sillä heidän mieleensä ei ollut juolahtanut, että olisi olemassa mitään
vaaraa sen jättämisessä irralleen.
Vasta liian myöhään he ymmärsivät tekemänsä erehdyksen, vasta silloin
kun huomasivat köyden äkkiä hypähtävän maasta kuin jonkin näkymättömän
käden pilviin kohottamana.
Kaikki kolme hyökkäsivät sitä kohti samalla hetkellä, mutta liian
myöhään. Köyden pää heilui jo niin korkealla heidän yläpuolellaan,
ettei pisinkään heistä saattanut koskettaa sitä edes hyppysillään.
Ossaru hypähti korkealle ilmaan yrittäen tarttua nuoraan, Kaspar juoksi
ottamaan lähellä olevaa salkoa, toivoen sen avulla saavansa leijan
kiinni, kun taas Karl syöksyi ylös kalliota vastaan seisovia tikapuita,
joiden lähellä köysi nyt suikersi.
Kaikkien kolmen ponnistukset olivat yhtä turhat. Sekunnin pari
heilahteli köyden pää heidän päittensä yläpuolella juuri niin kaukana
ulottuvilta, että oikein kiusasi heitä. Sitten se kohosi nopeasti ja
kohtisuorasti ylöspäin, aivan kuin olisi ylhäällä oleva näkymätön käsi
nykäissyt sitä taas kovasti, minkä jälkeen se lopullisesti katosi
kallion syrjän yli!
48. luku.
EI ENÄÄ PAPERIPUITA.
Köyden katoamisessa ei ollut mitään salaperäistä. Leijaa ei enää
näkynyt kallion huipulla. Tuuli oli kuljettanut sen pois ja tietenkin
siihen kuuluvan köyden samalla.
Kun ensimmäinen hämmästyksen hetki oli ohi, silmäsivät seikkailijamme
toinen toistaan katseella, joka sisälsi jotakin muutakin kuin
pettymystä. Vaikka leija oli niin monta kertaa ollut tarttumatta
kiinni, oli se kuitenkin kerran tarttunut, ja hyvin järkevää oli
otaksua, että se taas tarttuisi. Sitäpaitsi oli toisia paikkoja, joissa
jyrkänne oli yhtä matala, vieläpä matalampikin kuin se kohta, missä
he olivat tehneet kokeitaan. Mahdollisesti olisi heidän yrityksensä
onnistunut paremmin jossakin niistä. Joka tapauksessa oli hyvin
luultavaa, että jolleivät he olisi menettäneet leijaansa, olisivat he
voineet jollakin sopivalla hetkellä kiivetä pois kalliovankilastaan
nuoraportaiden avulla, mutta nyt oli kaikki sellainen ikuisesti
mahdotonta. Sen mahdollisuuden oli yksi ainoa tuulenpuuska pyyhkäissyt
pois.
Joku ehkä voisi luulla, ettei onnettomuus ollut auttamaton. Voisi
näet väittää, että olisi saattanut tehdä toisen leijan samanlaisista
aineksista kuin sekin oli ollut, jonka tuuli oli vienyt mennessään.
Mutta se väite ei olisi tosiasiain mukainen.
Sama ajatus oli jo välähtänyt kaikkien kertomuksemme sankarienkin
mielessä heidän huomatessaan, että se leija, jota he yrittivät saada
tarttumaan kiinni ylhäällä, alkoi kulua ja muutenkin tärveltyä.
"Voimme helposti tehdä toisen", arveli Kaspar silloin.
"Ei, veljeni", vastasi Karl, "pelkäänpä, ettemme voi enää koskaan
tehdä. Meillä on riittävästi paperia jäljellä paikataksemme tämän,
mutta ei kylliksi uuden leijan tekoon."
"Mutta voimmehan tehdä lisää paperia", väitti Kaspar itsepintaisesti
vastaan.
"Sepä se, ei arkkiakaan", vastasi Karl taas pudistaen kieltävästi
päätään.
"Mutta miksi emme? Luuletko, ettei täällä kasva enemmän daphnepensaita?"
"Niin luulen. Muistathan meidän kuorineen kaikki ne, joita tiheikössä
kasvoi. Kun ajattelin meidän mahdollisesti tarvitsevan lisää kuorta,
olen kulkenut laakson ristiin rastiin ja tutkinut sen joka kolkan
tapaamatta enää ainoaakaan daphnepensasta. Olen melkein varma, ettei
niitä ole yhtään enää täällä."
Tämä keskustelu veljesten välillä oli tapahtunut paljon aikaisemmin
kuin he menettivät leijansa. Sen sattuessa ei ollut enää välttämätöntä
toistaa samaa asiaa. Kun molemmat siis tiesivät sen seikan, että heidän
oli mahdoton rakentaa uutta, ymmärsivät he korvaamattoman menetyksen
nyt kohdanneen itseään.
Mihinkähän suuntaan leija oli kulkeutunut? Olikohan mahdotonta, että
tuuli puhaltaisi sen pitkin kalliojonoa ja heittäisi takaisin laaksoon?
Koska tuntui jonkun verran luultavalta, että niin saattaisi käydä,
juoksivat kaikki kolme ulospäin kallioista saadakseen paremman
yleissilmäyksen jyrkänteestä kummallakin puolella.
Pitkän aikaa he katselivat toivoen saavansa nähdä suuren paperilinnun
palaavan syntymäpaikalleen. Mutta se ei tullut, ja vihdoin he
tulivat siihen uskoon, ettei se koskaan palaisikaan. Tuulen suunta,
heidän pysähtyessään sitä tarkastamaan, tekikin sen ei ainoastaan
epätodennäköiseksi, vaan aivan mahdottomaksi. Se puhalsi kallioilta
päin lumiharjannetta kohti. Epäilemättä oli leija kulkeutunut viettävää
rinnettä kohti ja joko lentänyt vuoren yli tai pysähtynyt johonkin
syvään solaan, missä tuuli ei enää ulottunut siihen. Joka tapauksessa
oli varmaa, että niin leija kuin köysikin olivat heiltä iäksi menneet.
"Voi, kuinka surkeaa!" huudahti Kaspar harmistuneella äänellä heidän
vihdoin päästessään tästä selville. "Kuinka huono onni meillä sentään
on!"
"Ei, veljeni", huomautti Karl moittien, "älä syytä kohtaloa siitä, mitä
nyt on tapahtunut. Myönnän sen suureksi onnettomuudeksi, mutta siitä
on meidän oikeuden mukaan syytettävä ainoastaan itseämme. Pelkästä
huolimattomuudesta olemme menettäneet leijan ja sen keralla ehkä
viimeisen mahdollisuutemme päästä vapauteen."
"Niin, sinä puhut totta", myönsi Kaspar äänellä, josta ilmeni sekaisin
mielipahaa ja alistumista. "Se oli meidän syymme, ja meidän on
kärsittävä siitä."
"Mutta oletko, veli Karl, aivan varma, ettei tuollaisia paperin
valmistamiseen kelpaavia puita ole enemmän", ryhtyi hän hetken
vaitiolon jälkeen puhumaan, viitaten heidän välillään aikaisemmin
tapahtuneeseen keskusteluun.
"En tietystikään ole ehdottoman varma, ettei muita paperipuita ole,
vaikkakin pelkään asian olevan niin kuin olen sanonut", vastasi
kasvinkokooja. "Me pääsemme asiasta helposti selville tutkimalla
laaksoa tarkoin. Mahdollisesti löytyy jotakin muuta, mikä sopii yhtä
hyvin siihen tarkoitukseen. Himalajan vuorilla kasvaa eräs koivulaji,
joka tavataan myöskin Nepalissa ja Tibetissä. Sen kuorta voi nylkeä
leveinä kaistaleina ja kahdeksana tai kymmenenä eri kerroksena, joista
jokainen on melkein yhtä ohut kuin tavallinen paperi ja sopiva moneen
tarkoitukseen, joihin yleensä käytetään paperia."
"Luulisitko sen kelpaavan leijaan?" kysyi Kaspar antamatta Karlin
lopettaa selityksiään.
"Olen varma siitä", vastasi kasvientutkija. "Se olisi parempaakin
kuin daphnesta saatu paperi. Jos olisin pitänyt mahdollisena löytää
niitä täältä, olisin ehdottanutkin niitä meidän tarkoitukseemme
mieluummin kuin daphnea. Mutta en luule meidän löytävän niitä. En
ole huomannut täällä minkäänlaisia koivulajeja ja tiedän sen samoin
kuin useimpien koivulajien vaativan paljon kylmempää ilmanalaa kuin
mitä tässä laaksossa on. Hyvin luultavaa on, että niitä kasvaa tuolla
ylhäällä vuorilla, mutta siellä ne ovat saavuttamattomissa. Mutta jos
ulottuisimme sinne, ei meidän tarvitsisi ryöstää niiden monikertaista
verhoa. Silti älkäämme joutuko epätoivoon", lisäsi Karl koettaen
näyttää iloiselta, "ehkä niitä kasvaa täälläkin, tai jollei, voimme
ehkä löytää jonkin toisen daphnelehdon. Lähtekäämme hakemaan!"
Karl ei suinkaan ollut herkkäuskoinen missään suhteessa, ja hyvä
oli, ettei hän ollut, sillä heidän tutkittuaan laakson tarkoin
ja huolellisesti, mihin heiltä kului melkein kolme kokonaista
päivää, eivät he vaivansa palkaksi löytäneet toivomaansa koivua
tai daphnepensasta tai mitään muuta ainetta, mistä olisi saattanut
valmistaa leijan.
Ei siis kannattanut enää ajatella leijaa, ja he karkoittivatkin viimein
sen ajatuksen mielestään.
49. luku.
ILMAPURJEHDUS.
On tuskin mahdollista puhua paperileijasta ajattelematta erästä toista
suurempaa välikappaletta ilmassa purjehtimiseen -- ilmapalloa.
Karl oli ajatellut sitä jo paljon aikaisemmin, ja samoin Kasparkin,
sillä leija oli johtanut sen yht'aikaa heidän kummankin mieleen.
Saattaa kysyä, mikseivät he olleet omaksuneet sitä ajatusta ja
koettaneet toteuttaa sitä käytännössä, koska ilmapallo olisi
luultavasti paljon paremmin vapauttanut heidät tästä vuorivankilasta
kuin paperileija.
He olivat kyllä harkinneet tuota ajatusta, ainakin Karl oli tehnyt
niin, ja tutkineet sitä kaikilta puolin. Kaspar ei ollut päästänyt sitä
mielestään, vaikka arvelikin heille mahdottomaksi tehdä ilmapalloa.
Karlkin oli tullut samaan tulokseen, koska heillä hänen mielestään ei
ollut aineksia, mistä olisivat sellaisen tehneet. Jos vain aineksia
olisi ollut, tiesi Karl varmasti osaavansa tehdä ilmapallon, vaikkakin
hyvin karkeatekoisen, mutta joka tapauksessa sellaisen, joka olisi
hyvin kelvannut heidän tarkoitukseensa.
Niinä päivinä, jolloin he olivat puuhailleet paperilinnun
valmistamisessa, hän oli ajatellut tätä asiaa aika paljon, sillä
totta puhuen hän ei ollut koskaan kovinkaan herkästi uskonut
leijayrityksen onnistuvan. Hän oli pohtinut kauan ja kärsivällisesti
pallojuttua, koettaen muistuttaa mieleensä sitä vähää, mitä oli lukenut
ilmapurjehdustaidosta. Hän oli mielessään läpikäynyt kaikki saatavissa
olevat ainekset toivoen keksivänsä jotakin, mistä sellaisen välineen
voisi laittaa.
Valitettavasti ei hänen mieleensä ollut juolahtanut mitään, mikä
olisi soveltunut. Daphnesta saatu paperi, vaikkakin sitä olisi ollut
riittävästi, ei olisi kelvannut, sillä niin lujaa kuin paperi saattaa
ollakin, ei se ole kyllin vahvaa vastustaakseen ulkoilman painetta,
nimittäin sellaisessa pallossa, joka olisi kyllin suuri kantaakseen
vähänkään tuntuvaa painoa. Mutta ei kannattanut puhuakaan paperista,
koska ei sitä ollut kylliksi. Karl olikin lakannut ajattelemasta
ilmapalloa, koska ei heidän saatavissaan ollut minkäänlaista ainesta,
joka olisi kelvannut sen valmistamiseen.
Hän tiesi, että tuohon ilmakokeeseen tarvittaisiin suuri pallo. Hän
oli ajatellut eri eläinten nahkoja, mutta ne, joita olisi voinut
saada riittävästi, olivat kerrassaan liian paksuja ja raskaita pallon
kuoreksi. Hamppua, jota laaksossa oli yllin kyllin, olisi voinut punoa
kankaaksi ja sitten sivellä sitä jostakin puusta otetulla kumiaineella,
sillä laaksossa oli joitakin lajeja kumia tihkuvia puita. Mutta oli
saatava selville, voisivatko he valmistaa hampusta kangasta, joka
olisi kyllin kevyttä kumilla siveltynä. Se oli hyvin epäiltävää. Joka
tapauksessa olisi heidän harjoiteltava langan punomista kauan aikaa,
ennenkuin he saavuttaisivat kyllin kokemusta suorittaakseen sellaisen
työn. Suunnitelma tuntui liian mahdottomalta toteuttaa, jotta sitä
olisi kannattanut vakavasti harkita. Karl olikin karkoittanut sen
mielestään samalla kuin koko ajatuksen ilmapallosta.
Tämä oli tapahtunut ennenkuin leijalla oli kokeiltu ja yritys oli niin
epäonnistunut. Mutta kun nyt kaikki toivo siltä taholta oli mennyttä,
alkoi ajatus ilmapallosta jälleen pyrkiä hänen mieleensä samoin
kuin Kasparinkin, ja nyt vasta he ryhtyivät puhumaan siitä asiasta
toisilleen.
"Köyttä meillä olisi kylliksi", huomautti Kaspar, "mutta siitä ei olisi
mitään hyötyä, kun ei meillä ole ainetta, millä verhoaisimme suuren
pallon. Sehän kai valmistetaan silkistä?"
"Niin", vastasi Karl, "silkki on parasta siihen tarkoitukseen".
"Ja miksi?" kysyi Kaspar.
"Senvuoksi, että siinä yhtyy kolme ominaisuutta, keveys, vahvuus ja
kudonnan tiiviys, paljon suuremmassa määrässä kuin missään muussa
tunnetussa aineessa."
"Eikö mikään muu kelpaisi?"
"Kyllä, ilmapalloon voisi käyttää monta muutakin ainetta, jotka
voisivat kannattaa määrätyn painon. On mahdollista rakentaa sellainen
paperipallokin, joka voi kohottaa ilmaan joitain kiloja, kissan tai
pienen koiran. Monessa maassa ovat ihmiset olleet niin julmia, että
ovat lähettäneet ilmaan noita eläimiä välittämättä siitä, mitä niistä
sitten on tullut."
"Kuinka julmaa", yhtyi häneen Kaspar, jolla ei suinkaan ollut kova
sydän, vaikkakin hän oli metsästäjä. "Sellaiset pitäisi itse lähettää
ilmaan paperisessa ilmapallossa."
"Niin, jos paperinen ilmapallo kantaisi, kuten ikävä kyllä meidänkin
vuoksemme ei ole laita. Vaikkapa meillä olisi rajaton paperivarasto, ei
siitä olisi meille mitään hyötyä. Me tarvitsemme jotakin vahvempaa ja
sitkeämpää."
"Emmekö voi keksiä mitään? Koettakaamme, Karl."
"Oi, rakas veli, minä olen koettanut päiväkausia, mutta turhaan. Tässä
laaksossa ei ole mitään siihen tarkoitukseen sopivaa."
"Kelpaisikohan purjekangas? Oletko ajatellut sitä?"
"Olen. Se olisi liian karkeaa ja raskasta."
"Mutta emmekö me suurella työllä saisi sitä kyllin kevyeksi? Voisimme
valita hienoimpia hampun säikeitä ja kehrätä ja kutoa ne äärimmäisen
huolellisesti. Ossaruhan on täydellinen mestari sillä alalla. Takaan,
että hän voittaisi Herkuleenkin värttinän ääressä."
"Oho, veljeni!" huudahti Karl vähän hämmästyneenä. "Sinähän puhut tänä
aamuna kovin klassillisesti. Mistä olet kuullut jutun Herkuleesta,
sinä, joka et ole milloinkaan nähnyt yliopistoa sisäpuolelta?"
"Unohdat, veljeni, että olet itse opettanut minulle noita klassillisia
asioita, kuten niitä nimität. Vaikka minun on sanottava sinulle, etten
ole saanut niistä pienintäkään hyötyä lukuunottamatta sitä vähäistä
koristeellisuutta, minkä ne silloin tällöin antavat puheelleni, enkä
luultavasti tule saamaankaan."
"No niin, Kaspar", vastasi kasvientutkija, "en minä aio ryhtyä
puolustamaan klassillisuutta, kuten hyvin huomaat. Vaikkakin olen
opettanut sinulle vähän sen tuntemusta, tapahtui se vain siksi, ettei
minulla ollut muutakaan tekemistä ja sinä olit yhtä joutilas. Muuten
olisimme me kumpikin minun mielestäni tuhlanneet aikaa. Sinä tiedät
jo minun mielipiteeni siinä asiassa, ja se on, että niin sanotun
klassillisen tunteminen on järkevälle miehelle suunnilleen yhtä tärkeää
kuin olisi kiinalaisen muistitaidon harjoittaminen. Se aika, jonka olen
uhrannut kuolleiden kielten opiskelemiseen, on ollut pelkkää tuhlausta,
eikä mikään, mitä olen oppinut, kohota meitä jalkaakaan korkeammalle
täältä. Ei ole luultavaa, että Jupiterin ja Junon tunteminen toimittaa
meille keinon, jonka avulla pääsemme pulastamme, ei myöskään se, että
saisin siipiparin, vaikkakin tunnen Merkuriuksen. Jättäkäämme siis
klassillisuuden ajatukset ja ottakaamme selville, eikö se, mitä muuten
tunnemme tieteestä, auta meitä nyt paremmin. Sinä olet kekseliäs,
Kaspar veli. Voitko huomata mitään, tarkoitan meidän saatavissamme
olevaa, mikä kelpaisi ilmapallon pussiksi?"
"Mutta osaisitko tehdä pallon, jos olisi raaka-ainetta?" kysyi Kaspar
yhä epäillen, osaisiko kukaan muu kuin kokenut ilmailija sen valmistaa.
"Mitä tyhjiä", vastasi filosofi, "ilmapallon tekeminen on melkein
yhtä helppoa kuin saippuakuplan aikaansaaminen. Mistä ilmaa pitävästä
pussista tahansa, joka on täytetty kuumalla ilmalla, tulee ilmapallo.
Kysymys on vain siitä, kuinka paljon se voidaan saada kantamaan
laskemalla pois ne raaka-aineet, joista se on valmistettu."
"Mutta kuinka aiot saada sinne kuumennettua ilmaa?"
"Yksinkertaisesti tekemällä tulen alapuolelle jätetyn aukon kohdalle."
"Mutta eikö se ilma pian taas jäähdy?"
"Kyllä, ja silloin putoaa ilmapallo maahan, kun sen sisäpuolella
ilma on jäähtynyt ja tullut yhtä raskaaksi kuin sen alapuolellakin.
Luonnollisestikin", jatkoi filosofi, "tiedät, että kuumennettu ilma
on paljon kevyempää kuin tavallinen, ja sen vuoksi nousee edellisellä
täytetty pallo ilmaan ja kohoaa yhä edelleen, kunnes on saavuttanut sen
korkeuden, missä harventunut ilma on yhtä kevyttä kuin kuumennettu.
Sitten se ei enää pääse ylemmäksi, ja pallon oma paino pudottaa
sen jälleen alas. Tavallisella ilmalla täytetty rakko tai korkilla
varustettu pullo valaisee asian sinulle riittävästi."
"Ymmärrän sen aivan hyvin", vastasi Kaspar jokseenkin loukkaantuneena,
kun hänen oppinut veljensä kohteli häntä liiaksi lapsena. "Mutta
minä luulin olevan välttämätöntä pitää alituisesti tulta palamassa
ilmapallon alla, niin että sen alapuolella riippuu jonkinlainen
ristikko tai tulisäiliö. Jos meillä siis nyt olisi silkkiäkin suuren
ilmapallon laittamiseksi, niin kuinka voisimme valmistaa tulisäiliön
ilman rautaa?"
"Emme tarvitse sinun mainitsemaasi tulisäiliötä. Se on välttämätön
vain silloin, kun haluaa pitää palloa jonkun aikaa ilmassa. Jos
haluaa kohota vain lyhyen matkan, riittää se, että pallo kerran on
täytetty kuumalla ilmalla, emmekä me enempää tarvitsekaan. Ja vaikka
tarvitsisimme riippuvan ristikon pallon alle, olisit sinä, velimies,
varmasti niin kekseliäs, että voittaisit niin pienen vaikeuden."
"En ole sentään niin varma siitä. Kuinka sinä siitä selviytyisit?"
"Tekisin vain tavallisen vasun ja sisustaisin sen savella. Se kestäisi
tulta yhtä hyvin kuin joko valu- tai takoraudasta tehty. Ainakin se
tekisi tehtävänsä hyvin niin lyhyellä retkellä kuin sillä, jonka aiomme
suorittaa. Nykyään ei tulta käytetä ilmapallon pullistamiseen. On
havaittu, että palava kaasu on paljon parempaa siihen tarkoitukseen,
mutta koska meillä ei ole varastossamme mitään sellaista, olisi meidän
noudatettava vanhaa menettelytapaa, samaa, jota Montgolfier veljekset,
ilmapallon keksijät, käyttivät."
"Sinä siis luulet, että voisimme tulla toimeen ilman tulilaitetta, jos
vain voisimme keksiä jonkin aineen, josta saisimme suuren kuumaa ilmaa
säilyttävän pallon?"
"Niin", vastasi Karl, "keksihän vain jotakin, mikä kelpaa siihen, ja
minä lupaan tehdä pallon".
Näin haastettuna Kaspar vaivasi aivojansa ja istui pitkän aikaa vaiti
kuin vajonneena miettimään jotakin hyvin syvällistä asiaa. Luultavasti
ei tuossa laaksossa ollut ainoaakaan ainetta, jota hän ei kutakin
vuorostaan olisi tarkastellut henkensä silmillä.
"Sen täytyy olla kevyttä, ilmanpitävää ja vahvaa?" kysyi hän vihdoin
kuin olisi hänen ajatuksiinsa osunut jotakin, mikä täytti nuo kolme
välttämätöntä ehtoa.
"Kevyttä, ilmanpitävää ja vahvaa", vastasi Karl toistaen vain veljensä
sanat.
"Kahdesta viimeksimainitusta ominaisuudesta olen varma", sanoi Kaspar.
"Ainoastaan ensimmäistä epäilen."
"Mitä se on?" kysyi Karl äänellä, josta ilmeni hänen mielenkiintonsa
sitä kohtaan, mitä Kaspar oli sanonut.
"Ankeriaan nahka", kuului lyhytsanainen vastaus.
50. luku.
NAHKAINEN ILMAPALLO.
"Ankeriaan nahka", sanoi Kaspar toistaen sanansa huomatessaan Karlin
epäröivän, ennenkuin lausui mielipiteensä. "Etkö luulisi niiden
kelpaavan?"
Karlilla oli kielensä kärjellä vastaus "se on mainiota", mutta jokin
pidätti häntä lausumasta niin ehdotonta arvostelua.
"Ne voisivat, mahdollisesti ne kelpaisivat", sanoi hän ilmeisesti
pohtien kysymystä itsekseen, "on hyvin mahdollista, ja kuitenkin
pelkään --"
"Mitä pelkäät?" kysyi Kaspar. "Luuletko, etteivät ne olisi kyllin
vahvoja?"
"Kyllin vahvojako?" sanoi Karl. "Sitä en pelkää."
"Eihän ilma voi päästä ankeriaan nahan läpi?"
"Ei -- ei se voi."
"Saumoista ehkä. Me voimme liittää ne lujasti ja sitten voidella saumat
kumilla. Takaanpa, että Ossaru osaa ommella kuin suutari."
Shikari osasi kyllä. Sen Karl tiesi. Siinä ei vaikeus ollut.
"Painoko sitten?" jatkoi Kaspar kyselyään.
"Juuri se", vastasi Karl. "Pelkään, että siitä tulee liian raskas.
Tuokaahan yksi, Ossaru, ja tarkastakaamme sitä."
Shikari nousi seisomaan ja lähti majalle, josta hän pian palasi tuoden
mukanaan pitkän ryppyisen esineen, jonka kuka tahansa olisi tuntenut
ankeriaan nahaksi. Majassa oli monta samanlaista, sillä he olivat
säilyttäneet huolellisesti pyydystämiensä ankeriaiden nahat, mihin
heidät oli johtanut jokin aavistus, että he mahdollisesti jonakin
päivänä tarvitsisivat niitä.
Karl otti nahan käteensä ja ojentaen sitä ulospäin kämmenellään näytti
arvioivan sen painoa. Kaspar tarkasteli veljensä kasvonpiirteitä
ja odotti hänen lausuntoaan, mutta Karl ilmaisi mielipiteensä vain
pudistamalla epäröiden päätään, mikä näytti merkitsevän sitä, etteivät
ankeriaannahat hänen mielestään olleet sopivia.
"Ne voisi luullakseni valmistaa paljon kevyemmiksi", arveli Kaspar.
"Raaputtaminen parantaisi niitä paljon, ja miksei sivumennen sanoen
keittäminen keventäisi niitä kylliksi? Se poistaisi niistä kaiken
rasvan ja öljyaineksen."
"Tuossa on perää", sanoi Karl ilmeisesti tuntien mielenkiintoa asiaan
viimeisen ehdotuksen vuoksi. "Keittämällä saisimme ne melko paljon
kevyemmiksi. Helposti voimme koettaa sitä."
Näin sanoen Karl lähti kiehuvalle lähteelle päin ja upotti ankeriaan
nahan veden alle. Siellä se sai olla noin puoli tuntia, jonka jälkeen
se otettiin pois, ja kun sitä oli raaputettu veitsen terällä,
levitettiin se kalliolle aurinkoon, missä se pian kuivui kokonaan.
Kaikki odottivat kärsivällisesti tämän valmistusvaiheen päättymistä.
Tulos oli niin mieltäkiinnittävä, etteivät he voineet sitä odottaessaan
puuhailla mitään muuta.
Riittävän pitkän ajan kuluttua oli ankeriaan nahka kuiva, jolloin
sitä alettiin tutkia. Karl otti sen taas käteensä ja punnitsi sitä
kämmenellään.
Näin epätäsmälliselläkin tavalla koeteltuna huomattiin se selvästi
paljon keventyneeksi. Se suopea katse, joka filosofi tarkasteli sitä,
ilmaisi hänen olevan paljon tyytyväisemmän sen painoon. Mutta nytkään
ei hän ollut herkkäuskoinen, niinkuin hänen sanansakin osoittivat. Ne
melkein toistivat samaa, mitä hän oli aikaisemmin sanonut.
"Ehkä se kelpaa, mahdollisesti. Missään tapauksessa ei asia pahene, jos
koetammekin. Koettakaamme siis."
Se merkitsi samaa kuin "tehkäämme ilmapallo". Toiset ymmärsivät sen ja
luonnollisestikin suostuivat päätökseen.
Koska ei mikään estänyt heti aloittamasta työtä, päättivät he ryhtyä
siihen heti ilman enempiä viivyttelyjä.
Se määrä ankeriaannahkoja, joka heillä jo oli varastossa, ei olisi
riittänyt ilmapalloa varten, vaikka niitä olikin paljon. Senvuoksi
Ossaru lähti koukkuineen ja siimoineen pyydystämään muutamia satoja
lisää. Karl saattoi määrätä, kuinka monta tarvittaisiin, tai hän
saattoi ainakin tehdä riittävän tarkan arvion sitä tarkoitusta varten.
Hän suunnitteli palloa, jonka halkaisija olisi kaksitoista jalkaa,
sillä hän tiesi, ettei pienempikokoisella olisi kylliksi voimaa nostaa
ilmaan miehen painoa. Karl luonnollisesti osasi laskea sellaisen pallon
pinta-alan, jonka halkaisija on kaksitoista jalkaa. Hänen oli vain
kerrottava halkaisija ympyrän kehällä tai halkaisijan neliö määrätyllä
luvulla 3,1416 tai laskettava rajoittavan silinterin kupera pinta tai
sitten otettava neljä kertaa mainitun pallon suuren ympyrän pinta-ala.
Mikä tahansa näistä menettelytavoista johtaisi oikeaan tulokseen.
Arviolaskua tehdessään hän huomasi, että sellaisen pallon pinta,
jonka halkaisija olisi 12 jalkaa, olisi 452 neliöjalkaa, muutamia
mitättömiä murto-osia vaille. Niin ollen tarvittaisiin 452 neliöjalkaa
ankeriaannahkaa palloa varten.
Koska ankeriaat sattuivat olemaan suurikokoisia, useimmat niistä
kun olivat noin metrin pituisia ja ainakin neljä tuumaa keskimäärin
ympärimitaten, tuli yhdestä nahasta levitettynä noin neliöjalan
kokoinen pinta. Ottaen huomioon sekä suuret että pienet samoin kuin
sen tappion, jonka pään ja pyrstön leikkaaminen tuottaisi, arvioi
Karl saavansa melkein neliöjalan jokaisesta ankeriaasta, niin että
tarvittaisiin noin viisi sataa nahkaa pallon valmistamiseen. Mutta
koska ne mahdollisesti oli leikattava vinoon niitä sommiteltaessa
pallon muotoon, tarvittaisiin niitä ehkä vähän enemmänkin. Senvuoksi
oli Ossarun pidettävä syöttinsä vedessä, kunnes tarpeellinen määrä
ankeriaita olisi tarttunut koukkuun.