asennossa. Se oli vastakkaista sen suvun ja rodun tottumuksille, jonka
kaikki jäsenet olivat ikimuistoisista ajoista alkaen vihollisen kanssa
taistellessaan seisoneet pystyssä takajaloillaan.
Niin oli siis sekin noussut pystysuoraan ja aikoi juuri iskeä rintaan
toista karhukotkaa, joka kiusasi sitä edestäpäin, kun toinen, joka
oli vetäytynyt vähän taaksepäin saadakseen paremmin vauhtia, liiti
takaapäin nuolennopeasti ja tarttuen kynsillään äkkiä ja voimakkaasti
ibexiä leuan alle iski sen pään niin kauas taaksepäin, että se kadotti
tasapainonsa ja keikahti alas kalliolta. Seuraavalla hetkellä ibex oli
tyhjässä ilmassa -- pudoten -- pudoten -- saman hirveän avaruuden läpi,
jonka kautta sen oma uhri oli juuri lentänyt.
Katselijat odottivat saavansa nähdä sen iskevän maahan joutumatta sen
enempää kiusattavaksi siivekkäiden vastustajiensa taholta. Mutta niin
ei asia kuitenkaan päättynyt. Juuri eläimen päästyä noin puolitiehen
alas jyrkänteen rinnettä, näkyi toinen kotka syöksyvän sen perästä
salamannopeasti, ja ennenkuin ibex saapui maahan, nähtiin kotkan
iskevän siihen jälleen kerran ja saavan sen poikkeamaan kohtisuorasta
putoamisestaan. Pukin ruho tuli lopultakin maahan mutta melkoisen
matkan päähän siitä, missä toinen makasi. Kotka laskeutui sen kera,
vieläpä jäi sen päälle siivet ja raajat ojennettuina kuin yhä pitäen
sitä kiinni kynsillään.
Ei ollut aivan selvää, miksi karhukotka näin piti ibexiä kiinni,
sillä eläin oli ilmeisesti kuollut ja oli varmasti ollut hengetön jo
ennenkuin saapui maahan. Tuossa linnun menettelytavassa oli jotakin
outoa, niinkuin sen laskeutumisessakin oli ollut viimeisten viiden-,
kuudenkymmenen kyynärän kuluessa. Siitä tavasta, millä lintu ojenteli
siipiään iskettyään saaliiseensa ja vieläkin liehutteli niitä, alkoivat
katselijat ajatella, että kotkan omituinen laskeutuminen maahan sekä
pysyminen saaliinsa päällä tuollaisessa kyyristyneessä asennossa eivät
kumpikaan olleet sen taholta vapaaehtoisia tekoja.
Totuus selvenikin pian. Karhukotkan räpytellessä tai paremminkin
läimäytellessä siipiään voimakkain, säännöttömin liikkein, kävi
selville, että se koetti parhaimpansa mukaan päästä irti uhristaan eikä
suinkaan halunnut pysyä pudonneen ruumiin päällä. Tämän saattoi uskoa
sitäkin helpommin, kun se alkoi päästää hurjia huutoja, joista ei enää
ilmennyt raivo tai uhma, niinkuin aikaisemmin, vaan mitä suurin kauhu.
Katselijat, jotka olivat jo nousseet seisomaan, juoksivat sitä paikkaa
kohti, aavistaen jotakin olevan nurinkurin.
Päästessään aivan lähelle yhä huutavaa ja räpyttelevää lintua he
saattoivat ymmärtää sen, mikä oli näyttänyt niin käsittämättömältä.
He havaitsivat karhukotkan olevan pulassa. Sen kynnet olivat
hautaantuneet ibexin ruumiiseen ja tarttuneet niin lujasti, että sen
oli mahdoton vapauttaa itseään, vaikka käyttikin koko voimaansa ja
jänteviä jalkojaan sekä niiden apuna joustavien siipiensä voimaa.
Iskiessään ibexiin sen pudotessa, oli lintu upottanut koukkuiset
kyntensä syvälle pukin pehmeään vatsaan, mutta koettaessaan vetää niitä
taas ulos se oli huomannut epäilemättä suureksi surukseen, että se
paksu "poshmi"-peite, joka verhosi ibexin nahkaa, oli takertunut sen
säärien ympäri. Mitä enemmän se räpytteli vapautuakseen, ponnistellen
sinne tänne, sitä vahvemmaksi ja tiukemmaksi kävi se köysi, jota se
punoi kuuluisasta raaka-aineesta, nimittäin Kashmirin huivivillasta.
Epäilemättä oli karhukotka pahassa pinteessä, ja vaikkakin se pian
vapautui "poshmi"-kammitsastaan, huomasi se olevansa vielä lujemmin
sidottu Ossarun taskusta otetulla vahvalla köydellä.
Toinen karhukotka, joka oli seurannut aivan jäljessä, näytti päättäneen
pelastaa toverinsa sen vangitsijoiden käsistä. Päästäen kovia huutoja
se lensi ensin yhtä, sitten toista kohti uhaten kutakin heistä
vuorostaan pitkillä terävillä kynsillään.
Koska heillä kaikilla oli aseet käsissään, onnistui heidän pitää
puoliaan vihaista lintua vastaan, mutta niin hyvin ei luultavasti olisi
käynyt Fritzin, joka vuorostaan joutui kotkan raivoisan hyökkäyksen
esineeksi ja jolla ei ollut muita aseita kuin hampaansa.
Nämä olisivat tuskin kyenneet puolustamaan sitä linnun kynsiä vastaan,
ja Fritz olisi aivan todennäköisesti kadottanut jommankumman silmänsä
tai molemmatkin, jollei shikarin jousipyssystä olisi singahtanut nuoli,
joka työntyi suoraa päätä suuren linnun rintaan ja pani sen läjähtäen
putoamaan maan pinnalle.
Nuoli ei tappanut sitä heti, ja koira olisi turhaan hyökännyt sen
kimppuun nähdessään sen putoavan maahan. Mutta huomatessaan vahvan
käyrän nokan ja terävien kynsien ojentuvan itseään kohti ymmärsi Fritz
helposti olevan parasta pysyä viisaan välimatkan päässä ja jättää
shikari lopettamaan karhukotka pitkällä villisianpeitsellään.
30. luku.
KARHUKOTKAAN NOJAUTUVA TOIVO.
Tätä odottamatta saatua ruokavarastoa, jonka voi sanoa melkein
kirjaimellisesti pudonneen taivaasta, ei Karl voinut olla pitämättä
kohtalon käden lahjoittamana ja ilmaisematta tätä ajatustaan
tovereilleenkin. Kasparinkin vähemmän harkitsevassa mielessä ja hindun
puolipakanallisessa sydämessä heräsi ajatus, että jokin muu voima
kuin pelkkä sattuma oli heidän apunaan. He olivat hyvinkin halukkaita
liittymään Karlin rukouksessa ilmaisemaan kiitollisuuteen sitä olentoa
kohtaan, joka näkymättömänä oli heidän kerallaan tuossa yksinäisessä
laaksossa.
Jonkun aikaa he seisoivat tarkastellen uteliaasti ei ainoastaan
molempia ibexejä, vaan myöskin kotkia. Heidän mieltään kiinnitti
se tietoisuus, että kaikki nuo neljä eläintä olivat äsken vapaasti
vaellelleet heidän vuorivankilansa rajojen toisella puolella ja
saapuneet nyt aivan kuin ulkomaailmasta, jonka kanssa he itse halusivat
niin innokkaasti päästä yhteyteen. Mitä he olisivatkaan antaneet, jos
kukin olisi ollut varustettu siipiparilla niinkuin tuo karhukotka, joka
vielä eli? Silloin he olisivat pian paenneet tästä laaksosta, joka
heille oli kyynelten laakso, ja sitä ympäröiviltä lumivuorilta.
Karlin tätä ajatellessa heräsi hänen filosofisessa mielessään eräs
ajatus, joka sai hänen kasvonsa vähän kirkastumaan. Vain vähän, sillä
ajatus, joka oli juolahtanut hänen mieleensä, ei ollut kaikkein
valoisimpia. Siinä oli kuitenkin jotakin, ja niinkuin hukkuva mies
tarttuu oljenkorteenkin, takertui Karl tähän aatteeseensa ja hetkisen
sitä tarkasteltuaan ilmaisi sen toimillekin.
Karhukotka oli herättänyt tämän aatteen. Lintu oli todellinen kotka,
vahvasiipinen ja -lihaksinen niinkuin kaikki sen heimoon kuuluvat,
vieläpä sukunsa vahvin. Nuolen lailla se saattoi lentää ylös sen
lumipeitteisen vuoren huipuille, joka kohosi heidän yläpuolellaan.
"Mikä estää", kysyi Karl osoittaen lintua, "tuota kantamasta..."
"Kantamasta mitä?" sanoi Kaspar keskeyttäen veljensä kysymyksen, joka
kuului epävarmana ja epäröivänä. "Ei suinkaan meitä, Karl?" jatkoi hän
pieni leikillisyyden väre äänessään. "Sitähän et toki tarkoittane?"
"Ei meitä", myönsi Karl vakavasti, "vaan köyden, joka voi kantaa jonkun
meistä."
"Hei!" huudahti Kaspar ilon hohteen levitessä hänen kasvoilleen hänen
puhuessaan. "Siinäpä on jotakin järkeä."
Ossaru, joka oli uteliaasti kuunnellut keskustelua, päästi samalla
hetkellä riemun huudon.
"Mitä ajattelette siitä, shikari?" kysyi Karl puhuen vakavasti.
Ossarun vastauksesta ei ilmennyt kovinkaan herkkäuskoista toivoa. Hän
oli kuitenkin halukas neuvottelemaan tuon suunnitelman koettelemisesta.
He saattoivat yrittää sitä suuremmatta haitatta. Tarvitsisi vain punoa
vähän enemmän köyttä hampusta, jota heillä oli yllin kyllin, kiinnittää
se karhukotkan sääreen ja päästää se vapaaksi. Ei ollut epäilystäkään
siitä suunnasta, mihin lintu lähtisi. Se oli jo saanut kyllikseen
laaksosta ja yrittäisi varmasti päästä sieltä pois heti, kun saisi
siihen mahdollisuuden.
Pintapuolisesti tarkasteltuna näytti suunnitelma oikein
hyväksyttävältä, mutta kun sen yksityiskohtia alkoi tarkemmin tutkia,
ilmestyi kaksi suurta vaikeutta, niin suurta, että ne melkein tuhosivat
sen toivon, jonka he olivat niin äkkiä ja liian helposti omaksuneet.
Ensimmäinen näistä vaikeuksista oli, ettei karhukotka siipiensä
suuresta voimasta huolimatta jaksaisi viedä ylös asti köyttä, joka
olisi kyllin vahva kantamaan jonkun heistä. Jonkin nuoran se saattaisi
helposti kuljettaa kallion huipulle, mutta siitä ei olisi mitään
hyötyä. Tarvittaisiin hyvin vahva köysi miehen kannattamiseen, etenkin
kun kiipeejällä silloin olisi kova työ ponnistellessaan ylös kalliota.
Köyden pitäisi olla hyvin pitkä, ainakin kolmesataa kyynärää, ja joka
kyynärä lisäisi sitä painoa, joka kotkan olisi kannettava ylös.
Ei ole luultavaa, että he aikoivat kiivetä ylös tätä köyttä käsivoimin.
Parikymmentä kyynärää tai vähän enemmän olisi kuka tahansa heistä
jaksanut kiivetä. Mutta heidän olisi kiskottava ainakin pari sataa
kyynärää ylöspäin ennenkuin voisivat asettaa jalkansa kallion reunalle.
Ketterinkään merimies, joka on koskaan kiivennyt isonmaston partuuniin,
ei olisi päässyt puoliväliin tuosta korkeudesta. He olivat heti alussa
aavistaneet tämän vaikeuden, ja Karlin kekseliäisyys oli paikalla
ryhtynyt huolehtimaan sen auttamisesta, niinkuin seuraavasta nähdään.
Toinen kysymys, joka heräsi, oli se, voiko köyden saada kiinnitetyksi
kalliolle, jos karhukotka olisi kyllin vahva kuljettamaan sen sinne.
Luonnollisestikaan eivät he voisi itse tehdä mitään sen asian hyväksi,
ja se seikka jäisi pelkän sattuman varaan. Yksi mahdollisuus oli
olemassa, sen kaikki myönsivät. Lintu voisi leijaillessaan pakoon
vuoren yli takerruttaa köyden jonkin kallionlohkareen tai jäätyneen
lumikokkareen ympäri. Se oli sellainen mahdollisuus, josta pääsisi
selville ainoastaan kokeilemalla. Mahdollisesti se saattaisi onnistua.
Ensimmäinen vaikeus, joka koski köyden vahvuutta ja painoa, joutui
järkevän keskustelun ja arvioimisen alaiseksi. Oli olemassa
tosiasioita, joihin saattoi nojautua, ja joista sopi päätellä
arviolta, mutta kyllin läheltä totuutta, jotta niihin uskalsi perustaa
suunnitelmansa. He osasivat jokseenkin tarkoin määritellä, kuinka
tukeva köyden tulisi olla, jotta joku heistä voisi siinä riippua, ja
sellainen olisi kyllin vahva kantamaan heidät täältä ylös. Kotkan
voimat saattoi myöskin arvioida jokseenkin tarkoin, ja epäilemättä
tekisi lintu parhaansa päästäkseen pois laaksosta. Sen tylyn kohtelun
jälkeen, joka jo oli tullut sen osaksi, ei se tarvitsisi mitään muuta
kannustinta ryhtyäkseen äärimmäisiin ponnistuksiin.
Heidän keskustellessaan tästä asiasta sen eri puolilta selvisi pian,
että tärkein asia olisi köyden punominen. Sen saattaisi valmistaa
kyllin hienon, niin ettei se olisi liian raskas karhukotkalle ja
kuitenkin kyllin luja kannattaakseen miehen painon, jolloin ensimmäinen
vaikeus olisi voitettu. Köysi olisi siis tehtävä mitä huolellisimmin.
Sen joka säikeen piti olla mitä parasta hamppua ja joka kuidun punottu
täydellisesti yhtä paksuksi ja joka suortuvaa piti käsitellä erittäin
täsmällisesti.
Ossaru kykeni tekemään sellaisen köyden. Hän osasi punoa sen yhtä
tasaiseksi kuin jokin Manchesterin tehdas. Ei tarvinnut pelätä, että
Ossarun tekemässä köydessä olisi arvostelevinkaan silmä huomannut vikaa
tai virhettä.
Päätettiin lopullisesti, että köysi oli punottava Ossarun toimiessa
johtajana ja toisten ollessa paremminkin vain katselijoina kuin
auttajina.
Mutta ennenkuin työhön ryhdyttiin, pidettiin sopivana varustautua
nälkäpäiviä vastaan savustamalla kummankin ibexin liha. Kuollut
karhukotka päätettiin syödä tuoreena.
Niin se sitten syötiin, joten Jupiterin lintu tuotti heille
päivällisen, kun taas Junon lintu oli ollut aamiaisruokana.
37. luku.
PÖLKKY JALASSA.
Niin pian kuin he olivat ripustaneet ibexien lihat savustusrihmoille ja
pingoittaneet molemmat nahat kuivumaan, kohdistivat he kaiken huomionsa
köyden tekemiseen, jonka oli määrä vetää heidät ylös vankilasta.
Onneksi heillä oli kyllin suuri varasto hamppua, jota saattoi heti
ruveta punomaan. Sen oli Ossaru säästänyt niiltä ajoilta, jolloin hän
oli tehnyt kalaverkkonsa. Kun sitä oli säilytetty pienessä kuivassa
kallioluolassa, oli se vielä erinomaisessa kunnossa. Sitäpaitsi heillä
oli ennestään hyvin pitkä köysi, mutta valitettavasti ei kuitenkaan
kyllin pitkä heidän tarkoitukseensa. Se oli sama, jota he olivat
käyttäneet kyhätessään puusiltaa kuilun poikki ja jonka he sitten
olivat irroittaneet taljoista ja tuoneet talteen majaan. Tämä köysi oli
juuri sopivan paksuinen heidän tarkoitukseensa, sillä vähänkin hoikempi
olisi tuskin riittänyt kantamaan miehen painoa. Katsoen siihen hirveään
vaaraan, johon he joutuisivat riippuessaan siinä sellaisen kallion
syrjää vastaan, oli välttämätöntä olla varma edes köyden kestämisestä.
He olisivat voineet punoa hyvin paksun ja vahvan, niin ettei olisi
ollut pelkoa sen katkeamisesta. Mutta silloin esiintyi toiselta puolen
se vaikeus, että kotkan siivet mahdollisesti eivät kannattaisi. Jos
köysi olisi liian raskas linnun kannettavaksi kallion reunan yli,
silloin olisi kaikki heidän vaivansa turha.
"Miksi emme hankkisi varmuutta siitä asiasta, ennenkuin teemme köyden?"
ehdotti Karl.
"Mutta kuinka voimme kokeilla?" oli Kasparin vastaus.
"Luullakseni voimme järjestää sen asian", sanoi kasvintutkija,
ilmeisesti pohtien jotakin vaikeata arviolaskua.
"Minä puolestani en keksi siihen mitään keinoa", lausui Kaspar
katsahtaen kysyvästi veljeensä.
"Minä luullakseni keksin", sanoi Karl. "Mikä estää meitä ottamasta
selville köyden painoa, ennenkuin teemme sen, ja sitä seikkaa, voiko
lintu kantaa niin paljon?"
"Mutta kuinka voit punnita köyden, ennenkuin olet tehnyt sen?
Mehän juuri koetamme välttää sen tekovaivaa. Ajattelehan, jos se
osoittautuisikin hyödyttömäksi jälkeenpäin."
"Mitä siihen tulee", lausui Karl, "ei ole välttämätöntä tehdä sitä
valmiiksi saadakseen selville sen painon. Me tiedämme jokseenkin
tarkoin, kuinka pitkäksi se on tehtävä, ja punnitsemalla kappaleen
tuota, mikä meillä nyt jo on, voimme arvioida minkä tahansa pituuden
painon."
"Unohdat, veli Karl, ettei meillä ole mitään punnitsemiskeinoja,
ei edes pienintäkään kappaletta. Meillä ei ole vaakalantaa, ei
vaakakuppeja eikä punnuksia."
"Pyh", sanoi Karl äänessään tuo luottamuksen vivahdus, jonka synnyttää
suurempi asiantuntemus. "Ei ole ollenkaan vaikeaa hankkia kaikkia
noita. Mikä luja keppi tahansa kelpaa vaa'an orreksi, kun se asetetaan
tasapainoon. Vaakakupit taas saadaan yhtä helposti kuin orsikin."
"Mutta punnukset?" keskeytti Kaspar. "Mistä ne? Sinun vaakaortesi ja
-kuppisi olisivat luullakseni hyödyttömät ilman oikeita painoja. Minun
käsitykseni mukaan me epäonnistumme siinä yrityksessä, kun ei meillä
ole painoja."
"Minua hämmästyttää, Kaspar, että sinä olet niin ajattelematon ja annat
kekseliäisyytesi niin vähällä lamaantua. Minä luulisin voivani tehdä
sarjan painoja millaisissa olosuhteissa tahansa, joihin joudun, kun
vain saan työtarpeita, esimerkiksi kappaleen puuta ja useita kiviä."
"Mutta kuinka, veli? Kerrohan meille!"
"No niin, ensiksikin tiedän oman painoni."
"Se on totta. Mutta se on vain yksi paino. Kuinka saat sitten pienemmät
painot?"
"Sillä vaa'an orrella, jonka laatisin, punnitsisin oman ruumiini
kivikasaa vastaan. Sitten jakaisin kivet kahteen ryhmään ja punnitsisin
ne yhtä kiveä vastaan. Siten saisin punnuksen, joka vastaisi puolta
ruumiini painosta, mikä on tunnettu, kuten muistanet. Taas jakamalla
kahtia jäljellä olevat kiviläjät saisin yhä pienempiä punnuksia, kunnes
saisin pienimmän tarvitsemani painon. Siten menettelemällä saan tietää
kilon, jopa grammankin."
"Se on totta, veljeni", vastasi Kaspar, "ja hyvin kekseliästä.
Epäilemättä onnistuisi suunnitelmasi, mutta esteenä on eräs pikku
seikka, jonka sinä näytät unohtaneen."
"Mikä se on?"
"Ovatko sinun perusteesi täysin oikeat?" kysyi Kaspar suorasti.
"Minun perusteeniko!"
"Niin -- se alkuperäinen mittakaava, josta aiot lähteä ja johon
perustat arviosi. Tarkoitan oman ruumiisi painoa. Tiedätkö sen?"
"Varmasti", sanoi Karl, "painan täsmälleen seitsemänkymmentä kiloa".
"Oi, veljeni", huomautti Kaspar pudistaen päätään ilmaistakseen
epäilystään, "sinä painoit seitsemänkymmentä kiloa Lontoossa, sen
minäkin tiedän. Melkeinpä painoin saman verran minäkin, mutta sinä
unohdat, että tämän kurjan elämän harmit ja vaivat ovat heikontaneet
meitä kumpaakin. Voinpa tosiaankin, veli rakas, huomata sinun olevan
paljon laihemman kuin lähtiessämme Kalkuttasta. Epäilemättä voit
huomata minussa saman muutoksen. Eikö niin?"
Karlin oli pakko vastata myöntävästi tähän kysymykseen, hän kun
huomasi veljensä väitteen oikeaksi. Hänen perusteensa eivät olleet
totuudenmukaiset. Hänen ruumiinsa paino, mikä on kaikkina aikoina
epäluotettava mittapuu, se kun ei ole muuttumaton, ei kelpaisi tässä
tapauksessa perusteeksi. Se arviolasku, jonka he olivat aikoneet
tehdä, oli liian tärkeälaatuinen, jotta sen olisi voinut nojata niin
epäluotettavaan perustaan. Karl käsitti tämän hyvin selvästi, mutta
se ei lannistanut hänen rohkeuttaan, vaan hän päätti panna sittenkin
täytäntöön sen suunnitelman, jota oli ehdottanut.
"Kas niin, veli", sanoi hän katsellen hymyillen Kaspariin ja ilmeisesti
tyytyväisenä hänen terävyydestään. "Tunnustan sinun johtopäätöksesi
tällä kerralla olleen omaani paremman, mutta ei siinä ole kyllin syytä
minun luopua suunnitelmastani. On monta muuta keinoa päästä selville
jonkin esineen painosta, ja epäilemättä minä keksisin jonkin, jos
vähän miettisin, mutta onneksi ei meidän tarvitse vaivata itseämme
enemmän sillä seikalla. Jollen erehdy, on meillä eräs aivan täsmällinen
normaalipainomitta hallussamme."
"Mikä normaalimitta?" kysyi Kaspar.
"Toinen sinun pyssysi lyijyluodeista. Olen kuullut sinun joskus sanovan
niitä viidenkolmatta gramman luodeiksi."
"Niitä menee täsmälleen neljäkymmentä kiloon, joten ne siis painavat
viisikolmatta grammaa kukin. Olet oikeassa, Karl, siinä meillä on
normaalipainomitta. Se tosiaankin kelpaa."
Asia ei kaivannut enempää pohtimista. Viivyttelemättä he ryhtyivät
ottamaan selville kolmensadan kyynärän pituisen köyden painoa. Vaaka
laadittiin pian, vieläpä niin tarkka kuin he olisivat aikoneet punnita
kultaa sen vaakakupissa. Ne kolmekymmentä kyynärää köyttä, jotka
heillä jo oli olemassa, pantiin toiselle puolelle, ja toiselle useita
kiviä, joiden painon he jo saattoivat määrätä kertomalla luodin painon
määrättyjä kertoja. Ottamalla tämän köydenkappaleen painon kahdeksan
kertaa he saivat tietää, minkä verran painaisi kaksisataa neljäkymmentä
kyynärää samaa köyttä, jonka määrän he arvatenkin tarvitsisivat.
Kun se oli määrätty, oli seuraava asia ottaa selville, jaksoiko kotka
kantaa sellaisen taakan. Tietystikään ei linnun olisi heti kannettava
kaikkea sitä, koska osa köyttä olisi vielä maassa, mutta jos sen
onnistuisi päästä kallion huipulle, vaikkapa vain sen matalimmalle
kohdalle, riippuisi sen säärestä silloin ainakin puolentoista sadan
kyynärän pituinen köysi. Jos se kohoaisi vielä korkeammalle, tulisi sen
kannettava paino suhteellisesti suuremmaksi.
Oli luonnollista otaksua, että karhukotka lähtiessään laaksosta
valitsisi jyrkänteen matalimman kohdan, etenkin kun se tuntisi
lentoaan ehkäisevän omituisen lisäkkeen sääressään. Jos tämä otaksuma
osoittautuisi oikeaksi, olisi sillä kannettavana vähin mahdollinen
paino. He saattoivat sitäpaitsi ohjata karhukotkaa köyden avulla
matalimmalle kohdalle, koska he voivat estää sitä lentämästä mihinkään
muuhun suuntaan, pitämällä köyttä käsissään.
Kaikkia näitä seikkoja mietiskellen ja jokseenkin iloisina niistä
monista kohdista, jotka näyttivät olevan heidän puolellaan, he
ryhtyivät koettelemaan kotkan voimaa.
Sen selville ottaminen ei kestäisi kauan, mutta tietoisina tuloksen
tärkeydestä he kävivät tähän käsiksi tarkoin harkiten.
He hankkivat puupölkyn ja katkaisivat sen niin lyhyeksi, että se painoi
aivan saman verran kuin köysi, jonka he tarvitsivat. Tämän tukin
toiseen päähän he kiinnittivät sen kolmenkymmenen kyynärän pituisen
köydenkappaleen, jota he jo olivat käyttäneet eri tarkoituksiin, kun
taas toinen pää oli lujasti solmittu kotkan säären ympäri.
Kun kaikki oli valmista, vapautettiin lintu muista siteistään, ja
sitten kaikki vetäytyivät jonkun matkan päähän, jotta kotka voisi
vapaasti käyttää siipiään.
Kuvitellen nyt olevansa kahleeton hypähti karhukotka siltä kiveltä,
jolle se oli asetettu, ja levittäen siipensä kohosi melkein
kohtisuorasti ilmaan.
Ensimmäiset kolmekymmentä kyynärää se nousi voimakkaasti ja nopeasti.
Katselijoiden toivorikas mieli pukeutui iloisiin huudahduksiin.
Mutta voi! Se toivo oli lyhytaikainen ja loppui melkein samalla
hetkellä kuin oli syntynytkin. Köysi, joka oli nyt venynyt täyteen
pituuteensa, jännittyi äkkiä ja nykäisi kotkaa muutamia jalkoja
takaisin maahan päin. Samalla hetkellä kohosi pölkky vain muutamia
tuumia maasta. Lintu lepatteli hetkisen nolostuneena tästä
odottamattomasta keskeytyksestä. Saavutettuaan tasapainonsa se koetti
jälleen kohota ylöspäin.
Taas pingoittui köysi kohottaen niinkuin äskenkin pölkkyä vain hyvin
vähän. Kotkan lento ei tällä kerralla häiriintynyt niin paljon kuin
edellisellä, se kun osasi nyt odottaa nykäystä. Siitä huolimatta se
painui niin paljon alas, että sen "ankkuri otti pohjaan". Sitten se
näytti tulevan siihen uskoon, ettei kyennyt nousemaan pystysuorasti
ylöspäin, ja suuntasi kulkunsa vaakasuorasti. Pölkky hyppelehti maassa
paikasta toiseen välillä heilahdellen ilmassa, mutta vain muutamia
sekunteja kerrallaan.
Vihdoin tulivat katselijat vakuutetuiksi siitä, että karhukotka ei
jaksanut nousta kallion huipulle sääressään tuon pölkyn painoinen köysi.
Lyhyesti sanoen, suunnitelma oli osoittautunut virheelliseksi, ja
kun ei enää ollut toivoa sen onnistumisesta, loivat seikkailijamme
pettyneen silmäyksen toinen toisiinsa, jättäen kotkan vapaasti
laahaamaan puuankkuriaan minne tahansa halusi.
38. luku.
UUSIA KOKEITA.
Tuo tavallinen hiljaisuus, joka seuraa pettymystä, vallitsi jonkun
aikaa niiden kolmen henkilön kesken, jotka olivat joutuneet katselemaan
kotkan epäonnistunutta yritystä. Kaspar näytti vähemmän masentuneelta
kuin toiset, mutta miksi niin oli, ei kumpikaan toisesta viitsinyt
kysyä.
He eivät olleet kovin kauan vaiti, eikä se suru, joka oli aiheuttanut
heidän vaikenemisensa, kestänyt paljoa kauemmin. Molemmat olivat
haihtuvia kuin kesäpilvi, joka hetkiseksi pimittää taivaanlaen ja
sitten liitää pois jättäen sen yhtä kirkkaaksi ja selkeäksi kuin se oli
ennemminkin.
Kasparille saivat toiset olla kiitollisia tästä onnellisesta tunteen
muutoksesta. Nuoren metsämiehen mieleen oli juolahtanut eräs ajatus
tai paremminkin uusi suunnitelma, jonka hän heti ilmaisi tovereilleen.
Täsmällisesti puhuen ei Kasparin suunnitelmaa voinut sanoa uudeksi. Se
oli vain täydennys siihen, jonka Karl jo oli heille esittänyt. Samoin
kuin aikaisemminkin oli karhukotkan näyteltävä siinä pääosaa.