seisoivat kaikki jonkin aikaa pitäen kovasti kiinni köydestä kuin
peläten jonkun vihamielisen, näkymättömän käden vetävän sen heidän
otteestaan.
Viimein Karl arveli sopivaksi kiinnittää sen johonkin esineeseen. Suuri
korkea kivi, joka oli aivan lähellä kallion juurta, näytti sopivimmalta
siihen tarkoitukseen. Siihen he päättivätkin sen kiinnittää.
Pitäen sitä yhä kireällä, jotta eivät hellittämällä sitä liikahuttaisi
ylhäällä olevaa ankkuria, he siirsivät kätensä vähitellen ja hiljaa,
kunnes olivat tulleet aivan jyrkänteen juurelle asti. Sitten Ossaru
kokosi kaiken löysällä olevan köyden käteensä Karlin ja Kasparin yhä
pidellessä kiinni. Hän kiersi sen joitakin kertoja kivenlohkareen
ympäri ja sitoi lujasti kiinni. Ei ollut enää mitään muuta jäljellä
kuin valmistaa portaat, jotka jo oli suunniteltu valmiiksi, sovittaa
ne määräpaikalleen, kiivetä kallion huipuille ja olla vapaa kuin
vuorituuli, joka siellä puhaltelisi heidän ympärillään.
Niin onnellisen pelastuksen ajatus täytti heidät jälleen iloisilla
kuvitteluilla, ja he seisoivat sen kiven ympärillä, johon köysi oli
kiinnitetty, onnitellen itseään kuin olisivat jo päässeet pois.
He tiesivät kestävän vielä jonkin aikaa, ennenkuin portaat oli tehty ja
kiinnitetty paikalleen, mutta koska he eivät enää epäilleet kykenevänsä
suorittamaan nousua, saattoi tuo väliaika kulua hyvin iloisesti.
Tässä mieluisassa toivossa he palasivat työpajaansa mitä parhaimmalla
mielellä ja keittivät itselleen huolellisemmin valmistetun aterian kuin
olivat nauttineet koko aikana daphnepensaiden löytymisen jälkeen.
45. luku.
KÖYSIPORTAAT.
Toinen päivä heiltä kului niiden puikkojen valmistamiseen, joista
oli saatava nuoraportaiden pienat, vaikkakin kaikkien veitset olivat
ahkerassa työssä aamusta iltaan. Tarvittiin yli sata sellaista,
koska kallio, jonka syrjää köysi kulki, oli noin sata metriä korkea
ja askelmat oli suunniteltu yhtä kauas toisistaan noin puolentoista
kyynärän välimatkan päähän.
Heidän tarkoituksensa oli ensin ollut sijoittaa pienat köyteen niiden
säikeiden väliin, joista se oli punottu, mutta asiaa miettiessä selvisi
heille parempi suunnitelma. Heidän avatessaan säikeitä saadakseen
puupuikot niiden väliin, saattaisi köysi heikentyä niinkin suuressa
määrin, että katkeamisen vaara olisi uhkaamassa, ja sitä ennen kaikkea
oli vältettävä. Pidettiin varovaisempana jättää köysi koskemattomaksi
ja sijoittaa nappulat ristiin sen ulkopuolelle. Ne saataisiin helposti
pysymään paikoillaan, kun niiden ympäri kierrettäisiin toista vahvaa
nuoraa, etenkin kun kiipeejän tarttuessa käsillään nuoraan ylempää
ei ainoankaan pienan tarvinnut yksin kannattaa hänen ruumiinsa koko
painoa. Jos sittenkin jokin niistä vähän luiskahtaisi paikaltaan, ei se
voisi aiheuttaa suurtakaan tapaturman vaaraa.
Seuraava päivä heiltä kului niiden köysikappaleiden punomisessa, joita
tarvittiin pienojen sitomiseksi paikoilleen. Kolmannen päivän aamuna
he palasivat kallion luo aikeissa muuttaa leijan kuljettama köysi
nuoraportaiksi.
Aikaisemmin kerrotusta ymmärtää helposti, millä lailla he aikoivat
suorittaa tämän suunnitelmansa. Pikku puikot oli sovitettava poikittain
köyttä vastaan ja sidottava niin lujasti paikoilleen, etteivät ne
päässeet luisumaan alas. Ensimmäinen oli kiinnitettävä noin miehen
vyötäisten korkeudelle maasta ja toinen hänen leukansa tasalle.
Sitten oli seisottava alemmalla ja tartuttava vasemmalla kädellä ylös
köyteen, joten olisi mahdollista sovittaa uusi nappula taas leuan
korkeudelle. Kiipeämällä toiselle nappulalle voisi kiinnittää neljännen
määrätyn matkan päähän ja niin edespäin, kunnes köysi olisi varustettu
nappuloilla kallion huipulle asti.
Ei pidetty todennäköisenä, että kukaan voisi jatkaa pienojen
kiinnittämistä niin kauan, että kaikki olisivat paikoillaan, eivätkä he
luulleet kykenevänsä suorittamaan työtänsä pienessä ajassa. Päinvastoin
he arvelivat sen kestävän päiväkausia ja tiesivät sitäpaitsi, että se,
joka ryhtyisi siihen työhön, tarvitsisi pitkät lepohetket. Olisi sekä
hankalaa että väsyttävää seisoa niin epävakaisella jalustalla kovin
pitkää aikaa ja he kävivätkin käsiksi tehtäväänsä täysin tietoisina sen
vaikeuksista.
Päästyään köyden luo he heti ryhtyivät työhön. Tai täsmällisemmin
sanoen yksi heistä ryhtyi siihen, sillä ainoastaan yksi kerrallaan
saattoi puuhailla tuossa työssä, joka oli heidän arvelunsa mukaan
heidän viimeisensä tuossa yksinäisessä laaksossa.
Oli sovittu, että Ossaru yksin saisi kiinnittää poikkipuut köyteen,
koska ei kumpikaan toinen ymmärtänyt nuorien käsittelemistä niin hyvin
kuin hän. He saattoivat toimia ainoastaan katselijoina, ja ainoa
apu, mitä heidän läsnäolostaan voi olla, oli se, että he ilahuttivat
shikaria seurallaan ja puhelullaan.
Onneksi ei Ossarun tarvinnut kiinnittää poikkipuita ensimmäisten
kolmenkymmenen jalan osalle tätä leijasta riippuvaa köyttä. Yhdet
heidän tekemänsä pitkät tikapuut auttoivat häntä kiipeämään niin
korkealle nappuloita käyttämättä. Kaikkiakin tikapuita olisi saattanut
niin käyttää, jos leija olisi kuljettanut köyden niiden likelle.
Valitettavasti ei asian laita ollut niin. Ainoastaan ensimmäisiä
tikapuita voi käyttää avuksi.
Asettaen ne melkein samansuuntaisesti köyden kanssa Ossaru kiipesi ylös
ja alkoi kiinnittää poikkipuita, päästyään melkein tikapuiden kärkeen
asti. Hän oli ottanut mukaansa noin tusinan verran pikku puikkoja sekä
niihin kuuluvat nuorat eräänlaisessa pikku pussissa, jonka hän oli
sommitellut puuvillapuseronsa helmaan.
Karl ja Kaspar, jotka istuivat alhaalla kivillä, sekä maahan
kyyristynyt Fritz katselivat shikarin liikkeitä suuren ja äänettömän
mielenkiinnon vallassa.
Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hän oli sovittanut ensimmäiset
kaksi puikkoa määräpaikkoihinsa. Sitten hän siirtyi tikapuilta ja
laski molemmat jalkansa ensimmäiselle poikkipienalle sillä lailla,
että ne pitivät toinen toistaan tasapainossa ja puikkoa vaakasuorassa
asennossa, minkä jälkeen hän ryhtyi sovittamaan kolmatta noin leukansa
tasalle.
Siihen vaadittiin melkolailla kätevyyttä, mutta Ossarulla oli sitä
ominaisuutta suuressa määrässä. Mitä jalansijaan tuli, oli hindu yhtä
kotonaan köydellä kuin mikä tahansa apina, jota Brahman uskovaiset
pitävät pyhänä.
Kenen muun jalat tahansa olisivat väsyneet nojatessaan niin hentoon
tukeen, mutta Ossaru oli tottunut kiipeämään hoikkiin korkeisiin
palmuihin, niin että hänen varpaansa olivat saavuttaneet määrätyn
tarttumiskyvyn. Pieninkin oksa tai ulkonema puunrungossa tai nuoran
solmukin oli hänelle riittävä jalansija monen minuutin ajaksi. Hänen
ei siis ollut ollenkaan vaikea pysyä tasapainossa niillä poikkipuilla,
joille hän oli jo päässyt, tai kiivetä toiselta toiselle, kun kukin
niistä oli solmittu paikalleen. Siten hän menetteli, kunnes oli
käyttänyt kaiken mukaan ottamansa varaston, niin että hänen puseronsa
helma riippui tyhjänä. Sitten hän laskeutui kallion juurelle kulkemalla
poikkipuulta toiselle ja siirtämällä jalkansa varovasti köydestä
tikapuille.
Karl ja Kaspar olisivat voineet tehdä hänen alas tulemisensa
tarpeettomaksi, koska kumpikin olisi voinut viedä tikapuita myöten niin
kevyen kantamuksen, mutta Ossarulla oli täysi syy laskeutua alas, sillä
hänen oli levättävä ja saatava ravintoa.
Hän ei viipynyt maassa kovin kauan, ainoastaan sen verran, että sai
veren kiertämään pitkin paljaita jalkapohjiaan. Sitten hän kiipesi
jälleen portaita ylös, puseron helma taas täynnä poikkipuita,
heittäytyi köyden varaan ja kapusi ylös niitä nappuloita, jotka hän jo
oli kiinnittänyt paikoilleen.
Kun hänen toinen puikkovarastonsa loppui samoin kuin ensimmäinenkin,
tuli hän jälleen maahan. Taas hän otti pienen lepohetken ja kiipesi
sitten jälleen työhönsä.
Ossarun puuhaillessa tällä lailla kului loppu-osa päivää. Pitempi
lepohetki pidettiin päivällisellä, jonka Karl ja Kaspar olivat
keittäneet erikoisen huolellisesti, heillä kun ei ollut mitään muuta
tekemistä. He eivät palanneet majalle suorittamaan keittopuuhiaan.
Ei siellä olisi ollut sen parempi, sillä keittiömukavuudet eivät
siellä olleet rahtustakaan suuremmat kuin heidän työpaikallaankaan.
Ruokasäiliö ei myöskään sisältänyt mitään muuta kuin mitä he olivat
tuoneet tullessaan, nimittäin kuivattua ibexin lihaa. Mutta Karl ei
ollut silti joutilaana koko aikaa. Hän oli kerännyt erilaisia juuria ja
hedelmiä, jotka paahdettuina eivät ainoastaan lisänneet ruokia, vaan
tekivät aterian riittävän herkulliseksi heidän vatsoilleen, jotka eivät
enää olleet niin turhan tarkkoja.
Päivällisen jälkeen Ossaru nautti perinpohjin mielisavujensa
vetelemisestä ja palasi niiden virkistämänä uusin voimin työhönsä.
Niin suurella menestyksellä hän sen suoritti, että ennen auringonlaskua
oli sijoittanut täyteen viisikymmentä porrasta paikoilleen. Niiden sekä
puutikapuiden avulla hän saattoi kiivetä melkein kolmanneksen kallion
korkeutta.
Luonnollisesti lopetti pimeys siltä päivältä hänen puuhansa, ja
päättäen jatkaa sitä seuraavana aamuna palasivat sekä työn suorittaja
että katselijat jälleen majalle, Karlin ja Kasparin osoittaessa
Ossarulle niin suurta kunnioitusta kuin hän olisi ollut pääarkkitehti
ja he ainoastaan hänen apulaisiaan tai työmiehiään. Fritzkin näytti
pitävän shikaria seurueen tärkeimpänä henkilönä, sillä joka kerta kun
viimeksimainittu laskeutui alas kalliolta, oli koira ilmaissut hänelle
arvonantoaan hypellen hänen ympärillään ja katsellen uskollisesti
hänen kasvoihinsa kuin kiittääkseen häntä siitä, että hän oli heidän
vapauttajansa.
Kotimatkalla jatkoi Fritz näitä mielenosoituksiaan, hypellen shikarin
sääriä vastaan aivan kuin estääkseen häntä kulkemasta eteenpäin,
ilmeisesti vakuutettuna siitä, että hindu oli päivän sankari, päättäen
sen joko oman huomiokykynsä tai toisten osoittaman suosion nojalla.
46. luku.
OSSARU LASKEUTUU NOPEASTI.
Seuraavana aamuna, heti nautittuaan varhaisen aterian, he palasivat
työhönsä, toisin sanoen Ossaru työhön ja toiset katselemaan.
Onnettomuudeksi oli ilma sinä päivänä epäsuopea työnteolle. Tuuli
oli voimakas, ei yhtenäinen, vaan se puhalsi lyhyinä äkillisinä
puuskauksina kovan myrskyn tavalla.
Ossarun riippuessa köydessä jyrkänteen puolivälin kohdalla, heilutteli
tuuli hänen ruumistaan, heittipä hänet välillä muutamien jalkojen
päähän kalliosta ja sai hänet huojumaan pahasti puolelta toiselle,
vaikka köysi oli kiinni kummastakin päästä.
Hirveää oli nähdä hänen näin riippuvan ja heiluvan ilmassa. Välillä
täyttyivät katselijoiden sydämet pelolla, että kelpo shikarin aivot
murskautuisivat ulkonevaa kalliota vastaan tai hänen olisi pakko
irroittaa otteensa ja singahtaa alhaalla oleville kalliolohkareille,
jolloin hän murskautuisi kappaleiksi.
Monta kertaa aamupäivän kuluessa tuli Karlin ja Kasparin levottomuus
niin suureksi, että he huusivat Ossarua tulemaan alas, ja hänen
laskeuduttuaan he pyysivät, ettei hän kiipeäisi jälleen ylös, ennenkuin
vaara vähenisi tuulen tyyntyessä.
Mutta heidän pyynnöistään ei ollut mitään hyötyä. Shikari, joka oli
koko elämänsä ajan tottunut luonnonvoimia uhmaamaan, ei pelännyt
niitä ollenkaan. Päinvastoin hän näytti tuntevan ylpeyttä, joskaan ei
suoranaista mielihyvää siten uskaltautumalla vaaraan.
Singahtaessaan kauas kalliostakin ja heiluessaan pitkin sen syrjää kuin
jonkin jättiläismäisen kellon heiluri, hän sitoi nuoria ja sovitteli
puikkoja paikoilleen yhtä kylmäverisesti kuin olisi seisonut alhaalla
lujalla maalla.
Näin jatkoi Ossaru innokkaasti työtään melkein puolipäivään asti,
tietysti pitämällä kuitenkin tavan mukaiset lepohetket, joiden
aikana Karl ja Kaspar toistivat pyyntönsä, että hän lykkäisi työnsä
suorittamisen sopivampaan aikaan. Fritzkin näytti tuhlatessaan
hyväilyjään rohkealle kiipeejälle katselevan vakuuttavasti hänen
silmiinsä kuin tietäen hindun olevan vaarallisessa työssä.
Kaikki oli turhaa. Shikari näytti halveksivan heidän pelkäämäänsä
vaaraa ja vastustaen kaikkia heidän pidättämisyrityksiään palasi
epäröimättä vaaralliseen puuhaansa.
Ja varmasti hänen olisi onnistunutkin suorittaa se uhraamalla siihen
riittävästi aikaa. Tuuli ei olisi voinut pudistaa häntä irti siitä
köydestä, josta hän piti kiinni itsepäisesti kuin hämähäkki. Jos tuki
olisi pitänyt paikkansa, olisi hän saattanut jatkaa työtään, vaikka
hirmumyrsky olisi puhaltanut.
Siinä ei hänen suurin vaaransa ollutkaan eikä se johtunutkaan
sellaisesta, vaan kokonaan odottamattomasta ja aavistamattomasta
seikasta.
Ennen puoltapäivää oli Ossarun jo onnistunut sovittaa poikkipuut
paikoilleen melkein puoliväliin kallion korkeutta. Hän oli käynyt
alhaalla ottamassa uutta puikkovarastoa, kiivennyt jälleen ylös ja
sitten heilauttanut itsensä leijasta riippuvan köyden varaan sekä aikoi
juuri ruveta kiipeämään sitä pitkin, niinkuin jo oli tehnyt melkein
parikymmentä kertaa.
Karl ja Kaspar katselivat häntä, seuraten hänen liikkeitään niinkuin
olivat tehneet kaiken aikaa, sillä niin usein kuin hän oli kiivennyt
ylös, oli se aina vaarallinen temppu ja mieltäkiinnittävä katsella.
Juuri hänen päästettyään irti tikapuista ja heittäydyttyään kokonaan
köyden varaan, pääsi hänen huuliltaan huuto, joka sai katselijoiden
sydämet värisemään kauhusta, sillä he käsittivät sen pelonhuudoksi.
He eivät tarvinneet mitään selityksiä tuolle äänelle, sillä samalla
hetkellä kuin se saapui heidän korviinsa, huomasivat he vaaran, joka
oli saanut Ossarun huudahtamaan. Hän laskeutui alas kallion syrjää,
ei vapaaehtoisesti luisuen alas köyttä, vaan aivan kuin köysi olisi
irtaantunut ylhäältä, antanut perään hänen ruumiinsa painolle ja
luisunut pitkin lumen pintaa.
Aluksi hän näytti laskeutuvan vain hyvin hitaasti, eivätkä maassa
seisovat olisi saattaneet huomata mitä oli tekeillä, jollei hän olisi
tuon tuostakin huudahtanut ja köysi olisi höltynyt alhaalta. He olivat
katselleet hänen liikkeitään joitakin sekunteja, ennenkuin huomasivat
asian oikean laadun ja sen hirveän vaaran, johon heidän uskollinen
shikarinsa oli nyt joutunut.
Epäilemättä oli leija irtaantunut ylhäältä ja antaen myöten Ossarun
painon aiheuttamalle köyden pingoitukselle solui nyt jyrkänteen reunaa
kohti.
Olisiko vastustus ylhäällä yhtä suuri kuin miehen paino? Päästäisikö
se hänet helposti alas? Vai saapuisiko laahaava ankkuri sellaiselle
kohdille, missä pinta olisi sileä, ja sitten nopeasti luisuen sen
yli saisi laskunopeuden kiihtymään? Toisin sanoen, olisiko shikarin
syöksyttävä kolmenkymmenen jalan korkeudelta kallion juurelle?
Katselijoille jäi vain vähän aikaa harkita eri mahdollisuuksia.
Heille ei jäänyt hetkeäkään ryhtyäkseen toimenpiteisiin toverinsa
turvallisuuden varalta. Ennenkuin he toipuivat hämmästyksestään,
jonka hänen ensimmäinen huutonsa oli aiheuttanut, näkivät he hänen
laskeutumisensa joka hetki kiihtyvän, ensin vähitellen, sitten nopeina
lyhyinä nytkähdyksinä, kunnes hän oli päässyt noin kahdenkymmenen
jalan päähän maasta. He toivoivat hänen laskeutuvan sillä lailla vielä
muutamia metrejä, jolloin vaara olisi ohi. Mutta juuri sillä hetkellä
he näkivät leijan rungon huojuvan kallion huipulla, ja aivan kuin suuri
elävä lintu se hypähti alas kalliolta ja liiti alas laaksoon.
Ossaru, joka yhä piti kiinni köydestä, kulkeutui jonkun matkan päähän
kalliosta, mutta onneksi hänelle oli hänen ruumiinsa paino suurempi
kuin se vastustus, jota ilma teki leijan suurelle pinnalle, sillä
muuten hän olisi voinut joutua paljon korkeammalle ilmaan. Samoin oli
onnellista, että ylipaino oli erittäin pieni, sillä muuten hän olisi
murskautunut kovalla voimalla maahan.
Näin ollen hän putosi tasaisesti kuin kyyhkynen, tullen jaloilleen ja
jääden niille seisomaan kuin Merkurius "taivaita syleilevän vuorensa"
huipulle.
Sillä hetkellä, jolloin shikari tunsi jalkojensa koskettavan kovaa
maata, hypähti hän ketterästi syrjään päästäen samalla köyden irti kuin
se olisi ollut tulikuuma rauta.
Suuri leija, jota ei enää mikään pitänyt tasapainossa tuulta vastaan,
alkoi heittelehtiä sinne tänne, joka käännähdyksellä laskeutuen
alemmaksi, kunnes se viimeisellä läimäyksellä, johon se näytti
kokoovan kaiken heikkenevän voimansa, laskeutui Ossarua kohti kuin
jättiläismäinen petolintu, joka heittäytyy uhrinsa kimppuun.
Shikari pääsi hädin tuskin pois tieltä. Jollei hän olisi viime tingassa
painanut päätään alas, olisi hän varmasti saanut kalloonsa sellaisen
iskun, joka olisi murskannut sen kokonaan.
47. luku.
LEIJAN LENTO.
Ilo, jota kaikki tunsivat tästä Ossarun ihmeellisestä pelastumisesta,
korvasi enemmän kuin riittävästi sen surun, jonka leijan putoaminen
oli heille aiheuttanut, etenkin koska he luulivat, ettei vahinko ollut
korjaamaton. Sen saattoi panna tuulen ansioksi, joka epäilemättä
oli kohottanut leijan paikaltaan irroittaen sen kalliosta tai siitä
esineestä, johon se silloin oli takertunut.
He eivät epäilleet onnistuvansa jälleen päästämään leijan lentoon
ja saavansa sen tarttumaan kiinni niinkuin aikaisemminkin. Tästä
vakuutettuina he eivät ruvenneet suremaan äsken sattunutta onnetonta
tapausta, niinkuin he muussa tapauksessa olisivat tehneet.
Koska tuuli oli sinä päivänä sellaisella suunnalla ettei leijaa voinut
saada lentämään kalliolle päin, päättivät he lykätä yrityksensä
sopivampaan tilaisuuteen. Jotta ei leija joutuisi vaaraan turmeltua
sateessa, panivat he sen taas hartioilleen ja kantoivat sen köysineen
kaikkineen majan suojaan.
Kului melkein viikko, ennenkuin tuli heille sovelias tuuli, mutta sinä
väliaikana he eivät olleet kokonaan olleet toimettomina. Koska ei
heillä vieläkään ollut varmaa tietoa siitä, kuinka kauan heidän olisi
oltava laaksossa, olivat he käyttäneet melkein jokaisen päivän hetken
ruokavarastojensa lisäämiseksi, jotteivät kokonaan lopettaisi sitä
savustettua pukinlihaa, jota heillä vielä oli melkoinen varasto.
He eivät enää käyttäneet pyssyjään ruuan hankkimiseen. Viimeiset
panokset olivat yhä piipuissa, eikä niitä aiottu laukaista, ennenkuin
kaikki muut keinot saada saalista pettäisivät.
Nyt he tosiaankin uskoivat niin varmasti pääsevänsä pois vankilastaan,
että he toisinaan jo kuvittelivat astelevansa vuoren rinnettä alas
ja puhelivat pitävänsä pyssynsä ladattuina kaikkia mahdollisia
vaaroja vastaan, joita heillä voisi olla suurten eläinten taholta
kotimatkallaan. He tiesivät, etteivät ampuma-aseet olleet
välttämättömiä ruuan hankkimiseen. Ossarun kaaripyssy oli siihen
riittävä ase. Usein sen kuultiin napsahtelevan puiden välissä, ja yhtä
usein lävisti shikarin nuoli jonkun kauniin linnun rinnan, riikinkukon,
fasaanin tai jonkin ihanan Brahman hanhen, joita asusti järven vesissä.
Ossarun verkot ja ongensiimat niinikään olivat käytännössä. Niihin
tarttui erilaisia ja erinomaisen arvokkaita kaloja. Etenkin yhtä lajia
näytti riittävän aivan loppumattomasti heidän ruokavaroikseen, jos
kaikki muu pettäisi.
Se oli eräs suuri ankeriaslaji, jota järvessä oli niin yllin kyllin,
että tarvitsi vain heittää sinne mato koukussa, kun sai paikalla vetää
ylös melkein kuuden jalan pituisen ankeriaan.
Koska heitä ei aina haluttanut syödä ankeriasta, uhrasivat he vain
vähän aikaa niiden hankkimiseen. Joka tapauksessa he olivat kiitollisia
huomattuaan näitä liukkaita olentoja löytyvän niin paljon ja tietäen,
että jos kaikki muut lähteet pettäisivät, he saisivat niistä
terveellisen pääravintoaineen, joka ei milloinkaan vähenisi, vaikka he
söisivät sitä kuinka paljon.
Vihdoin alkoi puhaltaa heille sopiva tuuli. Leija nostettiin jälleen
hartioille ja kannettiin samaan paikkaan kuin ennenkin. He menettelivät
aivan samalla lailla päästäessään sitä lentoon, ja aivan samalla lailla
se taas kohosi kallion yläpuolelle, ja kun köysi äkkiä hellitettiin,
putosi leija vuoren harjalle.
Niin pitkälle he tällä kerralla onnistuivat, mutta voi! Kävi ilmi, että
menestys loppuikin tähän.
Vetäessään köyttä päästäkseen selville, oliko heidän ankkurinsa
tarttunut kiinni, he saivat surukseen kieltävän vastauksen. Köysi
palasi heille melkein ilman vastarintaa, lukuunottamatta sitä kitkaa,
mikä syntyi sen liukuessa kallion syrjän yli leijan laahautuessa pitkin
lumen pintaa.
Siirtäen käsiään vähän matkaa kerrallaan eteenpäin he vetivät sen
takaisin. Jalka jalalta ja kyynärä kyynärältä se tuli vastustelematta
heitä kohti, kunnes he näkivät tekolinnun suuren käyrän rinnan
ulkonevan jyrkänteen reunan yli.
Jälleen se päästettiin ilmaan ja hellitettiin köysi, kunnes leija oli
kohonnut niin pitkälle kuin pääsi, ja taas sen annettiin pudota.
Sitten taas nykäistiin alas- ja sisäänpäin, köysi sujui jälleen
esteettä heidän käteensä, ja taas nähtiin leijan kaareva syrjä kallion
reunalla kuvastumassa yläpuolella olevaa sinistä taivasta vasten, ei
niinkuin kaunis sateenkaari, joka merkitsee lupausta, vaan pettymyksen
ja surun merkkinä.
Jälleen lento, sitten epäonnistuminen, yhä uudelleen ja uudelleen,
kunnes miesten kärsivällisyys, puhumattakaan heidän voimistaan, oli
jokseenkin lopussa.
Mutta se ei ollut pelkkää ajanvietettä. Eivät he huvikseen
päästäneet leijaa lentoon, ei myöskään missään tieteellisissä
kokeilemistarkoituksissa. He päästivät sen lentoon saadakseen takaisin
henkilökohtaisen vapautensa, ja kaikki he jännittyneinä odottivat,
onnistuisiko yritys vai ei, melkein yhtä kiihkeästi kuin jos heidän
henkensä olisi riippunut tuloksesta.
Ei siis sopinut jättää asiaa sikseen, niin väsyneitä ja kokonaan
kärsivällisyytensä menettäneitä kuin he olivatkin. Senvuoksi he
jatkoivat ponnistuksiaan, vaikkakin heidän toivonsa yhä väheni jokaisen
epäonnistuneen yrityksen jälkeen.
Yli parikymmentä kertaa he olivat päästäneet leijan lentoon ja yhtä
usein vetäneet sen takaisin kallion syrjälle, vaikka ei aina samaan
paikkaan, sillä he olivat itse siirtyneet eri paikkoihin ja koettaneet
päästää sitä lentoon eri kohdilta.
Joka tapauksessa oli tulos sama. Lintu kieltäytyi tarttumasta
mihinkään kynsillään, kallioihin tai jäälohkareisiin tai jäätyneisiin
lumivalleihin, joita kaikkia oli hujan hajan vuorella.
Seikkailijamme olivat sitä hämmästyneempiä näin monista
epäonnistumisista, kun leija heidän ensimmäisellä yrityksellään
oli heti tarttunut kiinni. Jos se ei milloinkaan olisi takertunut
sinne, ei olisi nytkään ollut mitään pettymisen syytä. Näin monen
yrityksen jälkeen he olisivat olleet sitäkin halukkaampia luopumaan
suunnitelmastaan, pitäen sitä epäkäytännöllisenä. Mutta kun heidän
ensimmäinen kokeensa oli onnistunut, pysyi heissä vireillä toivo, että
heitä saattaisi vieläkin onni suosia, ja se rohkaisi heitä yhä vain
yrittämään.
Vieläkin he koettivat puolisenkymmentä kertaa, mutta kun onni
kieltäytyi auttamasta heitä, herkesivät he yrityksistään jättäen
paperilinnun kallion reunalle kuin istumaan siihen uutta lentoa
odottamaan.
Nyt oli leija jo käynyt surkean näköiseksi. Sen höyhenet olivat
tärveltyneet sen alituisesti laahautuessa kallioiden ja terävien
jäälohkareiden yli. Sen ollessa ylhäällä ilmassa saattoi nähdä
päivänvalon paistavan sen läpi muutamin paikoin, eikä sen lento ollut
enää niin majesteetillista kuin se oli ollut alkujaan. Ilmeisesti se
pian tarvitsi korjausta. Keskustellen tästä kysymyksestä samoin kuin
siitä, olisiko syytä yrittää jostakin toisesta paikasta, keskeyttivät
seikkailijamme puuhansa joksikin aikaa.
Kaikki kolme seisoivat koossa muutamien askelien päässä köyden päästä,
jonka olivat hetkeksi jättäneet käsistään, niin että se vetelehti
huolimattomasti maassa.