herättänyt heidän huomiotaan, jollei Karlia olisi ollut mukana.
Hän huomasi sen lehtiä katsellessaan ja tutkiessaan niitä oikein
kasviopillisesti tshiilipuun rungossa sellaisia aineksia, jotka olivat
erittäin arvokkaita heille niissä olosuhteissa missä he olivat. Karl
tiesi sen olevan niitä honkia, joiden puusta saadaan mainioimpia
soihtuja, ne kun ovat täynnä tärpättiä. Hän oli lukenut, että sitä
käyttävät juuri tähän tarkoitukseen kaikkiin kansanluokkiin kuuluvat
ihmiset, jotka asuvat Himalajalla ja yleensä pitävät näitä soihtuja
kynttilöiden ja lamppujen päävastikkeina. Karl olisi myöskin voinut
kertoa tovereilleen, että tärpättiä, joka tihkuu elävästä puusta,
käyttävät ihmiset voiteena sierottumiin, ja että se on nopea ja tehoisa
lääke rohtuneisiin käsiin. Tämä tshiilihonka kasvaa melkein aina
rinnatusten seetrin kanssa etenkin siellä, missä viimeksimainittu on
metsän pääkasvullisuutena.
Karl olisi myöskin voinut kertoa toisille, etteivät deodar ja tshiili
ole ainoat Himalajalle kotiutuneet hongat. Hän olisi voinut mainita
eräitä muitakin lajeja, niinkuin "morendan", suuren ja kauniin puun,
jolla on hyvin tumma lehdistö, samalla kuin se on havupuiden korkeimpia
lajeja, usein kasvaen kahdensadan jalan hämmästyttävään korkeuteen,
ja melkein yhtä korkean ja ehkä yhtä koristeellisen "ruishongan".
Niinikään hän tunsi tavallisen hongan, "kolin", joka muodostaa laajoja
metsiä noin kuudesta yhdeksääntuhanteen jalkaan meren yläpuolelle
kohoavilla vuorenselänteillä. Viimeksimainittu menestyy parhaiten
kuivalla kallioisella maaperällä, ja on aivan hämmästyttävää nähdä
millaisilla paikoilla se juurtuu ja kasvaa. Sileän graniittikallion
äkkijyrkällä rinteellä voidaan nähdä tähän lajiin kuuluvia suuria
puita. Kallioissa on pieni halkeama. Tähän joutuu siemen jollakin
tavalla, alkaa kasvaa ja muuttuu aikaa myöten suureksi puuksi,
kukoistaen ehkä vuosisatoja paikassa, missä kaiken todennäköisyyden
mukaan ei ole maan hituistakaan sen ravinnoksi, ja luultavasti imien
ravintoa itse kalliosta!
Karl huomasi hyvin kiitollisena tshiilin kasvavan niin lähellä. Hän
tiesi, että he saisivat siitä erinomaisia soihtuja niin paljon kuin
tarvitsisivat, joten he voisivat pimeinä iltoina työskennellä majassa
myöhäiseen, valmistamalla tikapuiden pienoja sekä tekemällä muita
pieniä tilanteen vaatimia kotiaskareita sen sijaan että istuisivat
joutilaina valon puutteessa.
26. luku.
KIIPEÄMISTIKAPUUT.
Puiden hakkaaminen ei vienyt heiltä kovin pitkää aikaa. He valitsivat
vain hoikkakasvuisia, mitä hoikempia sitä parempi, mikäli ne vastasivat
pituusvaatimuksia. Puut, joiden koko pituus oli noin viisikymmentä
jalkaa, olivat parhaita. Niistä jäi jäljelle kolmenkymmenen jalan
pituinen kappale tai vähän isompi, kun latvan heikoimman osan katkaisi
pois. Sellaiset, joiden läpimitta oli vain muutamia tuumia, saattoi
hyvin vähällä vaivalla muuttaa sopivan kokoisiksi tikapuiden syrjiksi,
kun vain kuori ne ja halkaisi kahtia.
Yhtä helposti valmistuivat poikkipienat, paitsi että niihin kului aikaa
enemmän, niitä kun tarvittiin niin paljon.
Työn vaikein kohta, ja sen he olivat aavistaneetkin, oli reikien
poraaminen, joihin voisi sovittaa pienat. Se homma osoittautui
kaikkein hitaimmaksikin, sen suorittamiseen kun kului enemmän aikaa
kuin yhteensä puiden hakkaamiseen ja niiden sopivan muotoisiksi ja
kokoisiksi muokkaamiseen.
Jos heillä olisi ollut napakaira tai uurtamistaltta tai edes hyvä
käsipura, olisi asia ollut hyvinkin helppo. Vielä paremmin olisi
asia luonnistunut, jos heillä olisi ollut "rintakaira". Mutta
luonnollisestikaan ei mitään näistä työkapineista ollut saatavissa
eikä mitään muutakaan, jonka avulla olisi voinut porata niin suuren
reiän, että heidän pikku sormensa kärki olisi siihen sopinut. Satoja
reikiä tarvittaisiin. Mitenkä ne tehtäisiin? Pienten veitsiensä terillä
he olisivat voineet kovertaa syvennyksen -- suurella vaivalla ja
pitkän ajan kuluessa, mutta tavattoman paljon aikaa ja vaivaa kuluisi
neljänsadan reiän kaivertamiseen, ja se määrä ainakin tarvittaisiin.
Se olisi ikävä työ ja melkein loppumaton siinäkin tapauksessa, että
sen saattaisi suorittaa, mikä oli hyvin epäilyttävää. Veitsien terät
voisivat kulua tai taittua kauan ennen kuin tarpeellinen määrä reikiä
olisi valmiina.
Tietysti he olisivat voineet tulla toimeen ilman reikiä, jos heillä
olisi ollut tarpeeksi paljon nauloja. Tikapuiden askelmat olisi
saattanut naulata syrjiin sen sijaan että olisi ne upottanut niihin.
Mutta naulat olivat heille aivan yhtä harvinaista tavaraa kuin
työkapineetkin. Lukuunottamatta heidän kengänpohjissaan ja pyssyjensä
varsissa olevia ei koko laaksossa ollut ainoaakaan naulaa.
Kieltämättä he olivat suuressa pulassa. Mutta Karl oli aavistanut
tämän vaikeuden ja varustautunut sen varalle, ennenkuin ainoaakaan
puuta oli kaadettu. Heti kun heidän päähänsä oli juolahtanut ruveta
laittamaan tikapuita, oli hänen mielessään herännyt eräs ajatus, joka
oli selvinnyt hänen tyydytyksekseen. Tosin vain tietopuolisesti mutta
se toteutui jälkeenpäin käytännössä, ja toisin kuin monen teorian laita
on, osoittautui käytäntö vastaavan sitä.
Karlin suunnitelma oli laittaa reiät tulella, toisin sanoen porata ne
tulikuumalla raudalla.
Mistä tällaisen raudan saisi? Se tuntui yhtä vaikealta kuin napakairan
tai taltan hankkiminen. Mutta Karlin kekseliäisyyden avulla
selvittiin siitäkin. Hänellä sattui olemaan pieni käsipistooli. Se
oli yksipiippuinen, jonka piippu oli noin kuusi tuumaa pitkä ilman
mitään heloja, reunakoristuksia tai latasinta. Karin suunnitelmana
oli kuumentaa tämä piippu tulikuumaksi ja tehdä siitä porausrauta.
Niin hän sitten tekikin. Kuumennettuaan sitä muutamia satoja kertoja
ja painettuaan sitä yhtä usein eri tikapuiden syrjiin, onnistui hänen
vihdoin polttaa niin monta reikää kuin pienoja varten tarvittiin.
On tarpeetonta mainita, ettei tätä ihmeellistä poraustyötä suoritettu
yhdellä rupeamalla, ei edes yhtenä päivänä. Päinvastoin meni Karlilta
monta tuntia ja monta päivää sekä lukemattomia hikipisaroita, ennenkuin
hän oli suorittanut näiden neljänsadan reiän poraamisen. Epälukuisia
kyyneleitä valui siinä kasvintutkijan silmistä, ei surusta, vaan
seetripuun savun ja hehkumisen vaikutuksesta.
Kun Karl oli lopettanut itselleen määräämänsä erikoistyön, oli enää
vain vähän puuhaa jäljellä. Kukin pari oi asetettava vastakkain,
nappulat pistettävä paikoilleen, sidottava kiinni kummastakin päästä,
ja niin olivat tikapuut valmiit kiivettäviksi.
Yksitellen ne siten saatiin valmiiksi ja yksitellen kannettiin sen
kallion juurelle, jota oli yritettävä kiivetä ylös.
Surullista on sanoa, että se oli vasta yritys, ja vielä surullisempaa,
että yritys epäonnistui.
Yksitellen nostettiin portaat määrätyille askelmilleen, kunnes kolme
neljännestä kalliosta oli onnellisesti kiivetty. Mutta voi! Siinä
päättyi heidän kohoamisensa tähän asti aavistamattoman seikan vuoksi.
Saapuessaan eräälle pengermälle, joka oli neljäs kallion huipulta
laskien, he huomasivat surukseen, että yläpuolella oleva kallio työntyi
muutamia tuumia pengermän ulkoreunan yli sensijaan että se olisi vähän
kallistunut taaksepäin niinkuin toiset. Tuota kalliota vastaan ei
voinut asettaa mitään portaita, ei mikään olisi siinä pysynyt, koska
ei niitä olisi voinut asettaa edes kohtisuoraan. Ei mitään yritystä
tehtykään tikapuiden sijoittamiseksi. Vaikka ei ulkonemaa voinut
huomata alhaalta, näki Karl heti, seisoessaan heidän sijoittamiensa
viimeisten tikapuiden ylimmällä askelmalla, insinöörin silmänä, että
se vaikeus oli ylipääsemätön. Heidän olisi yhtä helppo seisoa tuolle
onnettomalle pengermälle sijoitetuilla tikapuilla kuin lentää. Täysin
vakuutettuna siitä asiasta palasi nuori kasvintutkija hitaasti ja
surullisesti alas kertomaan tovereineen tämän epämieluisan tiedon.
Kaikki heidän kekseliäisyytensä oli hyödytön, kaikki heidän
aherruksensa hukkaan mennytpä, heidän aikansa tuhlattu, toivonsa
tuhoutunut, heidän tulevaisuutensa kirkas taivas jälleen peittynyt mitä
pimeimpiin pilviin -- kaikki tuon aavistamattoman seikan vuoksi.
Samoin kuin palatessaan ulos luolasta tuon kärsivällisen, mutta
hyödyttömän etsiskelyn jälkeen istuutuivat he nytkin paasille, kukin
horjahtaen itseään lähimmälle kivelle surullisena, alakuloisena,
toivottomana.
Siinä he istuivat silmät milloin maahan luotuina, milloin suuntautuen
kalliota kohti ja tuijottaen koneellisesti tuohon tiheään jonoon,
joka oli kuin jonkin jättiläismäisen hämähäkin tie, noihin pitkiin
tikapuihin, jotka oli sijoitettu niin suurella vaivalla, joita oli vain
kerran kiivetty ja joita ei enää koskaan kiivettäisi!
27. luku.
TYHJÄ RUOKASÄILIÖ.
Kauan he kaikki kolme istuivat tässä asennossa syvän hiljaisuuden
vallitessa. Ilma oli purevan kylmä, sillä nyt oli keskitalvi, mutta
ei kukaan heistä näyttänyt huomaavan pakkasta. Se syvä alakuloisuus
ja katkera suru, joka täytti heidän mielensä, esti heitä huomaamasta
ruumiillista tuskia. Jos sillä hetkellä olisi jokin lumivyöry uhannut
luistaa heidän päälleen yläpuolella olevalta lumihuipulta, ei kukaan
noista kolmesta olisi paljon välittänyt väistyä sen tieltä.
Niin väsyneet he olivat tähän ilmavankeuteensa, niin kauhuissaan
ajatellessaan sen kestävän ikuisesti tai ainakin heidän elinikänsä,
että olisivat voineet ajatella kuolemaakin ilman suurempaa kauhua.
Se oljenkorsi, josta he olivat niin kauan ja niin mielettömästi
pitäneet kiinni, oli temmattu heiltä. Jälleen he olivat vajoamassa.
Melkein tunnin he istuivat näin synkkinä ja alakuloisina.
Purppuran väriset vivahdukset, jotka alkoivat väikkyä yläpuolia olevan
ikuisen lumen pinnalla, ilmaisivat auringon olevan hyvin alhaalla
taivaanrannalla ja yön lähenevän.
Karl huomasi tämän ensimmäiseksi ja katkaisi hiljaisuuden ensimmäisenä.
"Oi, veljet!" sanoi hän puhutellen Ossaruakin noin läheisellä tavalla
heidän yhteisen onnettomuutensa vaikutuksesta. "Tulkaahan! On
hyödytöntä jäädä tänne kauemmaksi. Menkäämme kotiin!"
"Kotiin!" toisti Kaspar surumielisesti hymyillen. "Oi, Karl, jospa et
olisi lausunut tuota sanaa. Niin suloinen kuin se toisella kerralla
olisikin, kaikuu se nyt korvissani maanalaisena sointuna. Tosiaankin
kotiin! Voi, rakas veli, emme milloinkaan pääse kotiin."
Karl ei vastannut mitään tähän liikuttavaan puheeseen. Hän ei voinut
lausua mitään toivon tai lohdutuksen sanaa ja vaikeni senvuoksi. Hän
oli jo noussut seisomaan toisten seuratessa hänen esimerkkiään, ja
kaikki kolme lähtivät alakuloisina siltä paikalta suunnaten kulkunsa
suorinta tietä karkeatekoista asuntoaan kohti, jota heillä oli nyt
suurempi syy kuin koskaan ennen pitää kotinaan.
Majalle tullessaan he saivat vielä toisenkin rauhattomuuden syyn.
He olivat huolellisesti säästelleet niitä ruokavarojaan, jotka
olivat pelastuneet norsun hävitykseltä. Mutta kun he olivat liian
innokkaasti valmistelleet tikapuitaan tuhlatakseen aikaansa mihinkään
muunlaiseen puuhaan, ei ruokavaroja ollut ollenkaan lisätty, ei kalaa,
lihaa tai lintuja. Päinvastoin ne olivat kutistamistaan kutistuneet,
kunnes heiltä oli jäänyt sinä päivänä, jolloin he olivat lähteneet
sovittelemaan tikapuitaan kalliota vastaan, ainoastaan yksi pala kuivaa
jakin lihaa suunnilleen sen verran, että he olisivat siitä saaneet
yhden aterian.
Nälkäisiä kun olivat päivän hyödyttömän ponnistelun jälkeen, he
suunnittelivat sitä illallisekseen, jopa tuntien jonkinlaista mieluista
esimakua, sillä luonto vaatii kaikissa olosuhteissa osansa, eikä
ruokahalua voi tyydyttää kaikkein tuskallisimmillakaan henkisillä
kärsimyksillä.
Majaa lähestyessään ja etenkin tullessaan sen näkyviin, niin että
huomasivat sen karkeatekoisen, mutta vieraanvaraisen oven olevan
avoinna heitä vastaanottamaan, kun he pakkasessa kulkiessaan
havaitsivat sen suojaavan olkikaton ja ajattelivat sen kodikasta
siistiä sisustaa, kun he selvästi tuntien sekä kylmän että nälän
pistävän tuskan näkivät mielikuvituksessaan kirkkaan risuvalkean
rätisevän liedessä ja kuulivat jakin lihan sähisevän ja kärisevän
tuessa, alkoi heidän mielentilansa jälleen tulla ennalleen. Kaikkien
käytöksessä olisi voinut huomata jollei todellista iloa, niin jotakin
läheisesti hilpeyteen vivahtavaa.
Ihmismieli on aina sellainen, ja ehkä se onkin onni. Ihmissielu löytää
esikuvansa taivaasta: pilviä ja auringonpaistetta, auringonpaistetta ja
pilviä.
Meidän seikkailijoiltamme olivat mustat pilvet hetkiseksi haihtuneet,
ja valonvälähdys heijastui jälleen heidän sydämiinsä.
Sen kohtaloksi ei tullut paistaa kauan. Valo oli syttynyt ja tuli
alkanut palaa, joka pian loimusi kirkkaasti. Yhden toiveensa he ainakin
saisivat tyydytetyksi. He voisivat lämmitellä. Mutta kun he alkoivat
ajatella ruokahalunsa tyydyttämistä, mikä oli heille vielä paljon
tärkeämpää; kun he alkoivat hakea määräpaikasta jakin lihaa, josta piti
tulla heidän illallisensa, eivät he löytäneet sitä.
Heidän poissaollessaan oli murtovaras ollut liikkeellä. Heidän
ruokasäiliönsä kimppuun oli hyökätty. Lihan kappale ei enää riippunut
paikallaan.
Jokin villi eläin -- susi, pantteri tai muu petoeläin -- oli tullut
sisään avoimesta oviaukosta, he kun olivat jättäneet ovensa auki
toivorikkaan lähtönsä innostuksessa. Nyt he tapasivat sen samoin
avoinna, mutta sen laita oli niinkuin sadun mainitseman tallinoven,
jota ei enää kannattanut suikeakaan, kun ratsu oli sieltä varastettu.
Ei kappalettakaan, ei suupalastakaan ollut jäljellä, ei jakin lihaa tai
mitään muutakaan, ja kaikkien kolmen, Fritzin neljäntenä, oli mentävä
illallisetta nukkumaan.
28. luku.
AAMIAISEN HAKUUN.
Heidän ponnistelunsa kantaessaan tikapuita ja pystyttäessään niitä
olivat niin väsyttäneet heidät, että kaikki kolme voivat heittäytyä
nukkumaan, vaikka vatsa olikin tyhjä. Mutta heidän unensa ei ollut syvä
eikä pitkällinen. Kukin heistä heräsi siioin tällöin yön kuluessa ja
makasi valveillaan mietiskelen sitä kurjaa kohtaloa, joka oli tullut
heidän osakseen, sekä tehden tulevaisuudensuunnitelmia.
Heillä ei ollut edes sitä tavallista lohdutusta, että olisivat tienneet
löytävänsä jotakin syötävää aamulla. Ennenkuin he saattaisivat syödä
mitään aamiaista, tiesivät he olevansa pakotetut ensin hakemaan sitä
metsästä. Heidän olisi haettava, löydettävä ja tapettava, ennenkuin
voisivat syödä.
Mutta heillä oli nyt syytä epäillä ei ainoastaan aamiaisen, vaan
myöskin päivällisen ja illallisen hankkimista, lyhyesti sanoen koko
ravintonsa saamista tästä lähin. Olosuhteet olivat muuttuneet.
Ruokasäiliö, jonka Kasparin taitavuus oli tähän asti pitänyt runsaasti
varustettuna, oli nyt aivan tyhjä. Hän olisi voinut sen pian täyttää,
jolleivät heidän ampumavaransa olisi tuhoutuneet, mutta nyt oli laita
aivan toisin. Kasparin voima oli hävinnyt ruudin keralla. Saksanhirvet
ja muut nelijalkaiset, joita nyt tiedettiin runsaasti olevan laaksossa,
puhumattakaan mitään siellä asustavista siivellisistä olennoista,
saattoivat nyt nauraa kaikille Kasparin yrityksille häiritä niitä
enää kaksipiippuisellaan. Pyssy oli tämän jälkeen yhtä hyödytön kuin
rautatanko.
Vain yksi tehoisa panos kutakin piippua kohti oli jäljellä, ja yksi
Karlin rihlapyssyä varten. Kun ne kolme olisi laukaistu, ei milloinkaan
enää saisi kuulla laukauksen kajahtavan tuon hiljaisen laakson läpi ja
herättävän vastakaikua ympäröivissä kallioissa.
Mutta ei heidän mieleensä ollut vielä juolahtanut, etteivät he kykenisi
tappamaan jotakin niistä villieläimistä, joita sillä paikalla oli niin
runsaasti. Jos he olisivat ajatelleet niin, olisivat he tosiaankin
olleet onnettomia, ehkäpä niin levottomia, etteivät olisi nukkuneet
rahtustakaan sinä yönä. Mutta he eivät vielä ajatelleet tulevaisuutta
niin toivottomasti. He toivoivat ilman pyssyjäänkin voivansa vielä
hankkia kyllin metsänriistaa ravinnokseen. Maatessaan hereillään juuri
ennen päivän koittoa oli tämä heidän keskustelunsa aiheena.
Ossaru luotti vielä täysin jousipyssyynsä ja nuoliinsa. Jos ne
pettäisivät, olisi hänellä vielä kalaverkkonsa jäljellä, ja jos
nekin nousisivat tyhjinä, tiesi kokenut shikari parikin kymmentä
muuta suunnitelmaa eläinten pettämiseksi maalla, lintujen ilmassa ja
evillä varustettujen asujainten vedessä. Karl ilmaisi päätöksensä
olevan alkaa kevään tullen viljellä joitakin syötäväksi kelpaavia
juuria ja kasveja, joita oli siellä täällä hajallaan, mutta joista
huolellisella kasvattamisella saattaisi hankkia jokseenkin riittävän
sadon. Sitäpaitsi he päättivät koota seuraavaksi vuodeksi varastoon
ruuaksi kelpaavia hedelmiä ja marjoja ja siten turvata itsensä kaikkea
mahdollista nälänhätää vastaan tuleviksi kuukausiksi. Heidän viimeisen
hommansa, tikapuiden suurtyön, epäonnistuessa oli heissä herännyt
se luja, vaikkakin kauhistuttava vakaumus, että heidän kohtalonaan
oli asua loppu-ikänsä tuossa vuorilaaksossa, koskaan enää pääsemättä
ympäröivän suunnattoman vankilaseinän toiselle puolelle.
Kun tämä vaikutelma oli nyt uudelleen herännyt heidän mielessään,
alkoivat he mietiskellä nykyhetken ja myöskin lähemmän tulevaisuutensa
elinkeinoja. Tällä lailla he viettivät yön viimeisen tunnin, sen, jota
seurasi päivänkoitto.
Päivän ensi säteiden ilmestyessä lumipeitteiselle kukkulalle --
muutamia niistä näkyi heidän majansa ovestakin -- olisi noiden
kaikkien kolmen saattanut nähdä ulkopuolella varustautuvan jonkun
tärkeän tehtävän suoritukseen. Heidän tarkoituksensa saattoi helposti
huomata heidän valmistelujensa laadusta. Kaspar latasi kaksipiippuista
pyssyään, vieläpä hyvin huolellisesti, sillä nyt oli kysymyksessä hänen
ampuma-aseensa viimeinen laukaus.
Karl puuhaili rihlapyssynsä kimpussa Ossarun varustautuessa omalla
erikoisella tavallaan tarkastellen jousipyssynsä jännettä ja täyttäen
pientä pajusta punottua viintään teräväkärkisillä nuolilla.
Tästä saattoi päättää metsästyksen olevan heidän lähimmän tehtävänsä
ja kaikkien kolmen olevan siinä mukana. He aikoivat tosiaankin lähteä
hakemaan jotakin aamiaisekseen, ja jos kova ruokahalu saattaisi taata
menestyksen, voivat he tuskin epäonnistua ruuan hankinnassa, sillä he
olivat kaikki kolme nälkäisiä kuin sudet.
Fritzinkin oli yhtä nälkä kuin kenen muun tahansa heistä. Se oli aivan
sen näköinen kuin olisi halunnut tehdä parhaansa auttaessaan heitä
hankkimaan aineksia ateriaksi. Minkä olennon, eläimen tai linnun
tahansa, joka onnettomuudekseen joutuisi sen nälkäisten leukapielten
ulottuville, olisi tuona aamuna perin vähän mahdollista päästä pakoon.
He olivat päättäneet lähteä eri suuntiin, koska heillä sillä keinolla
olisi kolme mahdollisuutta yhtä vastaan löytää metsänriistaa, ja kun
jotakin tarvittiin aamiaiseksi, oli sen parempi, mitä pikemmin sitä
saataisiin. Jos Ossarun onnistuisi tappaa jotakin nuolillaan, kutsuisi
hän toiset majalle kimeällä vihellyksellä. Jos taas jompikumpi toisista
saisi otuksen, kuuluisi tietysti laukaus ja se olisi kaikille merkkinä
kotiin paluusta.
Sovittuaan tästä ja jaariteltuaan vähän siitä, kenen kohdalle sattuisi
onni olla ruuan hankkijana, lähtivät he kaikki liikkeelle, Kaspar
oikealle, Ossaru vasemmalle ja Karl Fritzin seuraamana suoraan
eteenpäin.
29. luku.
KASPAR VÄIJYKSISSÄ.
Muutamissa minuuteissa olivat nuo kolme metsästäjää kadottaneet toinen
toisensa näkyvistään, Karlin ja Kasparin kulkiessa järven ympäri eri
puolilta, mutta kummankin pysytellessä pensaiden suojassa, kun taas
Ossaru kiersi kallion juurta -- luullen sillä puolella onnistuvansa
paremmin.
Se metsänriista, jonka Kaspar odotti ensiksi osuvan tielleen, oli
"kakur" eli haukkuva saksanhirvi. Näitä pikku eläimiä näkyi laaksossa
olevan lukuisammin kuin mitään muita eläimiä. Kaspar oli tuskin koskaan
ollut ampumaretkellä näkemättä jotakin kakuria, ja useina kertoina oli
tuo eläin ollut hänen pussinsa koko sisällyksenä. Hän oli huomannut
kekseliään tavan houkutella niitä pyssynsä kantamalle, yksinkertaisesti
asettautumalla väijyksiin ja jäljittelemällä niiden ääntä, joka on
jonkunlaista haukkumista, niinkuin eräästä niiden tavallisesta nimestä
saattaa päättää. Se muistuttaa hyvin paljon ketun haukkumista, mutta on
paljon kovempaa. Tämän äänen päästää kakur kuuluville, milloin tahansa
se epäilee jonkin vihollisen olevan lähistöllä. Tuon tuostakin se
toistaa sen, kunnes luulee vihollisen vetäytyneen pois tai väistyy itse
vaarasta.
Tuo yksinkertainen pikku märehtijä ei näytä huomaavan, että tästä sen
äänestä, joka ehkä on tarkoitettu varoitusmerkiksi tovereille, liiankin
usein tulee sen oma kuolinmerkki, se kun ilmaisee sen olinpaikan
metsästäjälle tai muulle henkeä vaanivalle viholliselle. Ei ainoastaan
metsästäjä, vaan tiikeri, leopardi ja muutkin petoeläimet käyttävät
hyväkseen tätä saksanhirven mieletöntä tapaa ja hiipien huomaamatta sen
kimppuun tekevät siitä lopun.
Sen haukuntaa voi hyvin helposti jäljitellä ihmisäänellä, ja Ossarun
antaman yhden ainoan oppitunnin jälkeen ei ainoastaan Kaspar osannut
taitavasti pettää sitä, vaan myöskin Karl, joka vain kuuli sattumalta
shikarin opetuksen ja kykeni saamaan esille täydellisesti samanlaisen
äänen.
Nykyhetken nälkä kiiruhti Kasparia lähtemään kakuria hakemaan kuin
se olisi ollut kaikkein varmimmin saatavaa riistaa. Oli muita
nelijalkaisia, vieläpä joitakin lintujakin, joiden lihaa hän olisi
enemmän toivonut, koska se oli paremman makuista, sillä haukkuvan
saksanhirven liha ei suinkaan ole parhainta lajia. Syksyllä se ei ole
pahaa, ei myöskään myöhäisenä talviaikana, vaikka se ei ole minään
vuodenaikana kovin herkullista.
Mutta tuona aamuna ei Kaspar ollut ollenkaan herkkusuu ja hän tiesi,
etteivät toisetkaan olleet, nälkä kun oli vienyt heiltä kaiken
nirsouden. Kakurinkin liha olisi kyllin maittavaa, jos hän vain saisi
sitä hankituksi. Tässä tarkoituksessa hän asteli määrättyyn suuntaan
eikä sinne tänne kuljeskellen, niinkuin metsämiehet tavallisesti
tekevät riistaa hakiessaan. Hän tiesi erään paikan, josta kakureja
melkein varmasti saattoi löytää. Se oli sievä metsäaukio, paksun
ikivihreän pensaikon ympäröimä, lähellä järvenrantaa, vastakkaisella
puolella sieltä lähtien, mihin maja oli rakennettu.
Kaspar ei ollut milloinkaan käynyt tällä metsäaukiolla näkemättä
jonkun kakurin käyskentelevän syömässä näillä ruohoisilla turpeilla
tai makaamassa sen ympärillä kasvavien pensaiden varjossa, vaikkakin
hän oli kulkenut sen läpi monta kertaa. Oli siis aivan luonnollista
odottaa, että tuona aamuna niinkuin muinakin aukeama tarjoisi hänelle
tuonlaatuista riistaa.
Pysähtymättä minnekään muualle hän kulki eteenpäin, kunnes oli
tullut muutaman kivenheiton päähän siitä paikasta, missä odotti
voivansa hankkia aamiaisruokaa. Sitten hän astui pensaikkoon ja kulki
eteenpäin hitaammin ja varovammin. Ollakseen varmempi menestyksestä
hän laskeutui vielä polvilleenkin ja ryömi niinkuin kissa käyttäen
käsivarsiaan etujalkoina ja käsiään kämmeninä. Tällä lailla hän kulki
eteenpäin aukeaman reunalle, kaiken aikaa pitäen tiheää lehtevää
pensasta ruumiinsa edessä kätkeäkseen itsensä jokaiselta täällä päin
kuljeskelevalta eläimeltä, kakurilta ja muilta.
Päästyään aivan pensaan taakse hän pysähtyi, sitten hän kohotti
varovasti hartioitaan ja kurkisti lehtevien oksien läpi.