohosivat ylös nuoleskellen öljyisiä ankeriaannahkoja kuin
tulikäärmeiden kielet. Kun äskeiset ilmailijat katsahtivat taakseen
majansa ovelta, huomasivat he ilmapallonsa olevan ilmiliekissä.
Jos tuo tapaturma olisi sattunut kaksi tuntia aikaisemmin, olisivat
he pitäneet sitä mitä surullisimpana onnettomuutena. Mutta nyt he
tarkastelivat tuon hyljätyn pallon palamista yhtä välinpitämättömästi
kuin väitetään Neron katselleen, kuinka seitsemän kukkulan kaupunki
paloi.
53. luku.
UUSI EPÄTOIVON KAUSI.
Kertomuksemme sankarit eivät kertaakaan koko aikana "Epätoivon
laaksossa" oleskellessaan olleet tunteneet suurempaa alakuloisuutta
kuin sinä iltapäivänä, joka seurasi heidän suuren ilmapallonsa loppua.
He tiesivät tähän yritykseen panneensa kaiken kekseliäisyytensä, ja
niin varmasti he olivat vakuutettuja siitä, että se olisi viimeinen,
ettei kukaan heistä ajatellut uuden kokeen tekemistä. Kaikkien kolmen
mieliala oli täydellisesti lamassa ja näytti muuttuneen viimein
epätoivoksi.
Tietystikään se ei ollut samanlaista epätoivoa kuin tuntee se, joka
tietää pikaisen ja varman kuoleman odottavan itseään. Heidän asemansa
ei suinkaan ollut niin hirveä, mutta joka tapauksessa olivat heidän
tunteensa katkerat. He tiesivät voivansa elää edelleen ehkä yhtä kauan
siellä kuin missä tahansa muuallakin maan päällä, mutta minkä arvoista
olisi elämä, kun he olisivat eristetyt kaikesta yhteydestä maailman
kanssa? Nyt he nimittäin ehdottoman varmasti pitivät itseään iäksi
suljettuina tuohon laaksoon.
Ei ainoallakaan heistä ollut lainkaan erakon taipumuksia. Ketä tahansa
heistä olisi värisyttänyt ajatellessaan tulevansa pylväspyhimykseksi.
Olisi voinut luulla, että Karl olisi ehkä tullut toimeen siellä, kun
hänellä olisi ollut tutkittavana kirjoja ja luontoa. Tosin hän olisi
sellaisten toverien kanssa voinut viettää vähemmän ikävää elämää
kuin kumpikaan toisista, mutta vaikka hänellä olisi ollut sellaista
ajanvietettä, on epäiltävää, olisiko hän saanut aikansa kulumaan. Ei
nimittäin ole kovinkaan varmaa, että ihminen, joka tietää olevansa
lopullisesti kokonaan yksin maailmassa, välittää paljonkaan ihmisten
tai luonnon kirjoista.
Kun Kaspar ajatteli, että heidän yksinäisyyttään tulisi kestämään
ikuisesti, tunsi hän veren hyytyvän suonissaan.
Hindun suru oli yhtäsuuri kuin hänen onnettomuustoveriensa. Hän kaipasi
bambumajaansa Hindostanin kuumilla aavikoilla yhtä kovasti kuin toiset
kotiaan kaukaisessa isänmaassaan Baijerissa.
Heidän asemansa ei tosin ollut yhtä huono kuin jos kukin olisi joutunut
elämään aivan yksin. Moni hylkiöraukka autiolla saarella on tuomittu
paljon onnettomampaan kohtaloon. He tiesivät ja tunnustivat sen.
Kullakin oli kaksi toveria, mutta sitä ajatellessaan eivät he voineet
olla miettimättä sitä tulevaa aikaa, ehkä ei kovinkaan kaukaista,
jolloin joku heistä lähtisi laaksosta ilman köysiportaiden tai
ilmapallojen apua. Sitten lähtisi toinenkin jättäen viimeisen heistä
kolmesta yksin ja hyljätyksi.
Sellaisissa surullisissa mietteissä he viettivät sen päivän illan ja
seuraavan aamusta iltaan. He eivät pitäneet mitään lukua ajasta ja
jaksoivat tuskin koota niin paljon tarmoa, että saivat vaatimattoman
ateriansa keitetyksi. Sekä suunnittelemis- että toimintahalu näytti
luopuneen heistä iäksi.
Tällaista asianlaitaa ei voinut kauan jatkua. Niinkuin jo on sanottu,
on ihmissieluun kätketty elpymisvoima. Niin kauan kuin ihminen elää,
toivoo hän toipuvansa ankarimmastakin iskusta. Murtuneet sydämet ovat
enemmän näennäisiä kuin todellisia. Särkyneimmilläkin on sellaiset
väliajat, jolloin ne ovat täysin terveet. Orjalla kahleissaan, vangilla
pimeässä tyrmässään, hylkiöllä autiolla saarellaan on ilonhetkensä,
ehkä yhtä elävät ja pysyvät kuin kuninkaalla valtaistuimenaan tai
valloittajalla riemuvaunuissaan.
Maan päällä ei ole sekoittamatonta iloa. Ehkä ei myöskään ole surua,
joka ei aikanaan huojentuisi.
Toisena päivänä heidän viimeisen suuren pettymyksensä jälkeen alkoi
kaikkien kolmen mieliala jälleen elpyä, ja luonnonvaatimukset, jotka
joko tahtoen tai tahtomattamme vetävät huomiomme puoleensa, alkoivat
päästä valtaan heidän mielessään.
Karl tunnusti ensiksi niiden välttämättömyyden. Jos heidän oli elettävä
siellä koko ikänsä, tuumi hän -- eikä se enää tuntunut pelkältä
luulolta, -- ei kannattaisi heittäytyä alakuloisuuden valtaan ja
ruveta viettämään päiviään tylsyydessä niinkuin mykät hautajaisissa.
Paljon parempi oli viettää toimeliasta elämää, vieläpä elää hyvin
hankkimalla runsaasti syötävää ja juotavaa, minkä he helposti voivatkin
ahkeruudellaan tehdä. Kaikki tämä ei pystyisi saattamaan heitä
iloisiksi, mutta he joutuisivat varmasti vähemmän surumielisyyden
valtaan puuhaillessaan jossakin todellisessa työssä kuin jos rupeisivat
yhä hautomaan kohtaloaan.
Nämä ajatukset heräsivät, niinkuin on mainittu, toisena aamuna sen
päivän jälkeen, jolloin he olivat hylänneet ilmapallonsa. Karl lausui
ne julki koettaen ilahuttaa veljeään, joka oli vaipunut tavattomaan
alakuloisuuden tilaan. Ossarukin tarvitsi mielenvirkistystä, ja
senvuoksi johtui kasvientutkijan mieleen koettaa elvyttää toveriensa
mieltä.
Aluksi se ei juuri menestynyt, mutta vähitellen alkoi kaikista tuntua
välttämättömältä ryhtyä toimimaan, jos ei muunkaan vuoksi, niin
ruokatarpeiden hankkimiseksi. Menettämättä enempää aikaa he rupesivat
harjoittamaan niitä eri pyydystämistapoja, joiden avulla he tähän asti
olivat estäneet ruokasäiliönsä tyhjentymästä.
Niinkuin aikaisemminkin, tuli Kasparin osaksi metsästäminen, kun taas
Ossaru hoiti kalastusta, koska hän paremmin kuin kumpikaan toinen
ymmärsi koukkujen, siimojen ja verkkojen käsittelyä.
Kasvientutkija puuhaili entiseen tapaansa tutkien laaksoa ja etsien
sellaisia siemeniä, kasvia ja juuria, jotka olisivat terveellisiä
ruuaksi, jättämättä huomioon ottamatta niitäkään, jotka sopisivat
lääkkeeksi mahdollisissa sairaustapauksissa. Monta sellaista oli
nuori kasvienkokoilija tavannut aikaisemmilla etsiskelyretkillään ja
merkinnyt ne muistiin siltä varalta, että niitä ehkä tarvittaisiin.
Onneksi ei tähän mennessä ollut kenenkään seurueen jäsenistä paljon
tarvinnut koetella sitä luonnonrohtolaa, jonka laakso tarjosi, ja
toivottavaa oli, ettei heidän koskaan olisi pakko tutkia Karlin
löytämien eri kasvien tehoa. Siitä huolimatta hän keräili muutamia
lajeja ja käsiteltyään niitä määrätyllä säilytystavalla pani ne talteen
majaan.
Ruuaksi hankituista kasviksista oli tärkein erään syötäväksi kelpaavan
männyn (_Pinus Gerardiana_) ravitseva siemen. Tämän arvokkaan puun
kävyt olivat niin suuria kuin artisokat, ja niistä jokaisesta sai
muutamia pähkinän kokoisia ja näköisiä siemeniä.
Myöskin villi kukonheltta (_Amaranthus cruentus_) antoi heille
ruuanlisää. Niiden siemenistä saatiin kuivattuina ja kivien välissä
muserrettuina eräänlaisia jauhoja, joista Ossaru valmisti leipää. Se
oli tosin paljon huonompaa laadultaan kuin oikea kotileivottu tai edes
tavallisin leipomoissa valmistettu. Siitä huolimatta nämä leivät olivat
kyllin maukkaita sellaisten mielestä, joilla ei muuta leipää ollut.
Järvestä he myöskin saivat kasviravintoa niiden kalojen lisäksi, joita
Ossaru sieltä veteli. Sitä tutkiessaan huomasi kasvientutkija muutamia
syötäväksi kelpaavia kasvilajeja, muiden muassa omituisen _Trapa
bicorniksen_ eli sarvellisen vesipähkinän, jonka Himalajan seutujen
alkuasukkaat tuntevat _singara_ nimisenä ja jota he paljon käyttävät
terveellisenä ravintoaineena.
Siellä kasvoi myöskin komea vesililja, jolla on hyvin leveät lehdet ja
suuret vaaleanpunaiset ja valkeat kukat. Senkin siemenien ja varsien
tiesi Karl kelpaavan ravinnoksi, koska hän oli lukenut Kashmirin
köyhien käyttävän sitä siihen tarkoitukseen. Puheena olevaa liljaa,
joka on nimeltään _Nelumbium speciosum_, kasvaa runsaasti sennimisen
laajalti tunnetun laakson järvissä.
Ensiksi huomatessaan tätä kaunista kasvia löytyvän niin ylenpalttisesti
heidän omassa pienessä laaksojärvessään, Karl käytti tilaisuutta
hyväkseen selittääkseen veljelleen, Ossarun samalla kuunnellessa, hänen
sanojaan, niitä eri tapoja, joilla Kashmirin asukkaat sitä käyttävät.
Kuinka pojilla purjehtiessaan veneillään silloin, kun päivä sattuu
olemaan hyvin kuuma, on tapana nykäistä jokin sen suurista kiiltävistä
lehdistä ylös vedestä ja levittää päälaelleen suojaksi polttavia
auringonsäteitä vastaan ja kuinka he käyttävät sen lehtiruotia, joka
on ontto sisäpuolelta, jonkinlaisena juoma-astiana. Monta sellaista
mieltäkiinnittävää yksityiskohtaa tämän vesikasvin käyttämisestä kertoi
nuori kasvientutkija tovereilleen, mutta mikään ei ollut sen hauskempi
kuin että sen siemenet ja varret kelpaavat ruuaksi, koska he toivoivat
näin saavansa lisää vakuutta siihen, ettei heidän kasvisravintonsa
aivan pian joutuisi loppumisen vaaraan.
54. luku.
PYTAGORAAN PAPU.
Vesililjan keksiminen ei ollut mikään hiljattain sattunut tapaus. He
olivat jo aikaisemmin tienneet sen olemassaolosta ja käyneet useammin
kuin kerran siinä pienessä järvenpoukamassa, missä sitä pääasiassa
kasvoi. Se oli herättänyt heidän mielenkiintonsa jo muutamia päiviä
senjälkeen, kun he ensiksi olivat saapuneet laaksoon, ei oman
silmäänpistävyytensä vuoksi, sillä sen suuria pyöreitä lehtiä niiden
ollessa vaakasuorasti levällään veden pinnalla saattoi tuskin huomata
rannalta. Vain silloin voi sen nähdä pitemmän välimatkan päästä, kun
sen kauniit vaaleanpunaiset kukat olivat parhaimmillaan.
Miksi he olivat ensiksi lähestyneet sitä paikkaa, jossa sitä kasvoi, ja
tutkineet sitä, johtui siitä, että he olivat huomanneet erään omituisen
sen yhteydessä olevan seikan, jota selvittäessään he kaikki kolme
olivat joutuneet ymmälle.