korkealla kalliolla olevaa nelijalkaista, "ei ole mitään muuta kuin
villivuohi. Se ei ole ainoa Himalajalla elävä villivuohen laji, sillä
tavataan myöskin 'tahir', joka on voimakkaampi ja suurempi eläin kuin
tämä. Luullaanpa löydettävän pari uuttakin lajia, kun nämä suuret
vuoret on perinpohjin tutkittu.
"Eikä tämä ole edes ainoa ibexlaji, jatkoi hän, sillä Euroopan
Alpeillakin on tavattu yksi, joka tunnetaan nimellä vuorikauris,
Pyreneillä toinen, jota sanotaan _turiksi_, ja Kaukasuksella kolmas,
jolle on annettu nimeksi _zac_; sitäpaitsi vielä parisen muuta Afrikan
vuoristossa.
"Mitä meidän edessämme tai paremminkin yläpuolellamme olevaan
eläimeen tulee, jatkoi Karl, eroaa se hyvin vähän toisista samaan
sukuun kuuluvista, ja koska sen sekä ulkomuodon että tavat on hyvin
taitavasti kuvannut etevä urheilija, joka oli myöskin täydellinen
luonnontutkija, en voi tehdä paremmin kuin esittää hänen kuvauksensa,
koska siinä on mainittuna melkein jokainen yksityiskohta, joka nyt
luotettavasti tiedetään Himalajan ibexistä.
"'Koiras', lausuu tämä kirjoittaja, 'on melkein _tahirin_ kokoinen'
(tässä hän puhuu eräästä toisesta hyvin tunnetusta lajista Himalajan
villivuohta, joka on paljon suurempi kuin mikään kesy laji). Ibexin
tavallinen väri on likaisen kellertävän ruskea, paitsi heti nahkan
luomisen jälkeen, jolloin siinä on harmahtava vivahdus. Mutta minä
olen tappanut nuorempia eläimiä, sekä koiraita että naaraita, joiden
nahka on yhtä punainen kuin saksanhirven sen ollessa punaisena mutta
en milloinkaan nähnyt sen väristä vanhaa koirasta, luullakseni siitä
syystä, että se elää paljon korkeammalla ja luo karvansa paljon
myöhemmin. Karva on jokseenkin lyhyttä ja jonkun verran _burrellin_
tai muiden villilampaiden karvaa muistuttavaa. Kylmänä talviaikana
on siihen sekaantunut hyvin pehmeää untuvaista villaa, joka on
samankaltaista kuin Tibetin huivivilla. Tämän samoin kuin vanhan
karvansakin luo ibex touko- ja kesäkuulla. Sellaisissa paikoissa,
missä elää vuohilaumoja, ovat pensaat ja terävät kallionkielekkeet
tuona vuodenaikana niiden riisuman talviturkin peitossa. Ibexin
silmäänpistävä ulkomuoto johtuu pääasiassa niistä komeista sarvista,
jotka luonto on suonut sille. Täysikasvuisilla eläimillä ovat sirosti
hartioiden yli kaareutuvat sarvet kolmen neljän jalan mittaisia pitkin
kaarretta laskettuna ja noin yksitoista tuumaa juuresta ympäri mitaten.
Hyvin harvat saavuttavat suuremman pituuden kuin neljä jalkaa, mutta
olen kuullut olevan sellaisiakin, joiden sarvet ovat vielä kolme tuumaa
pitempiä. Niiden kuusi tai kahdeksan tuumaa pitkä parta on karvainen ja
musta. Naaraat, jotka ovat harmahtavan ruskeita, ovat tuskin kolmatta
osaa uroksen koosta. Niiden sarvet ovat pyöreät ja suippenevat,
pituudeltaan kymmenestä tuumasta jalkaan asti. Yleisvaikutus niiden
ulkomuodosta on se, että ne ovat sirotekoisia ja ketteriä.
"Kesällä ne aina lähtevät mahdollisimman korkeisiin paikkoihin, mistä
voi saada ruokaa, useinkin niin kauas, että sinne on joidenkin
päivämatkojen marssi niiden talvipaikoilta. Tämä siirtyminen alkaa
melkein heti lumen ruvetessa sulamaan. Se suoritetaan asteettain
eläinten siirtyessä kukkulalta kukkulalle ja viipyessä muutamia päiviä
kullakin.
"Tänä vuodenaikana pysyttelevät koiraat yhdessä, naaraista erillään,
voidaanpa joskus nähdä satakin kappaletta samassa joukossa. Päivän
helteessä ne harvoin liikkuvat, vaan lepäävät ja nukkuvat joko
luolissaan lumivuoteilla tai kallioilla ja autioiden kukkuloiden
soraisilla rinteillä kasvullisuuden rajan yläpuolella. Toisinaan,
mutta hyvin harvoin, jäävät ne makaamaan niille ruohoisille paikoille,
missä ovat syöneetkin. Illemmalla ne alkavat liikkua ja kulkevat
laidunmailleen, jotka ovat usein penikulmien päässä. Ne alkavat
matkansa hitaasti, mutta jos niillä on melkoinen taival kuljettavanaan,
rupeavat ne pian ravaamaan. Painaapa toisinaan kokonainen lauma
eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin voivat siirrellä jalkojaan.
Siitä, mitä alkuasukkailta kuulimme, päätimme niiden jäävän näille
korkeille paikoille lokakuun loppuun asti, jolloin ne alkavat sekaantua
naaraiden joukkoon ja laskeutuvat vähitellen talvipaikoilleen. Naaraat
eivät kulje niin paljon tai niin kauas. Monet niistä jäävät koko
vuodeksi samaan paikkaan. Ne taas, jotka käyvät etäisillä kukkuloilla,
oleskelevat tavallisesti alempana kuin koiraat, ne kun harvoin
nousevat kasvullisuusrajan yli. Ne synnyttävät poikasensa heinäkuussa,
tavallisesti kaksi erällään, vaikkakin niissä on paljon mahoja,
niinkuin muissakin laumaeläimissä.
"Ibexit ovat varovaisia eläimiä, joilla on erittäin tarkka näkö-
ja hajuaisti. Ne pelästyvät hyvin helposti ja ovat niin arkoja, että
yksi ainoa laumaan tähdätty laukaus riittää ajamaan ne pois siltä
vuorenselänteeltä, missä ne oleskelevat. Ja vaikkei niitä ammukaan,
on usein sama seuraus ihmisolennon näkemisestä niiden asuntopaikkojen
lähistöllä. Tästä me saimme monta esimerkkiä harhaillessamme niitä
takaa ajamassa, ja ensimmäinen tapaamamme koiraslauma todisti sen
heti. Ne olivat Asrung-laakson päässä, ja me huomasimme ne juuri
niiden tullessa kukkulaa alas ruuan hakuun. Siinä oli komea meikein
sata vanhaa koirasta käsittävä lauma. Päivä oli jo pitkälle kulunut,
ja meillä oli kuljettavanamme pitkä matka leirillemme. Varovaisuus
kuiskasi: Jättäkää ne rauhaan huomiseksi, mutta kiihtymys pääsi
voitolle ja me päätimme koetella metsästysonnea. Kun päivää oli
enää vähän jäljellä, taisimme kiiruhtaa ja lähestyimme niitä siis
vähemmän varovasti kuin olisi pitänyt tehdä, jos meillä olisi ollut
aikaa. Kuinka lieneekään ollut, me epäonnistuimme, sillä kauan ennen
kuin pääsimme pyssyn kantamalle, huomasivat muutamat niistä meidät,
ja koko joukko lähti pakoon antamatta meille ampumisen tilaisuutta.
Koska emme olleet laukaisseet niihin tai muuten häirinneet niitä
paitsi vain lähestymällä joukkoa, toivoimme löytävämme ne seuraavana
päivänä. Mutta se kului samoin kuin muutamat sitä seuraavatkin turhassa
haeskelemisessa. Ne olivat kokonaan lähteneet siltä vuorenselänteeltä.
"Kaikki luonnonhistorian lukijat tuntevat ibexin ihmeellisen
kiipeämis- ja loikkauskyvyn. Vaikkakaan ne eivät voi hyppäyksensä
jälkeen jäädä sarvistaan riippumaan, kunnes saavat jalansijan (niinkuin
kirjoissa on kuvattu), pääsevät ne kuitenkin melkein ihmeteltävällä
tavalla mitä ylipääsemättömimpien paikkojen poikki, niin painavan
näköisiä eläimiä kuin ovatkin. Ei mikään näytä niitä pidättävän eikä
pienimmässäkään määrässä ehkäisevän niiden kulkua. Helposti ei unohda
sellaista laumaa, jonka on nähnyt keskuuteensa laukauksen saaneena
lähtevän suorana viivana, niinkuin ne usein tekevät, kaikenlaisten
näennäisesti ylipääsemättömien paikkojen poikki, kulkien vuoroin
melkein äkkijyrkän kallion paljasta syrjää, vuoroin poikki hirvittävän
maanvieremän tai irtokivien ja hiekan peittämää kaltevaa pintaa pitkin,
jonka pieninkin joko ylhäältä tai alhaalta päin tuleva kosketus saa
liikkumaan. Ne kaivautuvat matkallaan kuiluihin, joista ei näytä olevan
mitään mahdollista ulospääsyä, mutta ilmestyvät tuokion päästä jälleen
päinvastaiselle puolelle, eivätkä milloinkaan poikkea vähintäkään
suunnastaan. Samalla niillä kuitenkin on vauhti, joka näyttää
viidentoista mailin nopeudelta tunnissa. On vain harvoja eläimiä, jos
ollenkaan, jotka voittavat ibexin kestävyydessä ja nopeudessa."
34. luku.
PUKKIEN TAISTELU.
Tuskin oli Karl lakannut puhumasta, kun heidän tarkastamalleen
eläimelle sattui omituinen tapaus aivan kuin sitä varten, että ibexin
tavat olisivat tulleet tarkemmin valaistuiksi.
Se ei enää ollut yksin, sillä heidän tuijottaessaan siihen ilmestyi
toinen ibex kalliolle kulkien sitä kohti, jonka he olivat ensiksi
nähneet. Uusi tulokaskin oli koiras niinkuin sen suunnattomat
koukeromiekan muotoiset sarvet todistivat. Kooltaan samoin kuin
toisissakin suhteissa se muistutti aikaisemmin kalliolla ollutta aivan
kuin olisivat ne olleet veljekset. Mutta todennäköisesti ne eivät sitä
olleet. Joka tapauksessa ilmaisi vastatulleen käytös kaikkea muuta kuin
veljellisiä tunteita. Päinvastoin se kulki eteenpäin vihamielisessä
tarkoituksessa, niinkuin sen liikkeet selvästi osoittivat. Se oli
kääntänyt kuononsa alas- ja sisäänpäin, niin että sen partainen leuka
melkein kosketti rintaa, kun taas sen sarvet olivat korkealla ilmassa
sen sijaan että ne olisivat suuntautuneet taaksepäin hartioiden
yli, mikä on niiden tavallinen asento eläimen seisoessa pystyssä.
Sitäpaitsi ilmaisi sen lyhyt, pystyssä heiluva häntä, joka teki nopeita
hermostuneita liikkeitä, eläimen suunnittelevan ilkeyttä. Niinkin
suuren välimatkan päästä saattoivat katselijat huomata sen, sillä
kummankin ibexin hahmo erottautui niin selvästi taivaanlakea vastaan,
että molempien pienimmänkin liikkeen saattoi huomata täydellisen
selvästi.
Kun he ensiksi näkivät uuden tulokkaan, lähestyi se kuin varkain ja
aivan kuin aikoen tehdä raukkamaisen salamurhan ja sysätä toisen alas
kalliolta. Tämä oli tosiaankin sen tarkoitus, niinkuin seuraavasta
käy ilmi. Jos toinen olisi pysynyt vain kuusi sekuntia kauemmin siinä
asennossa, missä se oli ensin ollut, olisi sen vihollinen epäilemättä
heti onnistunut petollisissa aikeissaan.
Valitettavasti on sanottava, että se onnistui siinä, vaikkakaan ei
ilman kamppailua ja joutumatta siihen vaaraan, että olisi täytynyt
tehdä tuo epätoivoinen hyppäys, jota oli suunnitellut vastustajalleen.
Luultavasti ehkäisi Kasparin ääni tämän häijyn aikomuksen välittömän
toimeenpanon, vaikkakin se pysähdytti sen vain hetkiseksi. Huomatessaan
tuon petollisen lähestymisen oli Kaspar vaistomaisesti päästänyt
varoitushuudon. Vaikka ei vaarassa oleva ibex voinut sitä ymmärtää,
oli sillä se vaikutus, että se pelästytti sen uneksivasta asennosta
ja sai sen katsahtamaan ympärilleen. Tuo silmäys ilmaisi sille vaaran
ja nopeasti kuin ajatus se ryhtyi torjumaan sitä. Äkkiä nousten
takajaloilleen ja käyttäen niitä käännähdyslautana se pyörähti ympäri
ja laskeutui sitten kaikille neljälle jalalleen päin vastustajaansa.
Se ei osoittanut mitään halua lähteä tiehensä vaan tuntui ottavan
taisteluhaasteen vastaan luonnollisena asiana. Sen olisi tosiaankin
ollut mahdoton toivoa voivansa turvallisesti paeta. Kallio, jolla se
oli seisonut, oli jonkinlainen varsinaisesta jyrkänteestä ulkoneva
kieleke. Pakotien vuorenrinteen yli oli siltä jo katkaissut sen
vastustaja. Sen kaikilla muilla puolilla oli ulkoneva kalliosyrjä.
Sillä ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin taistella tai antaa toisen
keikauttaa itsensä alas. Sen oli ryhdyttävä pitämään puoliaan vähemmän
vapaasta tahdosta kuin välttämättömyyden pakottamana.
Se ennätti juuri tehdä tämän päätöksen ja asettautua puolustusasentoon,
kun sen vihollinen hyökkäsi sitä kohti. Molemmat eläimet päästivät
yht'aikaa julman pärskynnän ja takajaloilleen kohoten seisoivat toinen
toistaan vastassa kuin pari kaksijalkaista. Tässä liikkeessä tunsivat
katselijat tavallisten vuohten yleisen taistelutavan; sillä juuri
tuolla tavalla ne osoittavat urhoollisuuttaan.
Sen sijaan, että ne hyökkäisivät vaakasuorasti pää päätä vastaan
ja painaisivat toinen toistaan taaksepäin, niinkuin oinaat tekevät
taisteluissaan, putoavat ibexit sarvet etummaisina jälleen
alas, seistyään takajaloillaan, ja käyttävät ruumiinsa painoa
junttauskoneena, kumpikin koettaen musertaa toisensa painavan rintansa
ja maan väliin.
Muutamia kertoja perättäin uudistivat tappelijat saman tempun kohoten
takajaloilleen ja iskien sarvensa alaspäin, mutta pian kävi selville,
että se, joka oli hyökkäyksen aloittanut, tulisi voittamaan. Sillä
oli edullisempi asema, sillä paikka, jossa sen vastustaja seisoi
ja josta se ei voinut paeta, ei ollut kyllin tilava, jotta siinä
olisi voinut tehdä mitään voimakkaita liikkeitä. Sitäpaitsi se oli
välittömässä vaarassa työntää jonkun jalkansa kallion ulkopuolelle,
ja tämä seikka ilmeisesti täytti sen pelolla ja ahdistuksella. Kun
hyökkääjällä oli kyllin liikkumistilaa, saattoi se peräytyä ja rynnätä
eteenpäin mielensä mukaan. Välillä se vetäytyi taaksepäin jalka
jalalta, sitten taas hyökkäsi eteenpäin, kohosi pystyyn ja viskautui
jälleen alas. Joka kerta se teki hyökkäyksensä uudistetulla vauhdilla,
sillä kun oli puolellaan parempi asema sekä tieto siitä, että jos sen
yritys epäonnistuisi, voisi sen heti uudistaa. Jos sen vastustajalta
taas epäonnistuisi yksi ainoakin isku tai jos se ei olisi tarkoin
varuillaan, olisi se varmasti enteenä sen tuhosta.
Pian kävi ilmi, ettei aikaisemmin ilmestynyt ibex ollut hyökkääjänsä
vertainen, joko se nyt sitten johtui siitä, että se oli heikompi eläin
tai sen asema niin epäedullinen. Aivan alun pitäen se näytti ainoastaan
puolustautuvan, ja kaiken todennäköisyyden mukaan se olisi paikalla
kääntynyt ja lähtenyt livistämään, jos sillä olisi ollut vapaa pääsy.
Mutta tappelun alusta asti ei sillä ollut hetkeäkään minkäänlaista
pakenemismahdollisuutta, eikä sille todennäköisesti ilmestyisikään
mitään, ennenkuin taistelu olisi ohi. Ainoa keino päästä pakoon, mikä
sillä oli tarjolla, oli tehdä suuri hyppäys ja suoriutua pois kalliolta.
Tämä ajatus näytti viimein valtaavan sen mielen, sillä yht'äkkiä
se luopui puolustusasennostaan ja loikkasi korkealle ilmaan kuin
päästäkseen vastustajansa sarvien yli ja kätkeytyäkseen vuoren
turvallisempien lumikinosten sekaan.
Jos sen tarkoitus oli sellainen, epäonnistui se surkeasti. Sen
liitäessä ilmassa, kaikki neljä jalkaa kohotettuina korkealle ylös
maasta, painoi toinen vuohi suunnattomat sarvensa hirveällä voimalla
sen kylkiluita vastaan, mikä isku heitti sen kuin syöstävän kallion
reunan yli.
Isku oli ollut niin kova, että se oli suunnannut sen ruumiin kaarena
ilmaan. Kierien ympäri se putosi kovasti tärähtäen laakson pohjalle.
Siellä se kimmahti kokonaista kuusi jalkaa maasta ylös ja putosi
jälleen alas kuolleena kuin kivi.
Kului muutamia sekunteja, ennenkuin katselijat toipuivat niin omituisen
tapauksen aiheuttamasta hämmästyksestä. Tosin saattaa sellaista joutua
usein näkemään kuljeskellessaan Himalajan yksinäisillä kalliohuipuilla,
missä usein sattuu tappeluita ibex-, tahir- ja barrell-koiraiden tai
villipässien välillä samoin kuin jättiläismäisten _Ovis ammon_ oinaiden
kesken.
Nämä taistelut tapahtuvat usein ulkonevien kalliokielekkeiden reunalla,
sillä sekaisissa paikoissa haluavat nämä neljä eläinlajia oleskella,
ja usein on tappelun lopputulos samanlainen kuin siinä kahakassa,
jonka kertomuksemme sankarit joutuivat näkemään, nimittäin se, että
jompikumpi taistelijoista syöstään suoraa päätä alas kalliolta.
Ei käy aina niin, että se eläin, joka työnnetään alas, menettää
henkensä. Päinvastoin nousee ibex, tahir tai oinas jälleen jaloilleen
tuollaisen hirveän putouksen jälkeen, jollei kallion syrjä ole aivan
suunnattoman korkea. Se joko juoksee tai ontuu pois siltä paikalta
ehkä toipuakseen ja koettaakseen onneaan ja voimiaan jossakin uudessa
kahakassa saman vastustajan kanssa. Mitä merkillisimmän tämänlaatuisen
tapauksen kertoo etevä metsämies eversti Markham, vieläpä sellaisen,
jonka hän väittää omaksi havaitsemakseen. Jäljennämme hänen
kertomuksensa sananmukaisesti:
"Minä näin mitä omituisimman teon, jonka suoritti eräs vanha tahir.
Sellaista en ole minä eikä kukaan muukaan koskaan muulloin saanut
katsella. Ammuin tahiria sen ollessa runsaasti toista sataa kyynärää
yläpuolellani eräällä kalliopengermällä. Se putosi kohtisuorasti tuon
matkan, kimmahti takaisin koskettamatta maata tai kallion syrjää ja
putosi jälleen parikymmentä kyynärää kauemmaksi alas. Luulin sen
murskautuneen aivan pieniksi kappaleiksi, mutta se nousi ja poistui, ja
vaikka me seurasimme sen verisiä jälkiä melkoisen matkan päähän, emme
kuitenkaan voineet sitä löytää."
Nuoret lukijani muistakoot, että on todettu monta samanlaista tekoa,
jotka on suorittanut Ameriikan Kalliovuorilla "suurisarvinen", eräs
villilammas, joka asustaa siellä ja muistuttaa niin läheisesti
Himalajan _Ovis ammonia_, että sitä pitävät jotkut luonnontutkijat
samaan lajiin kuuluvana. Ameriikan aarniometsäin metsästäjät väittävät
tosiaankin, että tuo suurisarvinen heittäytyy pelotta korkealta
kalliolta pudoten alas suurille sarvilleen. Sitten se kimmahtaa
ilmaan kuin pallo, pääsee loukkaantumatta jaloilleen, vieläpä aivan
pökertymättä!
Epäilemättä on näissä metsästysjutuissa koko joukko liioittelua, mutta
siitä huolimatta on totta, että useimmat villivuohien ja -lampaiden
lajit samoin kuin muutamat vuoristoissa asustavat antiloopit,
esimerkiksi vuorivuohet, saattavat tehdä aivan ihmeellisiä hyppyjä,
vieläpä sellaisia, joita on vaikea uskoa muiden kuin niiden, jotka
ovat tottuneet näiden eläinten tapoihin. Ei ole helppoa käsittää,
kuinka eversti Markhamin mainitsema tahir voi pudota toista sataa
kyynärää, puhumattakaan sen lisäksi tulevasta runsaasti neljänkymmenen
jalan lisähyppäyksestä, musertumatta nuuskaksi. Mutta vaikka me ehkä
epäilemme uskoa niin ihmeelliseen väitteeseen, ei olisi oikein väittää
sitä vastaan nimenomaan. Kuka voi sanoa, ettei noiden eläinten luissa
ole jotakin kimmoisuusainetta tai kykyä, joka kumoaa sellaisten suurten
putousten vaikutukset?
Elollisissa olennoissa on monia tähän asti vielä hyvin epätäydellisesti
ymmärrettyjä koneellisia puolia. Hyvin tunnettuahan on, että luonto on
ihmeellisesti soveltanut luontokappaleensa niiden oleskelupaikkojen ja
tapojen mukaan, mihin se on kunkin tarkoittanut. Mahdollista siis on,
että näillä villivuohilla ja -lampailla on määrätty hyppäystaito ja
että ne ovat varustetut sellaisella rakenteella, mikä kokonaan puuttuu
toisilta eläimiltä, jotka eivät sitä tarvitse.
Meidän kertomuksemme sankarit eivät olleet ryhtyneet mihinkään
keskusteluun tästä asiasta, huomatessaan ibexin putoamisen. Ei mikään
tosiaankaan antanut aihetta sellaiseen puheluun, sillä eläin oli
pudonnut niin suunnattoman korkealta ja tömähtänyt kovalle maaperälle
sellaisella jysähdyksellä, ettei kenenkään mieleen tosiaankaan
juolahtanut, että sen ruumiissa olisi ollut ainoaakaan hengähdystä
jäljellä. Eikä siinä ollutkaan, sillä pudotessaan maahan ja ensin
kimmahdettuaan ylös eläin makasi jäsenet irtonaisina ja velttoina,
täysin liikkumattomana -- ilmeisesti kuolleena.
35. luku.
KARHUKOTKAT.
Meidän seikkailijamme onnittelivat itseään tästä odottamattomasta
ruokasäiliönsä lisäyksestä. Se oli kuin manna ennen muinoin satanut
alas taivaasta.
"Meidän päivällisemme!" huudahti Kaspar iloisesti, kuullessaan ibexin
pudota jysähtävän maahan "Meidän illallisemmekin", lisäsi hän.
"Vieläpä enemmän! Niin suuresta ruhosta riittää meille varmasti ruokaa
kokonaiseksi viikoksi!"
Kaikki kolme nousivat seisomaan ja aikoivat lähteä ottamaan haltuunsa
saaliin, kun heidän korviinsa kuului kimeä ääni, joka toistui pari
kertaa. Se tuntui tulevan kallioiden tai paremminkin vuoren huipulta,
joka kaartui korkeana heidän yläpuolellaan.
Saattoiko se olla voittaneen ibexin riemuhuuto? Ei, se ei ollut sen
ääni eikä minkäänlaisen nelijalkaisen. Kuulijatkaan eivät hetkeäkään
uskoneet sellaista. Luodessaan silmänsä ylöspäin he huomasivat eläimen
tai oikeastaan kaksi, joiden kurkusta nuo huudot olivat lähteneet.
Voittanut ibex näkyi selvästi kalliolla. Niiden muutamien sekuntien
kuluessa, jolloin katselijoiden huomio oli ollut muualle kohdistuneena,
näytti se miettivän sitä julmaa tuhotyötä, jonka oli juuri tehnyt
ja ehkä nauttivan voitosta, jonka oli saavuttanut onnettomasta
kilpailijastaan. Joka tapauksessa se oli astunut eteenpäin ulkonevalle
kallionkielekkeelle samaan paikkaan, missä sen vastustaja äsken oli
seisonut.
Mutta huuto, joka oli kuulunut alas laaksoon, oli saapunut sen korviin
yht'aikaa, ehkä vähän pikemminkin, sillä katselijoiden silmätessä
ylös pukki näkyi pelästyneen sitä ja katselevan ympärilleen selvästi
hätääntyneenä. Yläpuolella ilmassa muutamien kyynäröiden päässä siitä
oli kaksi tummaa esinettä, jotka helposti saattoi tuntea lennossa
oleviksi linnuiksi. Ne olivat suurikokoisia, melkein mustia, ja niiden
ääriviivoissa ja siipien kaaressa oli tuo erikoinen terävyys, joka on
tunnusmerkillinen todelliselle petolinnulle. Niiden laadusta ei voinut
erehtyä, ne olivat kotkia ja kuuluivat lajiin, jota Himalajalla ja
Tibetin ruohoaavikoilla sanotaan "karhukotkiksi".
Ne liitelivät lyhyissä jyrkissä kaarissa, silloin tällöin päästäen
kimeitä ääniä, molemmat huutaen yhdessä. Niiden vihaisesta ulkomuodosta
ja liikkeiden laadusta voi selvästi huomata, mikä oli niiden
äänekkäiden mielenosoitusten aiheena. Ne tekivät hyökkäyksiä vihollisen
kimppuun, eikä se vihollinen ollut mikään muu kuin ibex.
Tuo eläin näytti täysin tajuavan niiden tarkoituksen ja olevan hetkisen
neuvottomana siitä, miten oli toimittava. Sen sijaan että se olisi
ottanut rohkean ja ylenkatseellisen asennon niinkuin äsken omaan
lajiinsa kuuluvaa vastustajaa kohtaan, seisoi se kyyristyneenä ja pelon
lamaamana. Juuri tätä vaikutusta olivat kotkat koettaneetkin saada
aikaan huudoillaan, ja tosiaankin onnistuivat nuo julmat linnut mitä
täydellisimmin odotuksessaan.
Katselijat eivät irroittaneet silmiään tämän uuden murhenäytelmän
näyttelijöistä, vaan tuijottivat kiihkeän jännittyneinä sekä lintujen
että nelijalkaisen jokaista liikettä. Kaikki toivoivat näkevänsä
viimeksi mainitun saavan rangaistuksen äsken suorittamastaan julmasta
työstä, joka heidän mielestään hajahti voimakkaasti veljenmurhalta.
Kohtalon kirjaan oli merkitty, että heidän toiveensa tulisi
tyydytetyksi ja että ilkityön tekijä joutuisi itse tuhon omaksi. He
odottivat saavansa nähdä pitkäaikaisen taistelun, mutta siinä he
pettyivät. Taistelu oli yhtä lyhyt kuin sen alkuvalmistuksetkin ja ne
olivat mitä lyhyintä lajia, sillä tuskin oli kulunut kymmentä sekuntia
ensimmäisen huudon kuulumisesta, ennenkuin karhukotkat painuivat liki
kalliota ja aloittivat yhteisen hyökkäyksen ibexiä vastaan, iskien sitä
vuorotellen nokallaan ja kynsillään.
Hetkiseksi pukki verhoutui, melkein kokonaan peittyi lintujen suurten
varjoisain siipien suojaan. Mutta vaikka sen ulkopiirteet saattoi
erottaa, ei se näyttänyt tekevän mitään voimakkaita puolustusyrityksiä
Niin outojen vihollisten tekemä äkillinen hyökkäys näytti saattaneen
ibexin täydellisesti ymmälle ja se oli vieläkin kuin pelon lamauttama.
Hetken parin kuluttua näytti ibexin maltti palaavan ja se kohosi
takajaloilleen sekä iski sarvillaan. Mutta karhukotkat olivat
varuillaan, ja joka kerta nelijalkaisen yrittäessä liikahtaa eteenpäin
ne välttivät helposti iskun heittäytymällä jommallekummalle puolelle.
Sitten ne äkkiä pyörähtäen iskivät siihen takaa päin.
Tällä lailla jatkui taistelu ibexin pysyessä samalla paikalla, missä
sen kimppuun ensiksi oli hyökätty, ja käännellessä sinne tänne molemmat
etukaviot vierekkäin ilmassa tai seisoessa pystyssä takajaloillaan ja
käyttäessä niitä kääntövipuna.
Ibexin olisi ollut parempi pysytellä kaikilla neljällä jalallaan, sillä
sellaisessa asennossa se olisi vähän kauemmin voinut pitää puoliansa --
ehkä siihen asti, että olisi joko voittanut siivekkäät vastustajansa
tai perinpohjin väsyttänyt ne jatkuvalla puolustautumisella.