kuitenkin kaikki ymmärtää, että piirityksestä tulisi pitkäaikainen
-- ehkä paljon pitempi kun se, joka oli äskettäin loppunut, sillä
norsu, jota kiihdytti syvä ja leppymätön viha, ilmaisi äreällä
muodollaan päätöksenään olevan pysyä paikallaan epämääräisen ajan.
Tämän huomatessaan tulivat seikkailijamme jälleen levottomiksi. Heidän
asemansa ei ainoastaan ollut väsyttävä, heidän kun oli istuttava
hajasäärin ohuilla oksilla, vaan jos piiritystä jatkuisi, joutuisivat
he vielä senkin vaaran alaisiksi, joka uhkaa kaikkia piiritykseen
joutuneita ihmisiä: nälkäkuoleman. Jo alussa kaikki kolme olivat
nälkäisiä kuin sudet. He olivat syöneet vain keveän aamiaisen
eikä mitään sen jälkeen, sillä heillä ei ollut aikaa päivällisen
keittämiseen. Nyt oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jos vihollinen
jatkaisi piiritystään kaiken yötä, olisi heidän ryhdyttävä nukkumaan
illallisetta. Ah niin, nukkumaan! Ehkä ei heillä sinä yönä tulisi
olemaan vuodetta eikä unta, sillä kuinka he voisivat nukkua noin
kovilla oksilla? Jos he hetkeksikään kadottaisivat tietoisuutensa,
putoaisivat he ja syöksyisivät valveillaan olevan piirittäjänsä päälle!
Ja vaikkapa he sitoisivat itsensä puuhun kiinni, olisi mahdotonta
ajatella niin kapeilla alustoilla nukkumista.
He eivät siis voineet toivoa saavansa illallista tai unta sinä yönä.
Mutta heitä vaivasi eräs toinen himo enemmän kuin nälkä tai uni. Se oli
jano. Niillä kovilla ja moninaisilla ponnistuksilla, joihin heidän oli
ollut pakko ryhtyä sitten aamun -- puihin kiipeäminen ja tiettömien
viidakkojen läpi hiipaileminen yhtyneenä yhä uudistuneen vaaran
aiheuttamiin mielenliikutuksiin -- kaikilla niillä oli ollut taipumus
herättää janoa. He tunsivatkin sitä aivan tavattomassa määrässä. Sitä
ei suinkaan vähentänyt heidän alapuolellaan välkkyvän veden näkeminen.
Päinvastoin se kiihdytti vain tuota halua melkein sietämättömässä
määrässä.
Melkoisen ajan he tunsivat tuota tuskaa voimatta toivoa sen
lievittämistä. Järven välkkyessä heidän silmiensä edessä kirkkaassa
auringonpaisteessa ja joen hiljaa lipuessa alapuolella olevien solien
läpi he saattoivat käsittää selvemmin kuin mielikuvituksessa, millaisia
Tantalus paran hirveiden kärsimysten oli täytynyt olla.
Heidän kärsittyään tätä tuskaa melkoisen pitkän ajan pääsi Kasparilta
huudahdus, joka kiinnitti häneen toisten huomion.
"Tulta ja tulikiveä!" huudahti hän. "Mitä me olemme ajatelleet kaiken
aikaa? Kolme miestä istuu tässä tukehtumaisillaan janoon, ja joki
virtaa ulottuvillamme!"
"Ulottuvillamme? Sitäpä toivoisin, Kaspar", lausui Karl jokseenkin
epätoivoisella äänellä.
"Se on varmasti ulottuvillamme. Katsohan!"
Puhuessaan ojensi Kaspar nyt melkein tyhjentynyttä kuparista
ruutisarveaan. Karl ei vielä nytkään oikein ymmärtänyt häntä.
"Mikä estää meitä laskemasta tätä alas", kysyi hän, "ja vetämästä sitä
jälleen ylös täynnä vettä? Ei mikään. Onko teillä, Ossaru, köydenpätkää
mukananne?"
"Kyllä, sahib, minulla on", vastasi shikari samalla vetäen puuvillaisen
paitansa povesta esille kimpun hamppupunosta ja ojentaen sen nuorelle
metsästäjälle.
"Se on kyllin pitkä", sanoi Kaspar ottaen köyden, jonka hän seuraavalla
hetkellä kiinnitti ruutisarven kaulan ympäri. Kaadettuaan ruudin
patruunakoteloonsa hän antoi sarven pudota alas, kunnes se upposi
jokeen. Antaen sen olla siellä niin kauan, että se täyttyi vedellä, hän
veti sen jälleen ylös ja tarjosi sen onnitellen Karlille kehoittaen
häntä juomaan sydämensä pohjasta. Karl totteli tätä käskyä ilman
pienintäkään viivyttelyä.
Sarvi tyhjentyi pian. Sitten se taas laskettiin alas ja täyttyi
sekä tyhjentyi. Tätä menettelyä jatkui siksi, kunnes kaikki olivat
tyydytettyjä eikä puun latvassa enää ollut yhtään janoista ihmistä.
23. luku.
JÄTTILÄISMÄINEN RUISKU.
Saatuaan Kasparin kekseliään tempun avulla niin paljon vettä kuin
halusivat, tunsivat piiritetyt kykenevänsä paremmin kestämään
väsyttävässä asemassaan. He mukautuivat sietämään kiusaa vähän kauemmin
niin filosofisesti kuin saattoivat, kun suureksi hämmästyksekseen
saivat paljon runsaamman vesikestityksen kuin halusivat, vieläpä yhtä
odottamattomasta kuin omituisesta lähteestä.
Olisi vaikea sanoa, oliko norsu saanut vihjauksen nähdessään
ruutisarven uppoavan veteen vai oliko ajatus juolahtanut sen päähän
ilman mitään erikoista aihetta. Varmaa vaan on, että heti viimeisen
sarvellisen noustua ylös ja ennenkuin vesipyörteet olivat hävinneet
järven pinnalta, syöksyi norsu veteen samalla upottaen kärsänsä syvälle
kuin juodakseen.
Joitakin hetkiä se pysyi liikkumattomassa asennossa, ilmeisesti
täyttäen tilavan vatsansa nesteellä.
Ei ollut olemassa mitään syytä, jonka vuoksi se ei olisi ollut yhtä
janoinen kuin katselijatkin. Ei puussa olijoilla ollutkaan muuta
aavistusta kuin että tuo suuri nelijalkainen oli kahlannut lammikkoon
vain sammuttaakseen janoaan.
Sen liikkeissä ja siinä tavassa, millä se nyt imi vettä itseensä, oli
kuitenkin jotakin, mikä ilmaisi toisenlaista tarkoitusta. Ei kestänyt
kauan, ennenkuin tämän osoitti todeksi eräs seikka, joka toisenlaisissa
olosuhteissa olisi herättänyt naurunhalua katselijoissa. Mutta tässä
tapauksessa olivat katselijat itse pilan esineinä, jos tällaista voi
sanoa pilaksi, ja sen kestäessä ei ainoakaan näistä kolmesta tuntenut
pienintäkään halua antautua ilon valtaan.
Norsu nimittäin menetteli seuraavalla tavalla:
Täytettyään kärsänsä joesta vedellä se nosti sen ilmaan. Sitten se
suuntasi sen puuta kohti, tähtäsipä vielä erittäin kylmäverisesti
ja tarkisti, niinkuin tähtientutkija kaukoputkeaan sovitellessaan,
kastavan vesivirran niiden kolmen miehen kasvoihin, joita se piiritti.
Kaikki kolme, jotka sattuivat istumaan lähekkäin, joutuivat samalla
hetkellä ja samalla lailla tämän odottamattoman vedenpaisumuksen
uhreiksi ja ennenkuin kukaan heistä oli ennättänyt laskea
kahteenkymmeneen, olivat he likomärkiä kiireestä kantapäähän asti. Joka
riekale heidän selässään ja etupuolenaan kastui niinkuin he olisivat
olleet tuntikausia myrskysateen piestävinä.
Mutta norsu ei tyytynyt siihen, että olisi antanut heille vain yhden
suihkun. Niin pian kuin sen ensimmäinen varasto oli tyhjentynyt, se
upotti jälleen veteen taipuvaisen imuputkensa, täytti sen uudelleen,
tähtäsi tarkoin ja antoi vesivirran suihkuta miesten kasvoihin.
Tällä lailla se menetteli vetäen vettä sisäänsä joesta ja ruiskuttaen
sitä suurella lihasruiskullaan, kunnes oli liottanut heidät ainakin
kymmenen kertaa.
Heidän asemansa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava, sillä
vesivirta, joka suuntautui heihin yhtä voimakkaasti kuin paloruiskun
letkutorvesta, oli pyyhkäistä heidät pois heidän horjuvalta
istuinpaikaltaan, puhumattakaan siitä suuresta kiusasta, jonka suihku
aiheutti heille.
Oli vaikeaa arvata, mikä saattoi olla norsun kummallisen menettelyn
aiheena. Ehkä se oli toivonut voivansa ajaa heidät pois puusta tai
väkivallalla pyyhkäistä heidät alas oksilta, tai ehkä se oli vain
aikonut tehdä heidän asemansa mahdollisimman epämukavaksi ja siten
jossakin määrin tyydyttää pahanilkisyyttään.
Yhtä vaikeaa olisi ollut sanoa, kuinka kauan tätä puuhaa olisi
kestänyt. Ehkä tuntikausia kauemmin, koska vesivarasto oli
tyhjentymätön, mutta siitä tuli sellainen loppu, jota ei aavistanut tuo
suuri paksunahkainen itse eivätkä sen vesiantimien saajat.
24. luku.
VAJONNUT MÖHKÄLE.
Juuri paraikaa norsun puuhaillessa ja jatkaessa täysin innoin
vesiotteluaan sekä ilmeisesti nauttiessa siitä pahansuovasti, he
näkivät sen äkkiä lakkaavan. Sitten sen suunnaton ruumis alkoi huojua
puolelta toiselle, suurten hartiain kohotessa vuorotellen, pitkän
kärsän pyyhkiessä ilmaa ympyrän muotoisesti, samalla päästäen veden
sijasta kimeitä huutoja, jotka ilmaisivat joko tuskaa tai kauhua.
Mitä se saattoi merkitä? Nelijalkaisen oli ilmeisesti vallannut jokin
äkillinen pelko, mutta kuka tai mikä oli sitä uhkaava vihollinen? Niin
kyselivät Karl ja Kaspar itsekseen, mutta ennenkuin kumpikaan ennätti
pukea ajatuksensa sanamuotoon, oli shikari vastannut heille.
"Hiihaa!" huudahti hän. "Hyvä! Oikein hyvä! Kiitos Suuren Gangeksen
Jumalalle! Katsokaahan, sahibit, norsu vaipuu alas, se putoaa
lentohiekkaan, mikä oli vähällä nielaista Ossarun! Hiihaa, se vajoaa,
se vajoaa!"
Karl ja Kaspar ymmärsivät helposti Ossarun katkonaisen, mutta
riemuitsevan puheen. Kääntäen silmänsä alapuolella olevaan petoon ja
katsellen sen liikkeitä he heti käsittivät shikarin puhuneen totta.
Norsu ilmeisesti upposi lentohiekkaan!
He olivat huomanneet sen ensi kertaa astuessa joen uomaan, ettei vesi
ulottunut paljon sen polvien yläpuolelle. Nyt se oli sen kyljissä asti
ja kohosi hitaasti ja varmasti yhä korkeammalle. Sitäpaitsi ilmaisivat
sen vimmatut ponnistelut, sen hartiain vuorotellen kohoaminen, sen
kiihkeät huudot ja kärsä, joka nopeasti kääntelehti milloin millekin
puolelle kuin etsien mihin tukikohtaan tarttuisi, -- kaikki tämä
todisti Ossarun väitteen oikeaksi; norsu vajosi paraikaa lentohiekkaan.
Ja nopeasti se vaipuikin alemmaksi. Ennenkuin katselijat olivat
tarkastelleet sitä viittä minuuttia, nuoleskeli vesi jo melkein sen
selän tasalla ja sitten tuuma tuumalta, jalka jalalta se kohosi
korkeammalle, kunnes pyöreät hartiat katosivat näkyvistä ja vedenpinnan
yläpuolella näkyi ainoastaan pää ja sen pitkä, torven tapainen
kasvannainen.
Pian lakkasivat hartiat liikkumasta, eikä suuri ruumis antanut muuta
elonmerkkiä kuin vaipui hiljalleen maan uumeniin.
Kärsä heilahteli vielä edestakaisin, milloin voimakkaasti pieksäen
vettä, niin että vaahto roiskui, milloin heikosti liikahdellen, kaiken
aikaa päästäen tuskanhuutoja.
Vihdoin vaipuivat ylöspäin kääntynyt pää ja sileät ulkonevat
leukapielet pinnan alle, ja ainoastaan kärsä näkyi seisoen pystysuorana
veden yläpuolella kuin jättimäinen Bolognan makkara. Se oli lakannut
päästämästä kimeitä torventörähdyksiä, mutta vielä saattoi erottaa
kovan huokumisen, jota silloin tällöin keskeyttivät pulputtavat äänet.
Karl ja Kaspar pysyivät paikoillaan puussa, katsellen tätä outoa näkyä
kasvoillaan kauhun ilme. Shikari menetteli toisin. Hän ei enää pysynyt
ylhäällä. Niin pian kuin hän oli nähnyt norsun täydelleen joutuvan
tuon lentohiekan syleilyyn, joka oli ollut vähällä nielaista hänenkin
kalliin olentonsa, laskeutui hän ketterästi alas oksilta.
Muutamia hetkiä hän seisoi järven rannalla katsellen eläimen turhia
ponnistuksia vapauttaa itsensä, kaiken aikaa puhelen sille ja ilkkuen
sitä ilkein sanoin, sillä Ossaru oli erittäin suuttunut paitansa
menettämisestä. Kun lopulta ei enää ollut vedenpinnan yläpuolella muuta
näkyvissä norsun kärsästä kuin viimeiset kaksitoista turmaa, ei shikari
enää jaksanut hillitä itseään. Vetäen esille pitkän veitsensä hän
syöksyi veteen ja erotti yhdellä leikkauksella tuon lihaskappaleen sitä
kannattavasta varresta kuin olisi sirppi tasoittanut pehmeää mehevää
ruohoa.
Katkaistu putki vaipui silmänräpäyksessä pohjaan. Muutamia punaisia
kuplia vain kohosi pinnalle ja ne olivat viimeiset merkit, jotka
ilmaisivat tuon suuren norsun katoamisen maan pinnalta. Se oli vajonnut
alas syvään hiekkaan maatuakseen siellä, ehkä monien sukupolvien
kuluttua taas joutuakseen kaivetuksi ylös jonkun ihmettelevän
kivenlouhijan lapion ja kärkikuokan avulla.
Niin olivat seikkailijamme omituisen sattuman avulla vapautuneet
ikävästä naapurista tai paremminkin vaarallisesta vihollisesta, jopa
niin vaarallisesta, että jollei jokin sellainen sattuma olisi tullut
heidän puolelleen, on vaikea arvata kuinka he olisivat päässeet eroon
siitä. Ei enää ollut kysymys luotien lennättämisestä sen ruumiiseen ja
sen tappamisesta sillä tavalla. Heidän ruutinsa tuhoaminen oli tehnyt
sen suunnitelman tyhjäksi ja kolme panosta, jotka heillä vielä oli
jäljellä, eivät olisi riittäneet senlaatuisista pyssyistä kuin heidän
oli.
Epäilemättä olisivat niin reippaat metsästäjät kuin Kaspar ja Ossaru ja
niin sukkela ja kekseliäs mies kuin Karl ennen pitkää huomanneet jonkin
keinon pettää norsua ja lopettaa sen. Mutta siitä huolimatta he olivat
hyvin mielissään tuosta omituisesta seikasta, joka oli vapauttanut
heidät tästä välttämättömyydestä, ja he onnittelivat itseään niin
suotuisasta lopputuloksesta.
Kuullessaan heidän puhelevan yhdessä ja huomatessaan, etteivät he
enää olleet puussa, sukelsi Fritz, joka oli tänä aikana hiiviskellyt
vain muutamia askelia paikaltaan, esiin piilostaan ja tuli hypellen
heitä kohti. Vähän aavisti Fritz, uidessaan salmen poikki päästäkseen
herrojensa luo, että se suuri nelijalkainen, joka oli niin usein ajanut
sitä takaa, oli sillä hetkellä niin kovin lähellä sitä, ja että sen
omat kynnet vettä halkaistessaan olivat vähällä raapaista hirveää
kärsää, joka oli nyt typistynyt aikaisemman itsensä tyngäksi!
Mutta vaikka ei Fritz tiennytkään mitään tuosta omituisesta
tapauksesta, joka oli sattunut sen poissa ollessa, ja mahdollisesti
ihmetteli mihin suuntaan vihollinen oli lähtenyt, ilmaisi sille sen
uidessa salmen poikki muutamilla kohdin näkyvä veden punainen väri
tai luultavammin veren tuoksu siinä, että jokin verinen kohtaus
oli sattunut. Se päästi muutamia kiihtyneitä haukahduksia uljaasti
halkaistessaan aaltoja.
Fritz sai osakseen onnitteluja. Vaikkakin tuo uskollinen eläin oli
paennut joka kerta hyökkäyksen esineeksi joutuessaan, ei kukaan
ajatellut alentaa sen kelpo koiranluontoa. Se oli vain ilmaissut
viisasta arvostelukykyä, sillä kuinka sen olisi ollut mahdollista pitää
puoliaan niin hirveää vihollista vastaan? Se oli siis tehnyt parhaiten
livistäessään tiehensä, sillä jos se olisi typerästi pysynyt paikallaan
ja menettänyt henkensä ensimmäisessä kahakassa obeliskin luona, voisi
norsu vieläkin olla elossa ja piirittää heitä puussa. Sitäpaitsi oli
Fritz päästänyt ensimmäisen varoitushuudon ja siten antanut heille
aikaa varustautua ottamaan hyökkäystä vastaan.
Kaikki seurueen jäsenet pitivät Fritziä palkinnon arvoisena, ja
Ossaru oli päättänyt, että se saisi sen päivällisekseen norsun kärsän
muodossa. Mutta kahlatessaan takaisin jokeen huomasi shikari surukseen,
että tuo kelpo koira tulisi pettymään, koska hänen niin taitavasti
katkaisemansa kappale oli joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin ne
muut osat, joista se oli erotettu, ja oli nyt syvällä hiekkapinnan
alapuolella.
Ossaru ei ollenkaan yrittänyt kaivaa sitä enää ylös. Hän tunsi
terveellistä pelkoa tuota petollista pohjaa kohtaan ja astellen
varovasti sillä hän ei viivytellyt ollenkaan palatessaan rannalle ja
seuratessaan tovereitaan, jotka jo olivat lähteneet veden partaalta ja
kulkivat raunioina olevaa majaa kohti.
25. luku.
SEETRI.
Ajatusta, joka oli juolahtanut heidän mieleensä, nimittäin luolan
ottamista heidän asunnokseen, ei enää pidetty kannatettavana. Norsun
vaarallinen läheisyys yksin oli sen aiheuttanut, ja sitä syytä
ei enää ollut. Ei ollut todennäköistä, että laaksossa oli toista
kiertolaisnorsua. Ossaru saattoikin rauhoittaa heitä siinä suhteessa
vakuuttamalla heille, ettei kahta sellaista eläintä milloinkaan tavattu
samoilla seuduilla, koska kaksi niin sisukasta olentoa varmasti matkisi
Kilkennyn kissojen murhenäytelmää, vaikkakaan ei Ossaru valaissut
ajatustaan tekemällä tarkemmin selvää tästä vertauksesta.
Mahdollisesti saattaisi lähistöllä olla toisia yhtä pelottavia eläimiä
kuin norsukin oli ollut. Siellä voisi olla panttereita tai leopardeja
tai tiikereitä tai vaikkapa toinen karhukin, mutta kaikkia näitä
vastaan ei luola olisi mikään varma turvapaikka ei sen varmempi kuin
heidän vanha majansa. He voisivat panna sen lujempaan kuntoon kuin
ennen ja rakentaa siihen vahvan oven turvaksi yöllisiä tungettelijoita
vastaan. Tähän työhön he ryhtyivätkin niin pian kuin olivat syöneet
päivällistä ja kuivanneet vaatteensa, jotka norsu vainajan suunnaton
ruisku oli niin perinpohjin kastanut.
Muutamia päiviä kului majan kuntoonpanoon. Siihen tehtiin nyt
huomattavia parannuksia. Talvi-ilma oli nyt täydelleen alkanut, ja
kotilämpö oli tullut tärkeäksi asiaksi, niin että he eivät ainoastaan
täyttäneet vakoja paksulla savikerroksella, vaan kyhäsivät tulisijan ja
uuninkin sekä vielä lisäksi vahvan oven.
He tiesivät itseltään kuluvan pitkän ajan tikapuiden valmistukseen,
niitä kun piti olla enemmän kuin kaksitoista pitkää jaksoa, joista
jokaisen piti olla kevyt kuin ruoko ja suora kuin nuoli.
Leudompina talvipäivinä he saattaisivat työskennellä ulkoilmassa.
Tosiaankin oli heidän tehtävä suurin osa työstään majan ulkopuolella.
Välttämätöntä kuitenkin olisi saada suojaa ei ainoastaan yön aikana,
vaan myrskyn ja rajuilmankin kestäessä.
Viisaus neuvoi heitä senvuoksi varovaisuuteen, ja ennenkuin he
ryhtyivät tarmokkaammin puuhaamaan kallion reunalle kiipeämistä,
laittoivat he kaikki kuntoon majassa.
Heillä ei ollut pelkoa joutua kärsimään talven pakkasesta, ei
vaatteiden puutteen vuoksi päivällä eikä peitteiden puutteesta yöllä.
Joitakin jakinnahkoja oli vielä tallella sekä muutamien muiden otusten
turkkeja, jotka eläimet Kasparin kaksipiippuinen oli kaatanut. Ne
riittäisivät lämpimäksi vaatetukseksi päivällä ja peitteeksi yöllä.
Talviravinnostaan he olivat vähän enemmän huolissaan. Norsun ei ollut
ainoastaan onnistunut hävittää heidän ruokavarojen hankkimiseen
tarvittavia apuneuvojaan, vaan se oli myöskin tuhonnut sen varaston,
joka heillä jo oli, tallaamalla sen liejuun. Ne palaset kuivattua
metsänriistaa ja jakin lihaa, joita ei norsu ollut saanut perinpohjin
tuhotuksi, koottiin jälleen ja sijoitettiin turvalliseen paikkaan. He
päättivät siltä varalta, etteivät kykenisi hankkimaan lisää, jakaa
ruokavaransa sellaisiin annoksiin, että ne riittäisivät koko sen
ajan, mikä heidän mahdollisesti pitäisi viettää kalliovankilassaan.
Tietenkään he eivät olleet toivottomia uusien ruokavarojen hankkimisen
suhteen, vaikkakin heidän ampumavaransa olivat lopussa. Ossarun
nuolia oli vielä olemassa eivätkä ne olleet riippuvaisia ruudista tai
lyijystä. Satimet ja ansat auttaisivat heitä hankkimaan monta otusta,
jotka näkyivät joutuneen vangeiksi tähän erilliseen ja yksinäiseen
laaksoon samoin kuin hekin.
Kun kaikki toimenpiteet heidän talvioleskelunsa varalle oli suoritettu,
alkoivat he jälleen tarkastella kallioita, minkä puuhan norsu oli
keskeyttänyt.
Niiden pengermien tarkastelua, jotka oli huomattu tuona tapausrikkaana
päivänä, jatkoivat he yhä, kunnes olivat kiertäneet koko laakson.
Ei jalkaakaan jyrkänteestä sivuutettu tutkistelematta sitä mitä
huolellisimmin. Luonnollisesti tarkasteltiin muiden muassa ne
kaksoiskalliotkin, jotka reunustivat jäätiköltä johtavaa kuilua.
Ei löytynyt toista paikkaa, josta olisi ollut niin edullista kiivetä
portaita ylös, kuin se, jonka he jo olivat löytäneet. Vaikkakaan ei
ollut ehdottoman varmaa, että olisivat voineet suorittaa tuon hirveän
yrityksen, päättivät he koettaa ja enempää viivyttelemättä alkaa
valmistaa tikapuita.
Ensimmäinen työ oli valita ja hakata riittävän paljon sopivan
pituisia puita. He aikoivat turvautua kauniiseen Tibetin honkaan,
samaan puulajiin, jota he olivat käyttäneet siltanaan kuilun yli
kulkiessaan. Silloin he keksivät uuden puun, joka oli kauniimpi ja
siihen tarkoitukseen sopivampi. Se oli seetri (_Pinus deodara_). Ossaru
valitteli vieläkin, ettei hänen rakasta bambuaan kasvanut siellä,
sekä väitti, että jos niitä olisi ollut kylliksi, hän olisi voinut
valmistaa kylliksi tikapuita kalliolle kiipeämisen varalle vähemmässä
kuin neljänneksessä siitä ajasta, mitä heiltä kuluisi siihen työhön
rakentaessaan niitä hongista. Tämä ei ollut mitään liioittelua, sillä
suuren bambun varsi sellaisena kuin se on hakattu viidakosta sopii
tikapuiden syrjiksi ilman muuta erikoista puuhaa kuin että uurretaan
reiät, joihin voi panna pienat. Sitäpaitsi olisi bambu, kevyttä kun
on, sopinut paremmin kuin mikään muu puulaji sellaisiin portaisiin,
joita he tarvitsivat, koska he voisivat nostaa ne vähemmällä vaivalla
ylös pengermälle, missä puuhassa he arvasivat ilmestyvän melkoisia
vaikeuksia. Mutta vaikkakin laaksossa kasvoi eräs ruokolaji, ei sen
runko ollut kyllin pitkä eikä paksu heidän tarkoituksiinsa. Ossaru oli
kaivannut troopillisten viidakoiden suurta bamburuokoa, samaa, jonka
he olivat, kulkiessaan Himalajan alempien selänteitten yli, nähneet
kasvavan suurissa viidakoissa useinkin sadan jalan korkuisena.
Seetri kasvaa suotuisissa oloissa varsin suureksi, sen rungon läpimitta
kun saattaa usein vuoristossa olla kymmenen ja korkeus sata jalkaa.
Muutamat tähän lajiin kuuluvat puut olisivat tehneet heidän vaivansa
sekä lyhyeksi että helpoksi.
Kun ei bambua löytynyt, valitsivat he siis seuraavan parhaan
raaka-aineen, minkä metsä heille tarjosi -- korkean seetrin. Tämä puu
on jo kauan sitten tuotu Englannin puistoihin ja huvipuutarhoihin
_deodarana_, mikä on sen kasvitieteellinen erikoisnimi. Se on oikea
honka, ja sitä tavataan Himalajan vuoriston useimmilla kukkuloilla ja
melkein kaikissa laaksoissa samoin kuin lähellä ikuisen lumen rajaa.
Mutta sen mielipaikka on matalammilla kukkuloilla, ja vaikkakaan se ei
suinkaan ole kaunis puu, on se arvokas sen suuren tervamäärän vuoksi,
jota sen pihkasta voidaan valmistaa.
Siellä, missä on paljon seetrejä yhdessä, kasvavat ne pitkinä
suipentuvina runkoina, joissa on lyhyet oksat, ja niissä ilmenee
hongille luonteenomainen terävän keilan muoto. Aivan yksinään tai
jonkun verran toisista erossa kasvavat puut ovat taas kokonaan
toisenlaisia. Ne ojentavat silloin pitkiä tiheitä oksiaan vaakasuorassa
asennossa, ja kun pikku oksat ja lehdetkin ulkonevat vaakasuorasti,
muodostaa jokainen haara siten niin tasaisen pinnan kuin pöytä.
Tällainen deodara saavuttaa usein sadan jalan korkeuden.
Deodarin puuainetta pidetään suuriarvoisena kaikissa maissa, missä se
kasvaa. Se on erinomaista rakennustarpeisiin, helposti valmistettavaa,
melkein ikuista kestävyydeltään ja voidaan sitä vähällä vaivalla halkoa
laudoiksi; se on siis välttämätön tarvetavara maassa, missä sahat ovat
melkein tuntemattomia. Kashmirissa rakennetaan siitä siltoja. Se pitkä
aika, jonka monet niistä ovat kestäneet, todistaa puun erinomaista
lujuutta. Jotkut näistä silloista ovat veden alla enemmän kuin puoli
vuotta ja vaikkakin niiden joukossa on melkein satavuotiaita, ovat ne
vielä säilyneet hyvin ja kestävät täysin ylikulkua.
Kun deodaria käsitellään samoin kuin muita puita, joista juoksutetaan
tervaa, lähtee siitä paljon ohuempaa nestettä kuin terva on,
tummanpunaista ja hyvin pistävän hajuista. Tämä neste tunnetaan
seetriöljynä ja sitä käyttävät vuoristolaiset parannuksena ihotaudeissa
samoin kuin kaikissa karjan risatautitapauksissa.
Deodar kasvaa hyvin hitaasti, ja se tekee sen sopimattomaksi Eurooppaan
kuljetettavaksi paitsi koristepuuksi puistoihin ja huvipuutarhoihin.
Se valittiin tikapuiden syrjäpuiksi pääasiassa sen vuoksi, että se oli
sopivaa helposti halkaistavaksi laudoiksi tai kevyiksi tarvepuiksi.
Meidän kokemattomille puusepillemme olisi ollut aivan loppumaton työ
kaataa kevyiksi portaiksi sopivan paksuisia raskaita puunrunkoja
niin epätäydellisillä työkaluilla kuin heillä oli. Ossarun pikku
kirves ja veitset olivat ainoat kapineet, joita heidän sopi käyttää
siihen työhön. Koska seetriä saattoi halkoa kiilalla, oli se heidän
olosuhteissaan mahdollisimman paras puu.
Tarkastellessaan seetrejä he havaitsivat erään toiseen lajiin kuuluvan
hongan. Se tunnettiin "tshiilin" nimellä.