päästäkseen kallion huipulle, oli Kaspar ajatellut erästä toista
keinoa, millä sitä lyhentää, toisin sanoen, kuinka voisi asiat
järjestää niin, että lyhyempi köysi riittäisi. Hän oli jonkun aikaa
pohtinut tätä ajatusta mielessään, mutta ei ollut halunnut puhua siitä
toisille, ennenkuin oli saatu selville kotkan voimakkuus. Nyt kun
karhukotka oli "punnittu ja köykäiseksi huomattu", olisi saattanut
kuvitella, ettei siitä enää olisi välitetty muuten kuin ruuan lisänä
heille. Niin arvelivat Karl ja Ossaru, mutta Kasparin käsitys oli
toinen. Hänen mielestään saattoi lintu vieläkin palvella heitä --
vieläpä aivan samalla lailla, jolla se oli äsken yrittänyt, vaikkakaan
ei ollut onnistunut.
Kaspar mietti ja tuli aivan oikein siihen tulokseen, että köyteen
sidottu ylimääräinen paino oli estänyt kotkaa kohoamasta. Se ei
ollutkaan niin kovin ylivoimainen sille. Ehkä sen olisi onnistunut
kuljettaa se kallion yli, jos se olisi ollut vain puoleksi niin raskas
tai vaikkapa vähän suurempikin.
Mitähän, jos painoa vähentäisi?
Kaspar ei suunnitellut köyden ohentamista. Hän tiesi, ettei se kävisi
päinsä, koska siitä asiasta oli jo keskusteltu ja päätetty.
Mutta mitähän, jos köysi olisi lyhyempi kuin se, jonka he olivat
teoreettisesti arvioineet sopivaksi? Kuinka kävisi, jos se olisi vain
viisikymmentä kyynärää sen sijaan, että he olivat ajatelleet parin
sadan kyynärän pituista? Silloin voisi kotka lentää sen kera niin
korkealle kuin köyden pituus sallisi.
Kaspar tunsi olevansa vakuutettu tästä asiasta, eikä kumpikaan toisista
epäillyt sitä seikkaa -- mutta mitä sitten?
"Mitä hyödyttäisi", kysyi Karl, "käyttää viidenkymmenen kyynärän
pituista köyttä, vaikka kotka voisi kantaa sen kuuhun asti? Vaikka se
kuljettaisi köyden toisen pään kallion matalimmalle kohdille, olisi
toinen noin sata kyynärää meidän päämme yläpuolella."
"Ei kyynärääkään, veljeni -- ei jalkaakaan. Toinen pää olisi meidän
käsissämme, sen takaan."
"Niin, Kaspar", lausui Karl tyynesti, "sinä näytät olevan hyvin
luottavainen, vaikka en voi ymmärtää mihin tähtäät. Tiedäthän, ettei
tämä hirveä jyrkänne ole miltään kohdalta vähemmän kuin puolitoista
sataa kyynärää kohtisuoraan mitattuna."
"Niin tiedän", vastasi Kaspar puhuen yhä yhtä luottavasti, "mutta me
voimme pitää käsissämme köyttä, joka on vain viisikymmentä kyynärää
pitkä, taikka vielä lyhyempääkin, toisen pään ollessa kallion huipulla."
Karl näytti hämmentyneeltä, mutta shikari, jolla tällä kerralla oli
nopeampi käsityskyky kuin filosofilla, ymmärsi Kasparin tarkoituksen ja
huudahti:
"Hahaa, nuori sahib tarkoittaa tikapuiden yläpäästä. Se on hänen
suunnitelmansa."
"Aivan niin", sanoi Kaspar, "olette arvannut oikein, Ossi. Sitä juuri
tarkoitan."
"Niin, nyt ymmärrän", sanoi Karl venyttäen ja samalla vaipuen
mietiskelevään äänettömyyteen.
"Ehkä olet oikeassa", lisäsi hän hetken kuluttua. "Joka tapauksessa voi
sitä helposti koettaa. Jos suunnitelmasi onnistuu, ei meidän tarvitse
tehdä lisää köyttä. Meillä on nyt jo riittävästi. Koettakaamme heti!"
"Missä on karhukotka?" kysyi Kaspar katsahtaen ympärilleen nähdäkseen
linnun.
"Tuolla se on, nuori sahib", vastasi Ossaru osoittaen jyrkänteelle
päin, "tuolla se istuu kalliolla".
Kotka näkyikin istuvan tai paremminkin olevan kyyristyneenä
matalalla kalliopengermällä, mihin se oli laskeutunut epäonnistuneen
lentoyrityksensä jälkeen. Se näytti masentuneelta ja väsyneeltä kuin
olisi antanut ottaa itsensä käsin kiinni. Mutta Ossarun lähestyessä
sitä siinä tarkoituksessa, se näkyi luulevan itsensä vapaaksi ja kohosi
jälleen ilmaan komein siiveniskuin.
Mutta silloin se tunsi kahleen jälleen kiristyvän säärensä ympäri. Se
putosi taas räpytellen, sitä kun ensin veti alas pölkyn paino ja sitten
shikarin voimakas käsivarsi.
Pölkky otettiin nyt pois ja sen tilalle sidottiin koko se köysi, joka
heillä oli, näkeinpä enemmän kuin viidenkymmenen kyynärän pituinen.
Karhukotka vapautettiin jälleen Ossarun ryhtyessä pitämään kytkyettä
kädessään. Silloin kohosi Jupiterin kaunis lintu ilmaan kuin ei sen
lennon päämääränä olisi ollutkaan tämän kallion huippu, vaan Khumularin
juhlallinen kärki.
Viidenkymmenen kyynärän korkeudessa sen korkealentoinen kunnianhimo
äkkiä masentui Ossarun nykäisyn muistuttaessa sille että se vielä oli
vanki. Koe oli täydellisesti onnistunut. Kasparin suunnitelma näytti
hyvältä. He ryhtyivät heti tarpeellisiin toimenpiteisiin pannakseen sen
käytännössä toimeen.
39. luku.
KOTKAN PAKO.
Ensiksi oli heidän tutkittava köyden laatu ja otettava selville sen
vahvuus. Tikapuut olivat jo paikoillaan siellä, mihin ne oli jätetty.
Kun köyttä kerran oli koetettu, ei senvuoksi enää ollut mitään muuta
vaivaa kuin sitoa se kotkan sääreen; sitten oli kiivettävä korkeimmalle
kalliopengermälle, johon tikapuiden avulla pääsi, ja päästettävä lintu
lentoon.
Jos heidän onnistuisi saada lintu lähtemään kallion yli ja köysi
jotenkin takertumaan huipulle, voisivat he pitää itseään vapaina.
Pelkkä ajatuskin sellaisesta mahdollisuudesta, joka nyt tuntuikin
varmalta, kohotti taas heidän mielentilaansa suuresti.
He eivät kuvitelleetkaan voivansa kiivetä ohutta köydenkappaletta
myöten melkein viidenkymmenen kyynärän korkeuteen. Sellainen temppu
ei olisi onnistunut ketterimmältäkään merimieheltä, joka milloinkaan
on "apinana riippunut" prammiköydessä. Eivät he ajatelleetkaan sillä
lailla kiivetä köyttä ylös, vaan toisella tavalla, jonka he olivat
paljon aikaisemmin keksineet ja pohtineet. He aikoivat niin pian
kuin köysi olisi varmasti kiinni ylhäällä laittaa siihen portaat
sovittamalla pieniä puukappaleita säikeiden väliin. Pitkien välien
päähän toinen toisestaan asetettuina ne olisivat tukikohtia, joilla he
kiivetessään voisivat lepuuttaa jalkojaan.
Niinkuin on jo mainittu, oli tämä kaikki sovittu etukäteen. Se ei enää
kiinnittänyt heidän huomiotaan, joka nyt oli kokonaan kohdistunut
sellaisen keinon keksimiseen, millä he saisivat selville tuon köyden
luotettavuuden, jonka nojaan heidän henkensä oli uskottava.
Ei pidetty riittävänä sitoa köyttä puuhun ja vetää sitä heidän
yhteisillä voimillaan. Karlin ja Kasparin mielestä se kyllä oli
riittävä, mutta Ossaru oli toista mieltä. Parempi suunnitelma ja
shikarin ajatustavan mukainen oli eräs toinen, joka oli kypsynyt hänen
itämaalaisissa aivoissaan ja jolla hän ryhtyi kokeilemaan välittämättä
toisten vastaväitteistä. Tarttuen köyden toiseen päähän hän kiipesi
korkeaan puuhun ja jotenkin päästyään eräälle vaakasuoralle oksalle,
joka oli hyvinkin viisikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, hän
kiinnitti köyden lujasti. Hänen määräyksestään tarttuivat nuorukaiset
köyden alapäähän, kumpikin kohotti jalkansa maasta ja jäi muutamiksi
sekunneiksi ilmaan riippumaan.
Kun ei köysi osoittanut mitään venymisen tai katkeamisen merkkejä
molempien painaessa, oli selvää, että sen saattoi millaisten
asianhaarojen vallitessa tahansa uskoa kannattavan yhden miehen painon.
Siitä varmana shikari laskeutui alas puusta.
Kotka oikeassa kainalossa ja köysikimppu vasemmalla käsivarrella
riippuen Ossaru lähti nyt sinne päin, missä tikapuut nojasivat
kalliota vastaan. Karl ja Kaspar astelivat aivan hänen jäljessään
Fritzin seuratessa kintereillä. Kaikki neljä kulkivat äänettöminä,
ulkomuodossaan ja liikkeissään jonkinlainen juhlallisuuden leima kuin
heijastuksena siitä tärkeästä puuhasta, jossa he nyt olivat.
Uusi kokeilu samoin kuin kotkan voimakkuuden selville ottaminen
ei vienyt pitkää aikaa. Jos se olisi onnistunut, olisivat meidän
seikkailijamme puuhailleet kauemman aikaa ja sen jälkeen olisi heidän
nähty seisovan voitonriemuisina kallion huipulla, Fritzin hypellessä
sen toisella puolella olevalla lumisella rinteellä kuin olisi aikonut
lähteä ajamaan takaa _Ovis ammonia_ Khumularin taivasta tapailevalla
harjalla.
Voi, kuinka toisenlainen olikaan tuon tapausrikkaan päivän ilta! Vähää
ennen auringonlaskua palasivat kaikki kolme hitaasti ja surullisina
majalleen, tuolle halveksitulle hökkelille, jonka vaatimattoman katon
alla he eivät enää koskaan olleet luulleet joutuvansa hakemaan turvaa.
Mutta voi, heidän oli taaskin merkittävä uusi pettymys epäonnistuneiden
yritysten pitkään luetteloon!
Ossaru oli kiivennyt karhukotka kainalossaan tikapuita myöten
korkeimmalle kalliopengermälle, mihin saattoi päästä. Siitä hän oli
päästänyt linnun lentoon, hellittäen suoraksi kaiken hallussaan olevan
köyden. Se oli shikarille tuhoisa yritys ja vähällä muodostua hänen
elämänsä viimeiseksi teoksi.
Ajatellen, että karhukotka kohoisi ylöspäin ilmaan, ei hän ollut
pitänyt muuta mahdollisenakaan. Koettaessaan säilyttää tasapainoaan
tuolla kapealla reunakkeella hän oli huonosti valmistunut siihen, mitä
sitten seurasi. Sensijaan että kotka olisi kohonnut ylöspäin, lähti se
kiitämään vaakasuorasti muuttamatta suuntaansa, ennenkuin sen kytkyt
jännittyi. Ei se edes silloinkaan pysähtynyt lennossaan, vaan jatkoi
kulkuaan, laahaten perässään viidenkymmenen kyynärän pituista köyttä,
jonka toisen pään Ossaru onnekseen oli päästänyt irti, laakson poikki
toisella puolella olevia kallioita kohti. Niiden huipulle se pääsi
helposti kulkemalla siihen suuntaan, johon oli odottamatta lähtenyt
shikarin käsistä.
Harmistuneina katselivat Karl ja Kaspar karhukotkan lähtöä. Heidän
käsityksensä mukaan oli Ossaru huonosti hoitanut sen asian, joka oli
uskottu hänen haltuunsa.
Mutta Ossarun selitykset valaisivat asian tyydyttävästi. Karl ja Kaspar
ymmärsivät, että jollei hän olisi päästänyt lintua irti ajoissa, olisi
hänen ollut pakko tehdä sellainen hyppäys, jonka jälkeen hänellä ei
olisi ollut minkäänlaista tilaisuutta selittää, millä lailla kotka oli
paennut.
40. luku.
FRITZ JA HAUKAT.
Surullisen ja katkeran pettymyksen tuntein käänsivät seikkailijamme
selkänsä noille tikapuille, jotka olivat taas pettäneet heidät, ja
lähtivät kulkemaan majalle.
Niinkuin edelliselläkin kerralla he astelivat hitaasti ja alakuloisen
näköisinä. Fritzin veltto käynti ja riippuva häntä ilmaisivat senkin
ottavan osaa yleiseen mielten masentumiseen.
He olivat saapuneet melkein majalle, ennenkuin kukaan noista kolmesta
ajatteli puhumista. Heidän nähdessään tuon karkeatekoisen kodin, jolta
he niin usein luulivat ottaneensa viimeiset jäähyväiset ja jolle heidän
oli yhtä usein ollut pakko palata, johtui Karlin mieleen eräs ajatus,
joka sai hänet katkaisemaan hiljaisuuden juuri ovelle tullessa.
"Meidän uskollinen ystävämme", sanoi hän osoittaen majaa, "ainoa
ystävämme, kun kaikki muu pettää meidät. Karkea se on niinkuin moni
ystävä, joka siitä huolimatta on arvokas. Minua alkaa miellyttää sen
kunniallinen ulkonäkö. Tunnen kunnioitusta sitä kohtaan niinkuin
ainakin kotia katsellessa."
Kaspar ei vastannut mitään. Hän vain huokasi. Baijerin Alpeilta tullut
nuori vuorivuohien metsästäjä ajatteli toista kotia, joka oli kaukana
laskevan auringon puolella. Niin kauan kuin tuo asia askarrutti hänen
aivojaan, ei hän voinut suopein mielin ajatella Himalajalla sijaitsevaa
asuntoa, jossa heidän oli pakosta majailtava.
Ossarun ajatukset olivat yhtä kaukana siltä paikalta. Hän mietiskeli
kristallinkirkkaan virran reunalle pystytettyä bambumajaa, jota
varjostivat palmut ja muut troopilliset puut. Vielä enemmän hän
ajatteli riisiä ja pähkinöitä ja ylinnä kaikkea muuta oli hänen
mielessään rakas betelinsä [kasvi, jota yleisesti pureksitaan itämaissa
Suom.], jota _Cannabis sativa_ vain huonosti korvasi.
Kaspar ajatteli nyt erästä uutta asiaa, joka ilmaisi, ettei hän ollut
vielä hylännyt kaikkea toivoa saada palata takaisin syntymäkotiin.
Heidän syötyään illallisekseen paahdettua vuohenpaistia hän ilmaisi
mietteensä toisillekin.
Hän ei ollut itsestään ryhtynyt katkaisemaan hiljaisuutta. Hän
vain vastasi Karlin kysymykseen, sillä tämä oli pyytänyt selitystä
veljeltään huomattuaan hänen hajamielisen ilmeensä.
"Olen koko ajan kotkan paon jälkeen", sanoi Kaspar, "mietiskellyt
toista lintua, josta tiedän jotakin. Se saattaisi suorittaa meidän
tarvitsemamme palveluksen aivan hyvin, ehkäpä paremminkin kuin
karhukotka."
"Toista lintuako?" kysyi Karl. "Mistä linnusta sinä puhut? Tarkoitatko
noita järvellä eleleviä bramiinihanhia? Me saattaisimme tosin ottaa
jonkun niistä kiinni elävänä, mutta minun on mainittava sinulle,
veljeni, että niiden siivet kantavat ainoastaan niiden oman painavan
ruumiin. Jos lisäisit siihen kilon tai vain puolikin sitomalla niiden
jalkaan nuoran, eivät ne voisi kohota pois tästä laaksosta paremmin
kuin mekään. Ei -- ei. Minun mielestäni voimme paikalla hylätä
sen ajatuksen. Ei millään muulla linnulla kuin kotkalla ole niin
voimakkaita siipiä, että se voisi suorittaa sinun toivomasi tempun."
"Se lintu, jota minä ajattelin", virkkoi Kaspar, "kuuluu samaan sukuun
kuin kotkakin. Luullakseni puhun täsmällistä tieteellistä kieltä. Vai
mitä arvelet, veli houkkioni? Hahahaa! No, sanonko sen? Olet varmaankin
jo arvannut, millaista lintua tarkoitan?"
"En tosiaankaan", vastasi Karl. "Tässä laaksossa ei ole muita
kotkan sukuun kuuluvia lintuja kuin haukkoja, eivätkä ne ankaroiden
luonnontutkijain mukaan kuulu samaan sukuun, ainoastaan samaan heimoon
Jos tarkoitat haukkaa, on niitä muutamia lajeja tällä paikalla, mutta
suurimmatkaan niistä eivät voisi kantaa kallion yli mitään raskaampaa
kuin purjelankapätkän. Katsohan, tuolla on nyt pari sellaista!" jatkoi
Karl osoittain kahta noin kolmenkymmenen kyynärän korkeudessa heidän
yläpuolellaan kaartelevaa lintua. "Niitä sanotaan 'tshork'-haukoiksi;
ne ovat suurimpia Himalajan haukoista. Noitako tarkoitat, veljeni?"
"Eikö tuo ole sääksipari?" kysyi Kaspar suunnaten silmänsä ylöspäin
ja katsellen korkealla heidän yläpuolellaan kaartelevia siivekkäitä
olentoja, jotka risteilivät ilmassa kuin saalista etsien.
"On", vastasi luonnontutkija, "ne kuuluvat siihen lajiin ja tarkasti
puhuen samaan sukuunkin kuin kotka. Ethän niitä tarkoittane?"
"En, en aivan niitä", sanoi Kaspar venyttäen ääntään ja hymyillen
merkitsevästi puhuessaan, "mutta jos ne ovat _leijoja_... [Sekä sääksi
että leija ovat englanninkielellä kite; siitä Kasparin sanaleikki.
Suom.] Oho, mitä nyt?" huudahti hän, kun eräs haukkojen liike äkkiä
keskeytti hänen ajatusjuoksunsa ja puheensa. "Mitä ilkeyttä nuo linnut
puuhaavat? Niin totta kuin elän, ne näyttävät yrittävän hyökätä
Fritzin kimppuun! Luulevatkohan ne tosiaankin olevansa kyllin väkeviä
voidakseen jotenkin vahingoittaa kelpo koiraamme?"
Kasparin puhuessa nähtiin molempien haukkojen äkkiä laskeutuvan
äskeiseltä korkealta tasoltaan ja sitten kaartelevan nopein lyhyin
kierroksin baijerilaisen mäyräkoiran pään ympärillä. Koira oli
kyyristynyt maahan lähelle pientä viidakkoa noin kolmenkymmenen
kyynärän päähän majasta.
"Mahdollisesti niiden pesä on tuolla viidakossa", arveli Karl.
"Senvuoksi ne ehkä ovat vihaisia koiralle, sillä vihaisia ne tosiaankin
näyttävät olevan."
Niin olisi saattanut kuka tahansa päätellä lintujen käytöksestä
niiden yhä hyökätessä koiran kimppuun, milloin kohoten joitakin
jalkoja sen yläpuolelle ja sitten taas syöksyessä alas jonkinlaisessa
vertauskuvallisessa kaaressa, joka siiveniskulla tullen yhä lähemmäksi,
kunnes ne lehauttelivat siipiään melkein sen silmille. Näitä liikkeitä
ne eivät tehneet äänettöminä, sillä lennellessään ne tuon tuostakin
päästivät kimeitä huutoja, jotka tuntuivat parin vihaisen naarasketun
ääneltä.
"Niiden poikaset kai ovat lähellä?" arveli Karl.
"Ei, sahib", sanoi Ossaru, "ei ole pesää eikä poikasia. Fritz syö
illallisekseen ibexin lihaa. Nuo rosvot tahtovat viedä siltä aterian."
"Syökö Fritz siis?" kysyi Kaspar. "Sehän selittää kaikki. Kuinka tyhmiä
nuo linnut ovatkaan kuvitellessaan voivansa siepata illallisen oivan
Fritzin suusta! Sehän ei näytä väittävän niistä ollenkaan!"
Oli aivan totta, että Fritz oli tähän mennessä tuskin huomannut noita
kahta siivekästä ahdistajaansa. Niiden vihamieliset mielenosoitukset
olivat saaneet sen puolelta osakseen vain silloin tällöin jonkun
murahduksen. Mutta niiden laskeutuessa lähemmäksi ja kun niiden siipien
kärjet pieksivät Fritzin silmiä, kävi asia kovin sietämättömäksi, ja
Fritz alkoi menettää mielenmalttiaan. Se alkoi murista yhä tiheämmin,
kohosi kerran pari kyyristyneestä asennostaan ja koetti siepata
suuhunsa lähinnä olevia sulkia.
Tätä omituista näytelmää mäyräkoiran ja lintujen välillä kesti kauemmin
kuin viisi minuuttia. Sitten se päättyi jokseenkin omituisesti ja
Fritzin mielestä epäilemättä peräti epämiellyttävästi.
Haukat olivat ensi hyökkäyksestään alkaen noudattaneet erilaista
menettelytapaa. Toinen teki kaikki lähentymisyrityksensä edestäpäin,
kun taas toinen suuntasi hyökkäyksensä yksinomaan takaapäin. Anastajien
menetellessä tällä lailla oli koiran pakko puolustaa itseään sekä
edestä että takaapäin ja sitä tehdessään sen täytyi katsella samalla
kertaa kahteen suuntaan. Juuri kun se ärisi ja haukkui edessään
olevalle linnulle, täytyi sen heti käännähtää ympäri ja uhata samalla
lailla arempaa ryöväriä, joka hyökkäili sen kimppuun takaapäin. Tämä
viimeksimainittu olikin vielä häiritsevämpi ja äänekkäämpi kuin sen
toveri. Lopulta se ei enää tyytynyt siilon tällöin läjäyttämään Fritziä
siivellään, vaan uskalsi julkeasti iskeä terävät kyntensä kiinni sen
takapuoleen.
Se oli enemmän kuin koiran luonto saattoi kestää. Fritz päättikin
olla sietämättä sitä enää kauemmin. Pudottaen sen mällin, jota oli
pureskellut, se hypähti seisaalleen, pyörähti äkkiä sitä sääkseä kohti,
joka oli iskenyt siihen kyntensä, ja loikkasi ylös ilmaan aikoen
siepata sen kiinni.
Mutta varuillaan oleva lintu oli aavistanut tämän nelijalkaisen tempun,
ja ennenkuin viimeksimainittu ehti tarttua siihen, oli se liitänyt
paljon ylemmäksi kuin mihin mikään nelijalkainen eläin saattoi koskaan
hypätä.
Fritz kääntyi muristen pettyneenä jälleen lihapalaansa päin, mutta
vielä pettyneemmän näköinen hän oli huomatessaan, ettei se ollut enää
saavutettavissa. Toinen ryövärihaukka oli iskenyt kyntensä koiran
lonkkaan ja toinen ryöstänyt siltä illallisen!
Viimeisen kerran näki Fritz vuohenlihan linnun nokassa korkealla
ilmassa yhä pienenevänä, kunnes se kokonaan katosi hämärään etäisyyteen.
41. luku.
FRITZ LOUKKAANTUNEENA.
Tämä omituinen pieni välikohtaus mäyräkoiran ja haukkojen välillä oli
keskeyttänyt veljesten puhelun Kasparin esittämästä aiheesta. Eikä
siihen palattu edes heti kahakan päätyttyä, sillä se katse, millä
Fritz seurasi tuon linnun lähtöä, joka oli niin siekailematta napannut
siltä lihapalan, oli niin äärimmäisen hullunkurinen, että se herätti
katselijoissa pitkiä äänekkäitä naurunpuuskauksia.
Fritzin naama ilmaisi harvinaista järkytystä. Syvää hämmästystä ja
harmia, johon oli sekaantunut voimakas keskittyneen raivon tunne, ei
näkynyt ainoastaan sen silmistä, vaan myöskin koko asennosta. Jonkun
aikaa se seisoi pää pystyssä ja kuono korkealla ilmassa, silmien
liekehtiessä sanomattomasta kostonhalusta seuratessaan haukkojen lentoa.
Fritz ei ollut koskaan ennen elämässään, ei silloinkaan kun norsun
kärsä kurkottui aivan sen häntään asti, tuntenut niin elävästi
siipien puutetta. Ei milloinkaan ennen se ollut niin pahoitellut
sitä rakenteensa vajavaisuutta, ettei ollut saanut noita hyödyllisiä
lisäkkeitä. Jos se olisi saanut haltiattaren taikasauvan haltuunsa
sillä hetkellä, olisi se sen avulla hankkinut itselleen siivet, ei
tosin välttämättä kauniit, sillä se oli toisarvoinen kysymys, vaan
vahvat ja pitkät, joiden avulla se olisi voinut saada kiinni nuo
ryövärihaukat ja rangaista niitä ennenkuulumattomasta rohkeudesta.
Kauemmin kuin minuutin ajan pysyi Fritz mainitsemassamme asennossa.
Sen ryhti sopi mainiosti koiralle, kun sitä on perinpohjin narrannut
ja pettänyt pari olentoa, joiden vahvuutta ja kykyä kohtaan se oli
osoittanut äärimmäistä halveksumista. Juuri tuo hämmästyksen ja raivon
sekainen ilme antoi Fritzille sen vakavanhullunkurisen näön, joka oli
saanut heidät kaikki nauramaan. Yhtä hullunkurinen oli koiran naamalla
kuvastuva ilme sen kääntyessä katsomaan kolmea ihmistoveriaan. Se
huomasi heidän laskevan leikkiä hänen kustannuksellaan, mutta sen
puolittain moittiva, puolittain apua anova ilme teki vain heidän ilonsa
kaksinkertaiseksi. Katsahtaen yhdestä toiseen se näytti pyytävän heiltä
kultakin vuorostaan myötätuntoa.
Se oli turha pyyntö. Kaikki kolme olivat samalla lailla heittäytyneet
iloisuuden valtaan, mikä tuntui yhtä tylyltä kuin se oli
vastustamatontakin. Fritzillä ei ollut ainoaakaan ystävää.
Kului varmaankin kymmenen minuuttia, ennenkuin kukaan heistä saattoi
hillitä äänekästä naurunhohotustaan, mutta paljon ennen sitä oli
heidän naurunsa esine lähtenyt pois näkyvistä. Se oli tahtonut poistua
sellaiselta paikalta, missä siltä oli ryöstetty illallinen, ja vetäytyi
loukkaantuneen näköisenä ystävällisemmän majan turviin.
Kesti jonkin aikaa, ennenkuin seikkailijamme saivat takaisin vakavan
mielialansa. Kun heidän hilpeytensä esine sitten oli poissa näkyvistä,
haihtui se vähitellen heidän mielestäänkin.
Saattaisi herättää ihmetystä, että he olivat sellaisissa olosuhteissa,
jommoisissa he olivat, antaneet valtaa iloisuuden puuskalle. Mutta
siinä ei kuitenkaan ollut mitään kummallista. Päinvastoin oli täysin
luonnollista, täysin ihmisluonnon mukaista olla näin eri mielialojen
vallassa. Ilo ja suru seuraavat toisiaan ajoittain vaihdellen yhtä
varmasti kuin päivä seuraa yötä tai kaunis ilma myrskyä.
Vaikka emme ymmärrä miksi ja minkätähden tällaista tapahtuu, voimme
helposti uskoa kohtalon niin järjestäneen asiat. Eräs runoilija on
kauniisti laulanut:
"kevätkin ois synkkää säätä,
jollei muuta aikaa ois",
ja meidän oma kokemuksemme vahvistaa tässä säkeistössä lausutun
totuuden.
Sellainen, joka on elänyt troopillisten maiden ikikestävässä keväässä,
kun ei lehti koskaan putoa eivätkä kukat koskaan kuihdu, voi hyvin
vahvistaa tuon tosiasian, että kevätkin voi aikaa myöten muuttua
väsyttäväksi. Me ikävöimme talvea, sen pakkasta ja lunta ja kylmiä,
purevia tuulenviimoja. Niin ihastuneita kuin olemmekin vihreihin
metsiin, katseemme niitä välillä mielihyvin ruosteenkarvaiseen
verhoutuneina, taivaanlaen ollessa harmaa ja synkkä, mutta silti
silmääkiehtova. Totta on, vaikka se tuntuukin omituiselta, että
ihmisluonto samoin kuin ilmakin tarvitsee välillä myrskyä.
42. luku.
LEIJA!
Niin pian kuin heidän ilonpuuskansa oli kokonaan ohi, jatkoivat Karl ja
Kaspar sitä keskustelua, joka oli niin äkkiä katkennut.
"Sanot siis, veljeni", lausui Karl, joka ensimmäisenä palasi siihen
aiheeseen, "että on olemassa kotkansukuinen lintu, joka voisi kantaa
meidän köytemme kallion yli. Mistä linnusta puhut?"
"Kas vain, Karl, sinullahan on kovin hidas käsityskyky tänä aamuna.
Tosiaankin olisi noiden kahden sääksen näkemisen pitänyt selvittää
sinulle tarkoitukseni."
"Ahaa, tarkoitat siis leijaa?"
"Niin, sellaista, jolla olisi hyvin leveä rinta, hyvin ohut ruumis ja
hyvin pitkä häntä, sellaista, jollaisia sinulla ja minulla oli tapana
tehdä, eikä siitä ole kovinkaan monta vuotta."
"Paperileija", sanoi Karl toistaen lauseen koneellisesti ja samalla
istuutuen miettivään asentoon. "Tosiaankin, veljeni", lisäsi hän
hetkisen kuluttua, "tuossa ehdotuksessasi on jonkun verran järkeä.
Jos meillä olisi paperileija, nimittäin hyvin suuri, saattaisi se
mahdollisesti kuljettaa kallion huipun yli köyden mutta voi..."