metsäaukiolle, mutta kun hän oli sen tehnyt, olisi saattanut huomata
pettymyksen varjon kulkevan hänen kasvojensa yli. Siellä ei näkynyt
mitään riistaa, ei kakuria eikä mitään muitakaan eläimiä.
Jonkunlaista surumielisyyttä tuntien huomasi nuori metsämies aukeaman
olevan tyhjän, sillä puhumattakaan siitä huolesta, jota hän tunsi, kun
ei kyennyt hankkimaan lihaa aamiaiseksi, oli hän mairitellut itseään
sillä, että hän ensimmäiseksi löytäisi lihaa heidän aamuateriaansa
varten, koska tunsi maaperän parhaiten, ja se herätti hänessä
jonkinlaista metsästäjän ylpeyttä ja kilpailu-innostusta.
Hän ei antanut tämän ensimmäisen pettymyksen riistää itseltään kaikkea
toivoa. Jollei metsäaukiolla ollut kauriita, saattoi sen reunalla
kasvavassa pensaikossa olla joitakin. Ehkä hän saattaisi houkutella
jonkun niistä aukeamalle matkimalla niiden ääntä, mitä keinoa hän oli
jo joitakin kertoja käyttänyt.
Tätä ajatustaan noudattaen hän kyyristyi aivan pensaan taakse ja alkoi
haukkua niin tarkoin kakuria matkien kuin osasi.
30. luku.
KAKSINKERTAINEN EREHDYS.
Kului melkoinen aika, ennenkuin hän ilokseen kuuli mitään vastausta tai
huomasi mitään merkkiä, joka olisi osoittanut jonkun eläimen olevan
sillä paikalla tai lähistöllä.
Hän haukkui useampia kertoja vaieten välillä ja oli tulemaisillaan
siihen uskoon, että ei ainoastaan aukeama, vaan sen ympärillä olevat
pensaatkin olivat tyhjät riistasta.
Kun hän oli haukkunut viimeisen kerran sovittaen ääneensä kaikki ne
houkuttelevat vivahteet, mitä suinkin osasi, aikoi hän nousta seisomaan
lähteäkseen muualle, kun juuri silloin kakurin todellinen ääni vastasi
hänen jäljittelyynsä. Se tuli ilmeisesti metsäaukion vastakkaisella
puolella kasvavasta tiheiköstä.
Ääni kuului vain heikosti kuin olisi eläin ollut hyvin kaukana, mutta
Kaspar tiesi, että jos se oli vastaus hänen haukuntaansa, niinkuin
hän luuli, tulisi se pian lähemmäksi. Hän ei siis tuhlannut ollenkaan
aikaa, vaan haukkui yhä uudelleen mitä houkuttelevimmin ja jännitti
sitten taas korviaan kuullakseen vastauksen.
Jälleen kantoi ilman henki hänen korviinsa kakurin haukunnan
sarjoittain toistuvana ja niin samanlaisena kuin hänen omansa, että
jollei Kaspar olisi tiennyt sen lähtevän saksanhirven kurkusta,
olisi hän luullut sitä vain kaiuksi. Hän ei antanut kulua montakaan
sekuntia, ennenkuin haukkui yhä uudelleen, koettaen saada äänensä yhtä
houkuttelevaksi.
Tällä kerralla ei nuori metsämies hämmästyksekseen saanut mitään
vastausta. Hän kuunteli, mutta ei erottanut minkäänlaista ääntä, ei
edes kaikua.
Jälleen hän haukkui ja taas kuunteli. Niinkuin ennenkin oli hiljaisuus
syvä ja häiritsemätön.
Ei -- häiritsemätön ei se sentään ollut. Vaikkakaan ei kakurin
huutoa kuulunut, katkaisi hiljaisuuden toinen ääni, joka oli nuoren
metsämiehen korville yhtä tervetullut. Se oli lehtien kahinaa aukeaman
päinvastaisella puolella olevan viidakon keskellä. Se oli juuri
sellaista ääntä, joka ilmaisee eläimen murtautuvan pensaikon läpi.
Suunnaten silmänsä sitä paikkaa kohti, mistä tuo ääni tuntui tulevan,
huomasi tai luuli Kaspar huomaavansa joidenkin oksien liikkuvan. Mutta
se ei ollut mielikuvitusta, sillä hetkeä myöhemmin hän ei ainoastaan
voinut nähdä oksien liikkuvan, vaan samojen pensaiden takana hän
saattoi erottaa tummahkon esineen. Se ei saattanut olla mikään muu kuin
kakurin ruumis. Vaikkakin se oli hyvin lähellä, sillä metsäaukio oli
tuskin kolmenkymmenen kyynärän levyinen, ja saksanhirvi oli suoraan sen
matalan pensasrajan takana, joka muodosti jonkinlaisen reunakkeen sen
ympärille, ei Kaspar voinut nähdä eläintä. Sen peitti hyvin lehdistö
ja ehkäpä vielä paremmin kirkkaan valon puute, sillä nyt oli vasta
harmaa aamuvalaistus. Mutta oli kuitenkin kyllin valoa, että saattoi
tähdätä, ja koska välillä olevat oksat olivat vain hentoja, ei Kaspar
pelännyt niiden tulevan esteeksi hänen luodilleen. Senvuoksi ei ollut
mitään syytä lykätä sitä tuonnemmaksi. Hänelle ei mahdollisesti tulisi
parempaa tilaisuutta, ja jos hän odottaisi kauemmin tai jälleen
haukkuisi, voisi kakur huomata petoksen ja juosta takaisin pensaikkoon.
"Nyt siis", mutisi Kaspar itsekseen, samalla asettuen tukevasti
toiselle polvelleen, kohottaen pyssynsä ja vetäen hanan vireeseen.
Kasparin pyssyn oikeanpuolisessa piipussa oli mainio lukko, jonka hana
täyteen vireeseen vedettynä naksahti ja siten ilmaisi pontimen olevan
täydellisessä kunnossa.
Aamuilman täydellisessä hiljaisuudessa kajahti tue naksahdus niin
selvästi, että sen olisi saattanut kuulla metsäaukion poikki ja paljon
kauemmaksi. Pelkäsipä Kaspar, että se olisi kyllin kova pelästyttämään
saksanhirveä, ja piti silmänsä kiinnitettyinä viimeksimainittuun
vetäessään hanan taaksepäin. Eläin ei liikahtanut, mutta sen
sijaan kuului metsämiehen korviin melkein yht'aikaa hänen pyssynsä
naksahduksen kanssa ja kuin sen kaikuna toinen naksahdus, joka
ilmeisesti tuli siltä kohdalta, missä kakur seisoi.
Onneksi Kasparille oli hänen oman pyssynsä hana naksahtanut niin
selvästi ja onneksi oli hänkin kuullut tuon näennäisen kaiun, muuten
joko hän olisi ampunut veljensä tai hänen veljensä hänet tai kumpikin
olisi voinut ampua toisensa.
Mutta nyt sai toinen naksahdus Kasparin hypähtämään seisaalleen.
Samalla näkyi Karl äkkiä nousevan pystyyn metsäaukion toisella
puolella, kummankin seisoessa pyssy kädessä toisiinsa tuijottaen kuin
kaksi henkilöä, jotka aikovat ryhtyä kaksintaisteluun rihlapyssyillä.
Jos joku olisi nähnyt heidät tuolla hetkellä ja tuossa asennossa,
olisi heidän hurja ulkomuotonsa vahvistanut sitä otaksumaa, että se
todellakin oli heidän aikomuksensa, ja jonkun verran aikaa olisi
kulunut, ennenkuin mikään liike kummankaan taholta olisi sotinut tätä
hirveää käsitystä vastaan, sillä kesti joitakin sekunteja, kunnes
kumpikaan sai suustaan mitään sanoja hämmästystään ilmaistakseen.
Se olikin vielä voimakkaampaa kuin hämmästys, se oli kauhua, syvää,
rajattoman kauhun aiheuttamaa surua, joka vähitellen väistyi
sydämellisen kiitollisuuden tieltä sen onnellisen sattuman vuoksi, joka
oli saattanut heidät huomaamaan toinen toisensa läsnäolon ja pelastanut
heidät molemminpuolisesta veljenmurhasta.
Muutamiin sekunteihin ei lausuttu mitään sanoja, ja sitten kuului
vain lyhyitä huudahduksia. Molemmat heittivät pyssynsä maahan kuin
yhteisestä vaikuttimesta toimien. Sitten he syöksyivät metsäaukion yli,
kietoivat käsivartensa toinen toisensa ympärille ja viipyivät joitakin
hetkiä veljelliseen syleilyyn suljettuina.
Ei kummankaan taholta tarvittu mitään selityksiä. Kiertäessään järven
ympäri toiselta puolelta oli Karl sattumalta kulkenut metsäaukiolle
päin. Sitä lähestyessään hän oli kuullut kakurin haukkuvan
uneksimattakaan, että Kaspar toimi siten pettääkseen. Hän oli vastannut
tähän merkkiin ja huomattuaan kakurin yhä pysyvän paikallaan sitten
kulkenut aukeamaa kohti aikoen hiipiä sen yli. Lähemmäksi päästyään hän
lakkasi haukkumasta luullen voivansa tavata saksanhirven aukeamalta.
Juuri hänen saapuessaan sen reunaan jäljitteli Kaspar kakuria niin
ihmeteltävällä tavalla ja niin pontevasti, että Karl ei saattanut olla
pettymättä eläimen laadusta taikka pysyä tietämättömänä sen paikasta.
Ikivihreiden lehtien takana näkyvä tummahko kiekko ei voinut olla
mikään muu kuin saksanhirven ruumis. Karl oli juuri laukaisemaisillaan
rihlapyssynsä lävistääkseen sen luodillaan, kun hänen korviinsa
pahaenteisesti kuuluva Kasparin kaksipiippuisen naksahdus onneksi johti
aivan toiseen päätökseen kuin mitä se tuhoisa loppu olisi ollut, joka
niin täpärästi saatiin vältetyksi.
31. luku.
SHIKARIN MERKINANTO.
Juuri silloin kuului Ossarun kimeä vihellys suhahtavan järven
poikki, kaikuen siitä kalliosta, jota kohti hän oli kulkenut, kuin
ilahduttaakseen heitä ja johtaakseen heidän mielestään pois sen kauhun
tunteen, joka yhä piti heitä vallassaan. Vähän sen jälkeen kajahti sama
merkinanto taas hiukan toiselta suunnalta osoittaen, että shikarin oli
onnistunut hankkia riistaa ja että hän palasi majalle päin.
Sen kuullessaan katselivat Karl ja Kaspar toinen toistaan erikoisen
merkitsevästi.
"Kas niin, veli", sanoi Kaspar hymyillen omituisesti, "näethän kuinka
Ossaru on voittanut meidät molemmat halveksitulla kaaripyssyllään
ja nuolillaan. Mutta kuinkahan olisi, jos jompikumpi meistä olisi
voittanut hänet?"
"Tai", vastasi Karl, "mitä jos kumpikin meistä olisi voittanut hänet?
Oi, veli Kaspar", lisäsi hän väristen puhuessaan, "kuinka vähällä
olimme lopettaa toinen toisemme! Hirveää on ajatella sitä."
"Älkäämme siis enää ajatelko sitä", lausui Kaspar, "vaan menkäämme
paikalla kotiin katsomaan, minkälaisen aamiaisen Ossaru on valmistanut
meille. Mahtaakohan se olla nelijalkaista vai lintua?
"Epäilemättä jompaakumpaa", jatkoi hän vähän vaiettuaan. "Luullakseni
lintua, sillä järven ympäri kulkiessani kuulin jotakin omituista
kirkunaa tuolla kallion suunnalla, jonka kautta Ossaru oli kulkenut.
Se tuntui lähtevän jonkin linnun kurkusta, mutta en luule milloinkaan
ennen kuulleeni sellaista."
"Mutta minä olen", sanoi Karl, "minäkin kuulin sen. Otaksun tuntevani
sen linnun, joka saa aikaan niin hurjia ääniä, ja jos shikari on
tappanut sellaisen, saamme aivan ruhtinaallisen aterian, jolla
Lukulluskin olisi mielikseen herkutellut. Mutta totelkaamme shikarimme
merkkiä ja menkäämme katsomaan, onko meitä kohdannut sellainen onni."
He olivat jälleen ottaneet pyssyt käsiinsä. Nostaen ne olkapäilleen he
lähtivät liikkeelle metsäaukiolta, joka oli ollut niin vähällä joutua
surullisen kohtauksen tapahtumapaikaksi, ja kiertäen järven pään ympäri
kulkivat ripeästi takaisin majalle päin.
Tullessaan sen näkyviin he huomasivat shikarin istumassa kivellä
juuri oviaukon luona, ja poikittain hänen polvillaan oli mitä kaunein
lintu, kaunein eläin, mikä milloinkaan lentää ilmassa, ui vedessä tai
kävelee maassa, nimittäin riikinkukko. Ei tuo puolittain kalkkunan
muotoinen olento, joka tepastelee pitkin maatalon pihaa, vaikka sekin
on kauniimpi kuin mikään muu lintu, vaan Intian villi riikinkukko,
joka on hoikka ja siromuotoinen, jonka höyhenet ovat loistavat kuin
verrattomimmat jalokivet ja, mikä meidän seikkailijoillemme oli silloin
tärkeintä, jonka liha on herkullista ja hienotuoksuista kuin parhaimman
metsänriistan. Tätä riikinkukon viimeistä ominaisuutta ihaili Ossaru
eniten. Siron muodon hän oli jo tuhonnut, loistavia höyheniä hän
par'aikaa kyni ja heitteli tuulen vietäviksi kuin olisivat ne olleet
tavallisia höyheniä, ja koko hänen puuhansa osoitti, ettei hänellä
ollut noita komeita pyrstöhöyheniä ja tuota muhkeaa purppuranpunaista
rintahaarniskaa kohtaan enemmän kunnioitusta kuin jos hänen polvillaan
olisi ollut jokin hanhi tai vanha kalkkunakukko.
Vaikka ei Ossaru sanonutkaan mitään toisten tullessa hänen luokseen,
oli hänen katsahtaessaan salavihkaa nuoria herroja kohti ja
huomatessaan heidän kummankin tulevan tyhjin käsin hänen ilmeessään
jotakin, mikä ilmaisi jonkun verran ylpeyttä juuri kylliksi osoittamaan
hänen nauttivan voitostaan. Hänen ei ollut välttämätöntä katsahtaa ylös
huomatakseen olevansa ainoa, jonka oli onnistunut saada saalista. Jos
jommankumman toisen olisi onnistunut tappaa jokin eläin tai edes löytää
sellainen, olisi hänen täytynyt kuulla pyssyn laukaus, eikä yksikään
sellainen ollut tuona aamuna kajahtanut laaksossa! Ossaru siis tiesi,
että nuorukaisilla ei voinut tuona aamuna olla mukanaan muuta kuin pari
tyhjää metsälaukkua.
Toisin kuin hänen tovereillaan ei hänellä ollut mitään erikoisia
seikkailuja kerrottavana. Hänen "hupailunsa" oli ollut hyvin
rauhallinen ja päättynyt niinkuin useimmat rauhalliset hiipailut jonkun
eläimen kuolemaan. Hän oli kuullut vanhan riikinkukon kirkuvan korkean
puun latvassa, hiipinyt kaaripyssyn kantamalle, lähettänyt nuolen sen
loistavien rintahöyhenien läpi ja saanut sen keikahtamaan maahan.
Sitten hän oli tarttunut kauniin linnun jalkoihin raaoilla käsillään
ja kantanut sitä laahaavin siivin aivan kuin olisi tuonut Kalkuttan
torilta tavallista kotilintua.
Karl ja Kaspar eivät halunneet tuhlata aikaa kertomalla shikarille,
kuinka vähällä he olivat olleet jättää hänet yksinäisen asunnon ja
siihen kuuluvan maan ainoaksi ja kiistämättömäksi omistajaksi. Nälkä
kiiruhti heitä lykkäämään tuon kertomuksen toiseen aikaan ja käymään
käsiksi niihin keittopuuhiin, jotka Ossaru jo oli pannut alulle. Heidän
avullaan siis viritettiin tuli, ja riikinkukko, jota ei ollut kovin
tarkoin kynitty, joutui pian paahtumaan tulelle, Fritzin pian tehtyä
lopun sen jätteistä.
32. luku.
IBEX.
Niin suuri kuin riikinkukon ruumis olikin, ei siitä ollut paljon
jäljellä tuon aamiaisen jälkeen, joka syötiin ilman veitsiä ja
haarukoita. Vain luut, ja nekin niin puhtaiksi kaluttuina, että jollei
Fritz olisi alkajaisiksi pistellyt suuhunsa yhtä ja toista, olisi se
saanut niistä vain hyvin niukan aterian.
Tuo hyvältä tuoksuva paahtopaisti kohotti aika lailla heidän
mielialaansa, mutta he eivät voineet olla yhtä välinpitämättömiä kuin
tähän asti uusien ruokavarojen hankkimisesta; niin paljon olivat
olosuhteet muuttuneet sen kautta, että heidän ruutinsa oli tuhoutunut.
Ossarun kaaripyssy ja nuolet olivat vielä jäljellä ja toisia
kaaripyssyjä saattoi tehdä, jos entinen särkyisi. Kaspar päätti joka
tapauksessa hankkia itselleen oman sekä harjoitella jousiammuntaa
shikarin ohjaamana, kunnes osaisi käyttää tuota vanhanaikaista ja yli
maailman tunnettua surmaamisasetta.
Vanhanaikaiseksi sitä hyvin saattaa sanoa, koska se on ollut olemassa
jo ennen varhaisinta historiallista ajanlaskua. Yli maailman tunnetuksi
sitä myöskin saattaa sanoa, sillä minne tahansa meneekin etäisimpiin
kolkkiin, tavataan kaaripyssy keskellä yksinäisimpiä seutuja ilman
mitään mallia sommiteltuna, mistään ulkonaisesta lähteestä tulematta,
aina ilmeisesti kotimaisena kussakin maassa ja kullakin heimolla aivan
kuin saisi ihminen Luojalta tuon aseen käteensä heti synnyttyään.
Tosiaankin on kaaripyssyjen sekä niihin välttämättä kuuluvien nuolien
esiintyminen hajallaan kaukana toisistaan elävien heimojen keskuudessa,
jotka kaiken todennäköisyyden mukaan eivät ole milloinkaan voineet
ilmoittaa tuota ajatusta kenellekään toiselle, ihmissuvun historian
omituisimpia seikkoja. Ei ole mitään muuta keinoa sen selittämiseksi
kuin otaksuma, että se potkaisuvoima, mikä on hyvin pingoitetun jousen
kimmahduksessa, on varmasti aikaisimpia ihmishengelle esiintyviä
ilmiöitä ja että sen vuoksi tämä ajatus on ollut synnynnäinen ja
alkuperäinen useimmissa maailman seuduissa.
On jo sanottu, että seikkailijamme olivat paremmalla mielellä syötyään
riikinkukon, mutta kaikesta siitä huolimatta eivät he voineet olla
tuntematta jonkinlaista pelkoa ruuan saannin suhteen tästälähin.
Ossarun taitavuus oli hankkinut heille aamiaisen, mutta kuinka kävisi
päivällisen? Ja senjälkeen heidän illallisensa? Ja joskin jotakin
ilmestyisi seuraavaksi ateriaksi, eivät he ehkä olisi yhtä onnellisia
hankkiessaan sitä seuraavaa. Tämä epävarma elintapa, he kun elivät
aivan kädestä suuhun, panisi heidät alituiseen nälkäkuolemaan vaaraan.
Niin pian kuin he olivat lopettaneet riikinkukon syömisen ja Ossaru,
joka söi kauemmin kuin toiset, vielä viimeisteli "rumpupalikoita", oli
heidän keskustelunsa pääaiheena ruokasäiliön täyttäminen. He päättivät
siis antautua kokonaan tähän puuhaan sekä käyttää sellaisia keinoja
kuin heidän vallassaan oli riistan hankkimiseksi ja keksiä uusia
keinoja, jos nämä osoittautuisivat riittämättömiksi.
Mitä heidän nyt kaikkein ensiksi oli saatava päivällisekseen? Kalaa,
lihaa vai lintua? He eivät aikoneet hankkia kaikkia kolmea yht'aikaa,
sillä toistaiseksi he eivät voineet toivoa saavansa mitään säädyllistä
päivällistä. Yksi ruokalaji olisi heille kylliksi, ja he olisivat
kovasti kiitollisia saadessaan sen taatuksi itselleen.
Ei ollut vielä päätetty, lähtisivätkö he aluksi Ossarun verkolla
pyydystämään kalaa päivällisekseen, koettaisivatko saada toisen
riikinkukon tai fasaanin tai pari bramiinihanhea vai lähtisivätkö he
metsään hakemaan suurempaa saalista, kun sattui eräs tapaus, joka
ratkaisi tuon kysymyksen, mitä heidän oli hankittava ensi ateriaksi.
Ilman minkäänlaista ponnistusta omalta taholtaan, tuhlaamatta
ainoatakaan laukausta tai nuolta, he saivat lihaa, vieläpä riittävästi
ei ainoastaan sen päivän päivälliseksi, vaan koko viikon varalle, niin
että vielä Fritzin osalle joutuivat runsaat tähteet.
He olivat jälleen menneet ulos majasta ja istuivat niinkuin usein
aikaisemminkin muutamilla sen edessä olevilla suurilla kivillä.
Oli kaunis ja kirkas aamu, ja vaikkakin varjossa oli kylmä, teki
auringonpaiste, joka vielä heijastui yläpuolella olevien vuorten
valkeasta lumesta, olon hyvin miellyttäväksi. Siitä syystä he söivät
mieluimmin ulkoilmassa sekä myöskin senvuoksi, että oli jonkun verran
savua majan sisällä, missä he olivat keittäneet aamiaisensa. Ulkona he
nyt neuvottelivatkin vastaisista suunnitelmistaan.
Heidän ollessaan tässä puuhassa kuului heidän korvissaan ääni, joka
muistutti jonkun verran vuohen määkimistä. Se tuntui tulevan heidän
yläpuolellaan olevista pilvistä, mutta he tiesivät, että sen varmasti
aiheutti jokin eläin ylempänä kallioilla.
Katsahtaessaan sinne päin he näkivätkin eläimen, ja jos sen ääni jo
oli tuntunut heistä vuohen ääneltä, muistutti eläin ulkomuodoltaankin
kovasti vuohta.
Totta puhuen se oli pukki, vaikka ei tavalliseen lajiin kuuluva. Se oli
ibex.
Taas oli Karl tovereitaan etevämpi. Hänen tietonsa luonnonhistorian
alalta olivat niin monipuoliset, että hän heti tunsi tuon eläimen.
Ensi silmäyksellä hän selitti sen ibexiksi, vaikka ei ollut koskaan
ennen nähnyt elävää ibexiä. Mutta eläimen vuohenkaltainen ruumis,
sen karvainen turkki ja ennen kaikkea sen hartioiden yli taaksepäin
säännöllisesti käyristyneet suunnattomat renkaalliset sarvet olivat
kaikki sellaisia luonteenomaisia tunnusmerkkejä, jotka Karl kykeni
toteamaan vertaamalla niitä kirjoissa näkemiinsä kuviin sekä eräässä
museossa tutkimiinsa täytettyihin eläimiin.
Ossaru sanoi sitä vuoheksi, jonkunlaiseksi villivuoheksi, niinkuin hän
otaksui, mutta koska ei Ossaru ollut koskaan ennen ollut niin korkealla
vuoristossa eikä siis koskaan sellaisilla seuduilla, missä ibexit
majailevat, ei hän tuntenut sitä. Hänen otaksumansa, että se oli vuohi,
perustui siihen yleiseen yhdennäköisyyteen, mikä sillä oli vuohen
kanssa. Sen oli Kasparkin huomannut samoin kuin Ossaru.
He voivat nähdä eläimen päästä jalkoihin asti, seisomassa
majesteetillisessa asennossa kallion kielekkeellä, mutta vaikkakin se
todellisuudessa oli paljon suurempi kuin tavallinen kotivuohi, oli se
niin kaukana heistä, ettei se näyttänyt vohlaa suuremmalta. He näkivät
sen sivulta päin ja saattoivat erottaa sinistä taivasta vastaan eläimen
ulkopiirteet täysin selvästi sekä huomata sarvien komean kaarteen.
Kasparin ensimmäinen ajatus oli tarttua pyssyynsä ja laukaista se
eläintä kohti, mutta molemmat toiset tulivat väliin ja estivät sen
osoittaen, kuinka mahdotonta oli osata niin pitkän matkan päästä.
Vaikkakin ibex näennäisesti oli paljon lähempänä, oli se runsaasti
puolentoista sadan kyynärän päässä siitä paikasta, missä he istuivat,
sillä se kohta kielekkeellä, jossa se seisoi, oli arviolta kolme sataa
jalkaa heidän tasonsa yläpuolella.
Kun Kaspar huomasi tämän, saatiin hänet helposti luopumaan
aikomuksestaan, ja seuraavalla hetkellä hän ihmetteli, miksi hän oli
ollut niin vähällä heittäytyä hulluksi ja tuhlata laukauksen, joka
sitäpaitsi oli hänen viimeisenedellisensä, ainakin viisikymmentä
kyynärää hänen pyssynsä kantaman ulkopuolella olevaan eläimeen.
32. luku.
VUOHET JA LAMPAAT.
Kun ibex pysyi paikallaan näyttämättä mitään poistumisen merkkejä,
liikahuttamatta lihastakaan ruumiissaan, katselivat toverukset sitä.
Eivät kuitenkaan ääneti, sillä eläimen seisoessa paikallaan aivan kuin
maalattavana, alkoi Karl kertoa siitä lähemmin pääasiassa opettaakseen
Kasparia, vaikkakin hän kohdisti sanansa kumpaankin toveriinsa.
"Ibex", sanoi hän, "on sellainen eläin, jonka nimi on ollut kauan
tunnettu ja josta kamariluonnontutkijat ovat kirjoittaneet paljon
lorua, niinkuin ovat kirjoittaneet melkein kaikista muistakin maailman
eläimistä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä siitä on sanottu, on se vain
vuohi, tosin villi vuohi, jolla on kaikki sen tavat ja hyvin paljon
sennimisen kotieläimen luonteenomaisesta ulkomuodosta.
"Jokainen tietää, että tavallista vuohta on yhtä monta muunnosta
kuin on niitä maita, missä se asuu. Onpa tosiaankin olemassa useampia
vuohilajeja kuin maita, sillä ei ole harvinaista tavata kolme neljä
eri lajia saman maan rajojen sisäpuolella -- niinkuin esimerkiksi
Suur-Britanniassa. Nämä muunnokset eroavat toisistaan melkein yhtä
paljon kuin koirarodut. Tästä johtuu, että eläintieteilijöiden kesken
on paljon harkittu sitä asiaa, mistä villivuohen lajista ne ovat
alkuisin.
"Niin, se on minun mielipiteeni", jatkoi kasvientutkija, "etteivät
kaikki maailman eri kansojen keskuudessa tavattavat kesyt vuohet ole
johtuneet samasta suvusta, vaan ovat useamman kuin yhden villilajin
jälkeläisiä, samoin kuin kotilampaat ovat johtuneet useammista
villilammaslajeista, vaikkakin monet eläintieteilijät kieltävät tämän
aivan selvän tosiasian."
"On siis olemassa useita lajeja villivuohia?" kysyi Kaspar.
"On kyllä", vastasi kasvientutkija, "vaikkakaan ne eivät ole kovin
lukuisia ehkäpä on niitä kaikkiaan noin tusinan verran. Tähän
mennessä eivät eläintieteilijät tunne niinkään monta, toisin sanoen
eivät ole todenneet ja kuvailleet kahtatoista eri lajia, mutta
epäilemättä huomataan näitä eläimiä ainakin tuo määrä, kun tieteelliset
luonnontutkijat ovat tutkineet sekä Aasian että Afrikan sisäosat
suurine vuoristoineen.
"Spekulatiiviset systemaatikot, jotka päättävät suvuista ja
lajeista jonkin pienen hampaanmukuran nojalla, ovat jo saaneet aikaan
ihmeellisen sekasotkun vuohien suvussa. Tyytymättä siihen, että
olisivat päättäneet niiden kuuluvan samaan sukuun, he ovat jakaneet ne
viiteen eri sukuun, vaikka laskevat melkein kaikkiin näihin viiteen
kuuluvan vain yhden lajin, siten hyödyttömästi lisäten nimiä ja saaden
asian tutkimisen monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi.
"Ei voi olla epäilystäkään siitä, että kaikki vuohet, sekä villit
että kesyt, niihin luettuna ibex, joka on todellinen villi vuohi,
muodostavat eläinten valtakunnassa yhtenäisen suvun, joka on
helposti erotettavissa lampaista, saksanhirvistä, antiloopeista ja
häristä. Villivuohilla on usein hyvin suuri yhdennäköisyys muutamien
villilampaiden lajien kanssa, eikä näitä molempia voida erottaa
toisistaan sen nojalla, että vuohia peittävät karvat ja lampaita villa,
niinkuin on tavallisesti asian laita kesyillä eläimillä. Päinvastoin
on villissä tilassa olevilla sekä vuohilla että lampailla karvainen
ruumiinpeite. Useissa tapauksissa vielä on kummankin karva aivan yhtä
lyhyttä kuin sekä antiloopilla että saksanhirvellä. Mutta silloinkin,
kun tuskin on mitään ulkonaisia seikkoja villivuohien erottamiseksi
joistakin lajeista villilampaita, tavataan luonteen tunnusmerkkejä,
joiden avulla voidaan päättää suku. Vuohi on luonteeltaan rohkeampi ja
rajumpi, ja sen muut tavat villissäkin tilassa eroavat oleellisesti
villilampaan tavoista.