ei tämä hänen tekonsa voinut olla kovinkaan vaarallinen, jos hän ei
poistuisi kovin kauas. Hänen täytyi nähdä norsu, ennenkuin tuli liian
lähelle sitä, ja siinä tapauksessa, että se kääntyisi ajamaan häntä
takaa, voisi hän taas paeta heidän puulinnoitukseensa.
Hän tuskin odotti toveriensa suostumusta, vaan laskeutui alas oksilta
heti tämän ajatuksen juolahdettua hänen päähänsä. Maahan päästyään hän
hiipi nopeasti, mutta varovasti siihen suuntaan, mihin norsukin oli
kulkenut.
Karl ja Kaspar viipyivät vielä viitisen minuuttia korkealla
istuinpaikallaan, mutta kun ei shikari palannut niin pian kuin he
olivat odottaneet, tulivat he kärsimättömiksi ja pudottautuivat alas
puusta.
Heidän ensimmäinen työnsä oli ottaa jälleen pyssyt käsiinsä ja ladata
ne uudelleen. Sitten he odottivat Ossarun paluuta asettuen sellaiselle
paikalle, mistä voisivat jälleen helposti hypähtää oksien peittoon, jos
joutuisivat äkillisen hyökkäyksen esineiksi.
Kului melkoinen aika, ennenkuin he näkivät tai kuulivat mitään
shikarista. He eivät tosiaankaan kuulleet mitään, sillä heidän
ympärillään vallitsi täydellinen hiljaisuus, jota vain silloin
tällöin katkaisivat koirassarvilinnun siipien läimähdykset. Se
nimittäin pysytteli yhä pesän läheisyydessä ilmeisesti hämmästyneenä
huomatessaan, minkä salaperäisen asiain yhteyden avulla hän oli niin
äkkiä vapautunut vastustajastaan, pesijäkarhusta.
Linnun liikkeet eivät enää herättäneet mitään mielenkiintoa Karlissa ja
Kasparissa, jotka alkoivat tulla rauhattomiksi Ossarun viipyessä poissa
niin kauan.
Mutta pian senjälkeen heidän mielensä keveni jännityksestä heidän
nähdessään shikarin sukeltavan esiin viidakosta ja lähestyvän nopein
askelin aukeaa kohtaa. Heillä oli vielä sekin ilo, että näkivät Fritzin
seuraavan hänen kintereillään. Koira oli liittynyt Ossaruun lähellä
metsän reunaa, missä se oli rauhallisesti piileskellyt pelottavan
norsun näkyvistä.
Ossarun lähestyessä huomasivat sekä Karl että Kaspar hänen kasvoillaan
ilmeen, joka yhdessä hänen kiireisen kulkunsa kanssa ilmaisi hänellä
olevan jotakin tärkeää kerrottavana.
"No, Ossaru", kysyi Kaspar, joka puhui ensimmäisenä, "mitä uutisia?
Oletteko kiertolaista nähnyt sen koommin?"
"Kiertolaistako?" vastasi Ossaru äänellä, joka ilmaisi
salaista, pelkoa. "Puhutte totta, sahib. Uutiseni koskevat tuota
kiertolaisnorsua, jollei pahempaa."
"No, mitä nyt? Oletteko nähnyt jotakin meidän luotamme lähdettyänne?"
"Nähnytkö, sahibit! Minne luulette sen menneen?"
"Minne?"
"Se on mennyt majalle."
"Majalle?"
"Suoraa päätä. Ah, sahibit!" jatkoi shikari puhuen matalalla äänellä ja
kasvoillaan taikauskoisen kauhun ilme. "Tuo eläin on liian viisas tähän
maailmaan, se ymmärtää liian paljon. Minä pelkään, ettei se sittenkään
ole norsu, vaan paholainen, joka on ottanut norsun hahmon. Miksi se on
mennyt takaisin sinne?
"Ah, nytpä ymmärrän", lausui Kaspar. "Luuletteko", lisäsi hän, "sen
toivovan löytävänsä meidät sieltä? Jos sillä oli sellainen tarkoitus",
jatkoi hän odottamatta vastausta, "ei meillä tule olemaan mitään rauhaa
niin kauan kuin se elää. Joko on meidän tapettava se, tai menettelee se
samoin meidän kanssamme."
"Sahibit", sanoi hindu pudistaen merkitsevästi päätään, "emme kykene
tappamaan sitä. Se norsu ei kuole koskaan."
"Oh, loruja, Ossi! Älkää huolehtiko suotta", lausui Kaspar torjuen
halveksivasti shikarin taikauskoisen käsityksen, "ei ole paljonkaan
syytä epäillä sitä, ettemme saattaisi tappaa norsua, jos vain pääsemme
sopivan ampumamatkan päähän. Ja uskokaa minua, mitä pikemmin ryhdymme
siihen, sitä parempi. Ilmeisesti on sillä jokin häijy aikomus koska se
on mennyt majallemme. Todennäköisesti se muistaa Fritzin siellä ensiksi
hätyyttäneen sitä, ja koska se ehkä luulee koiran paenneen sinne, on se
lähtenyt sitä hakemaan. Ohoi, Fritz, kelpo toveri, sinun ei tarvitse
pelätä. Sinä pääset helposti pois sen tieltä milloin tahansa haluat.
Sinun herrasi ovat suuremmassa vaarassa kuin sinä."
"Oletteko varma siitä, Ossaru", kysyi Karl, joka oli jonkun aikaa
seisonut äänettömästi mietiskellen, "että se on mennyt majalle?"
Vastaukseksi tähän kysymykseen ei Ossaru tahtonut ehdottomasti väittää
nähneensä norsun menneen aivan sille paikalle, missä maja sijaitsi,
mutta hän oli seurannut sen kulkua sakean metsävyöhykkeen läpi ja
sitten puuhun kiivettyään huomannut tuon suuren nelijalkaisen kulkevan
majalle päin. Hän ei epäillyt ollenkaan sen suuntaavan askeleitaan
sinne, vaikka ei voinut arvata mistä syystä, hänen taikauskoinen
pelkonsa kun oli estänyt häntä tekemästä mitään otaksumia.
"Yksi asia on selvä", sanoi Karl mietittyään tähän asti, "meidän ei
kannata ollenkaan yrittää jatkaa alottamaamme tarkistelua, kunnes
norsu olisi poissa tieltä. On aivan totta, mitä sanot, veli Kaspar.
Nyt, kun se on huomannut meidän olevan täällä ja sen lisäksi vielä
raivostunut meidän tuottamistamme haavoista, ei se todennäköisesti
unohda tapahtunutta. Emme voi toivoa rauhaa tai turvallisuutta,
ennenkuin olemme onnistuneet tuhoamaan sen. Ei ole mitään järkisyytä,
mikä estäisi meitä ryhtymästä siihen heti paikalla, vaan kaikki seikat
kehottavat meitä siihen. Meidän henkemme suorastaan riippuu siitä,
saammeko sen lopetetuksi, eikä ole turvattu, ennenkuin suoritamme sen
työn."
"Lähtekäämme siis paikalla sen kimppuun!" huudahti Kaspar, "ja olkoon
tunnuslauseemme 'kuolema norsulle'!"
19. luku.
KOTI RAUNIOINA.
Enempää viivyttelemättä lähtivät seikkailijamme kulkemaan takaisin
majalle aivan samaa polkua kuin norsukin oli mennyt -- minkä he voivat
päättää pitkin tietä näkemistään eläimen jäljistä, jotka shikarin
kokenut silmä jo oli keksinyt ja joita hän nyt osoitti tovereilleen
heidän astellessaan. Siellä täällä näkyi sen suuria jalanjälkiä
turpeessa sellaisissa kohdin, missä maaperä oli pehmeää. Toisissa
paikoin, missä ei näkynyt mitään jälkiä, ilmaisivat Ossarulle äskettäin
maahan pudonneet lehdet ja oksat sekä verrattain suuret puista
taittuneet ja jonkin matkaa ennen putoamistaan kulkeutuneet puunhaarat
selvästi sen tien, mitä norsu oli astellut.
Shikari oli usein seurannut villinorsujen jälkiä Bengalin
aarniometsissä ja tunsi tarkoin näiden kulkutiet. Senvuoksi hän saattoi
sanoa toisille, ettei kiertolaisnorsu ollut pureskellut puunlehviä
mennessään, sillä lehdissä ja oksissa ei ollut mitään jälkiä sen
hampaista, vaan että se päinvastoin oli kulkenut nopeasti eteenpäin
kuin jotakin erityistä tarkoitusta silmällä pitäen. Paremminkin näytti
siltä kuin olisi nuo murtuneet oksat repäisty poikki senvuoksi, että
norsu oli suutuksissa sen osaksi tulleesta huonosta kohtelusta sekä
pettynyt kostoaikeittensa epäonnistumisesta.
Ossarun ei tarvinnut kehoittaa tovereitaan varovaisuuteen. He tiesivät
yhtä hyvin kuin hänkin, että tällainen raivostunut norsu kuin tämä
oli, olipa se sitten kiertolainen tai tavallinen rehellinen norsu, ei
suinkaan ollut turvallinen seuratoveri. Heillä olikin ollut sekä silmin
että korvin havaittavia todistuksia siitä, että erikoisesti tämä norsu
oli mitä vihaisin olento.
He kulkivat siis eteenpäin tavattoman varovasti pitäen tarkoin silmänsä
ja korvansa varuillaan ja samalla liikkuen aivan sanattomina tai
keskustellen vain kuiskaten.
Se polku, jota myöten he palasivat majalleen, ei ollut sama, jota
pitkin he olivat tulleet. Kallioiden tutkisteleminen oli johtanut
heidät hyvän matkaa laakson reunan ympäri. Nyt he astelivat pitkin
norsun kulkemaa polkua, joka vei melkein suoraan majalle, niinkuin
Ossaru jo oli todennut.
Päästessään lähemmäksi alkuperäistä asumustaan he näkivät merkkejä
siitä, että vihollinen oli yhä heidän edellään. Koska he tiesivät,
ettei aivan likellä kuumaa lähdettä eikä siis majankaan vieressä
ollut suuria puita tai muuta turvapaikkaa, minne he olisivat voineet
hyökkäyksen esineiksi joutuessaan vetäytyä pakoon, alkoivat he kulkea
yhä varovammin. Siltä puolelta, josta he nyt lähestyivät majaa, ei
sitä voinut nähdä, ennenkuin he pääsisivät lähemmäksi kuin kahdensadan
kyynärän päähän siitä. Heidän oli ensin kuljettava jokseenkin korkeita
puita kasvavan viidakon läpi, jonka jälkeen maja tulisi näkyviin.
Astuessaan tähän viidakkoon he huomasivat melkoiseksi levottomuudekseen
sielläkin vereksiä norsun jälkiä. Nyt he varmasti tiesivät sen
kulkeneen tämän kautta heidän edellään sekä suunnanneen askeleensa
suoraan majalle.
Mitä ihmettä se saattoi sieltä tahtoa? ihmettelivät taas nuo kaikki
kolme. Tosiaankin näytti siltä kuin se olisi mennyt sinne heitä
hakemaan, kuin se olisi luullut heidän palanneen kotiin, kun ei
nähnyt heitä äskeisellä taistelupaikalla, ja halunnut jatkaa heidän
tuttavuuttaan.
Näkemänsä perusteella täytyi heidän myöntää tuon suuren nelijalkaisen
omistavan aivan luonnottoman paljon älyä, ja tämä vaikutti sen, että
heidän mielessään heräsi hyvin tuskallinen pelon tunne, vaikka se
saattoi olla vain mieletöntä kuvittelua. Se, mitä he näkivät tullessaan
viidakon toisesta reunasta ulos, ei ainoastaan vahvistanut tätä pelon
tunnetta, vaan paisutti sen todelliseksi kauhuksi.
Majaa, jonka olisi nyt pitänyt olla heidän silmäinsä edessä, eikä
aivan kahdensadankaan askelen päässä, ei enää ollut olemassa! Vain sen
rauniot näkyivät siellä. Ne suuret vierinkivet, joista sen seinät oli
rakennettu, samoin kuin kattona olleet hirret ja oljet, heinävuoteet,
joilla he olivat nukkuneet, karkeatekoiset talouskapineet sekä muut
esineet, joita he olivat käyttäneet, olivat kaikki hujan hajan maassa.
Ei talon, ei edes majan näköistäkään ollut osoittamassa sitä paikkaa,
missä oli ollut ihmisasunto.
Niin -- sillä kohdalla, missä oli ollut heidän karkeatekoinen
hökkelinsä, näkivät seikkailijamme vain vieläkin karkeatekoisemmat
rauniot -- tuskin kiveä kiven päällä!
He katselivat tätä kaikkea pelon -- jopa suorastaan kauhun tuntein.
Brahman tai Vishnun pakanallinen palvelija ei enää ollut ainoa,
jonka mielen täyttivät taikauskoiset kuvittelut. Hänen nuoret
kristityt toverinsa olivat melkein samanlaisen taikauskon valtaamat.
He käsittivät tosin hyvin, mikä oli aiheuttanut talon hävityksen.
Vaikkei tuon ilkityön tekijää missään näkynyt, tiesivät he sen aivan
hyvin norsuksi. Ei mikään muu selitys ollut mahdollinen. Itse tuo
teko ei kauhistuttanut heitä, vaan sen inhimillisen tai paremminkin
paholaisälyn tarkasteleminen, joka oli johtanut eläimen siihen ja
saanut sen ryhtymään tähän kostoon, joka ehkä oli vain alku valmistusta
vieläkin suurempaan.
Vaikka ei hävitystyötä ollut voitukaan suorittaa monta minuuttia ennen
heidän tuloaan, näytti norsu poistuneen siltä paikalta. Ainakaan ei
sitä näkynyt missään lähistöllä, ja tarpeetonta on mainitakaan, että
asiaa tarkoin tutkittiin. Peläten sen olevan vaarallisen lähellä he
olivat pysytelleet pensaiden suojassa tarkastellessaan raunioita
kauempaa. Vasta melkoisen väliajan kuluttua he uskalsivat tulla
aukealle päästäkseen selville vahingon täydestä suuruudesta.
Viimein he tekivät näin ja huomasivat hävityksen perinpohjaiseksi.
Mitä majaan tuli, ei jälkeäkään koko rakennuksesta ollut havaittavissa
-- seinät ja katto oli hajoitettu maan tasalle. Mutta suurempi
surun lähde nyt kodittomille kasvinhakijoille oli se, että heidän
pieni ampumatarvevarastonsa -- ruuti, jota he koko vankeutensa ajan
olivat huolellisesti säilytelleet -- oli hajoitettu muun roskan
joukkoon ja luonnollisestikin auttamattomasti hukassa. Se oli ollut
sijoitettuna suureen kurpitsapallonkuoreen, joka oli valmistettu
siihen tarkoitukseen. Sen oli raivostunut nelijalkainen murskannut
jalkojensa alle samalla kuin muunkin sen tapaisen irtaimiston. Heidän
savustetut ruokavaransa oli myöskin viskelty pois säilytyspaikastaan
ja poljettu maan tomuun. Mutta vaikka sekin suretti heitä, ei se
kuitenkaan tuntunut niin katkeralta. Toisia ruokavaroja saattoi hankkia
-- ei tosin niin helposti nyt, kun ruuti oli tuhoutunut -- mutta
viimeksimainittua he eivät voineet korvata.
20. luku.
JÄLLEEN PUUHUN!
He olisivat ehkä kauemminkin viipyneet maassa valitellen tätä
korvaamatonta tappiota, mutta he pelkäsivät vielä norsun palaavan.
Minne se oli mennyt? Sen kysymyksen he lausuivat toinen toiselleen
jokaisen katsellessa eri suuntaan samalla kun heidän silmistään ilmeni
rauhattomuus.
Kiertolaisnorsu ei ollut voinut olla poissa tältä paikalta enempää
kuin muutamia harvoja minuutteja. Ruoho, jonka se oli suunnattomalla
painollaan polkenut maahan, oli vielä tuoretta. Sen olisi kuitenkin
saattanut nähdä joka suunnalle melkein neljännesmailin päähän. Sitä
lähempänä ei ollut minkäänlaista metsää, joka olisi voinut suojata niin
suurta eläintä kuin norsu oli.
Niin ajattelivat Karl ja Kaspar, mutta Ossaru oli toista mieltä. Se
metsäpala, jonka kautta he olivat kulkeneet, riittäisi hyvin kätkemään
norsun, sanoi hän. Sitäpaitsi hän kertoi lisäksi erään pikku seikan,
jonka kokemus oli opettanut hänelle hänen shikarina ollessaan, sen
nimittäin, että norsu, niin suuri kuin se onkin, saattaa kätkeytyä
vähäiseen suojaan ihmeteltävän taitavasti, että sen viisaus auttaa
sitä valikoimaan parhaan mahdollisen piilopaikan ja että sen, vaikkei
se osaa kyyristyä eikä ryömiä, onnistuu usein välttää valppaimmankin
metsästäjän silmä pysyen hiljaa ja ollen etäältä vain muodoton kasa.
Vaikkakin Karl ja Kaspar tuskin saattoivat uskoa sitä, ilmaisi Ossaru
käsityksenään, ettei norsu ainoastaan saattanut piiloutua siihen
vähäiseen viidakkoon, josta he puhelivat, vaan että se todellakin oli
siellä.
Heidän onnettomuudekseen tukivat Ossarun väitettä liiankin pian
tosiasiat, joiden tarkkuudessa ei ollut pienintäkään epäilyn sijaa.
Kun he seisoivat tutkistelemassa viidakkoa terävin katsein ja korvat
kovasti jännittyneinä erottaakseen joka äänen, mikä saattaisi lähteä
sieltä, huomasivat he muutamien korkeiden vesojen latvoissa liikettä,
joka lähestyi keskustaa. Seuraavalla hetkellä lehahti pari kaunista
fasaania surisevin siivin lentoon, samalla päästäen kovan hätähuudon.
Linnut pakenivat, viidakosta lähtiessään, seikkailijoittemme päiden
yli ja saivat huudoillaan aikaan sellaisen räikynän, että Fritz rupesi
hellittämättömästi haukkumaan.
Joko vihollinen oli vain ollut väijyksissä odottaen sopivaa
hyökkäystilaisuutta tai kiihotti sitä koiran tuttu ja vihattu ääni
uudelleen kostoon, varmaa vain on, että ennenkuin säikähtynyt kolmikko
saattoi vaihtaa lausettakaan keskenään, näkyivät pitkä keilamainen
kärsä ja leveät paksut hartiat vähäisen viidakon läpi. Kaikesta
päättäen oli selvää, että hirviö kulki heitä kohti petollisen laahaavin
askelin, mikä vie suunnatonta nelijalkaista eteenpäin meikein
nelistävän hevosen vauhdilla, vaikkakin se näyttää vain kävelyltä.
Hetkisen pysyivät miehet paikoillaan, ei suinkaan sen vuoksi, että
olisivat aikoneet odottaa hyökkäystä tai koettaa torjua sitä, vaan
yksinkertaisesti siksi, etteivät tietäneet mihin suuntaan pakenisivat.
Niin ymmälle he joutuivat nähdessään vihollisen lähenevän, että
kului muutamia sekunteja, ennenkuin kukaan noista kolmesta saattoi
esittää suunnitelmaa, joka olisi tarjonnut pakomahdollisuuden. Melkein
koneellisesti kohottivat Karl ja Kaspar pyssynsä vaakasuoraan asentoon
aikoen laukaista ne vihollisensa naamaan, sillä heillä ei ollut paljon
toivoa, että heidän pyssyistään lähtenyt lyijy, ne kun kumpikin olivat
pienikokoisia, saattaisi pysähdyttää sen hurjaa hyökkäystä.
Molemmat laukaisivat samalla hetkellä, ja sitten pamautti Kaspar
toisenkin panoksensa. Mutta niinkuin he olivat odottaneetkin, norsu
jatkoi hyökkäystään eteenpäin.
Onneksi heille ei shikari ollut ryhtynyt lennättämään nuolta
jousestaan. Kokemus oli opettanut hänelle, että nuoli oli hyödytön ase
sellaisissa olosuhteissa. Hän olisi yhtä hyvin voinut koettaa potkaista
norsua tai pistää neulan sen kärsään. Kumpikin näistä tempuista olisi
vahingoittanut eläintä melkein yhtä paljon ja ehkä ärsyttänyt sitä
vähän vähemmän kuin Ossarun nuoli.
Tämän tietäen oli shikari sensijaan, että olisi vaivannut itseään
jousipyssyllään tai tuhlannut aikaa mihinkään ajatuksiin vastarinnasta,
käyttänyt harvat harkinnan varalle jääneet sekunnit lähistön nopeaan
tarkasteluun nähdäkseen, oliko mitään pakomahdollisuutta olemassa.
Totta puhuen näytti ympäristö jokseenkin vähän lupaavalta. Kallioissa
ei ollut mitään askelmia, joille he olisivat voineet kiivetä pois
norsun ulottuvilta. Viidakko olisi voinut tarjota heille väliaikaisen
turvapaikan, mutta vaikkakin se oli kätkenyt norsun heidän silmiltään,
ei se olisi voinut kauaa piilottaa heitä niin viisaan eläimen näkyvistä
kuin heidän vastustajansa tuntui olevan. Sitäpaitsi oli norsu heidän ja
sen välillä, joten siihen suuntaan pakeneminen olisi ollut samaa kuin
suoraan sen kärsään heittäytyminen!
Onneksi osuivat shikarin silmät tällä epävarmuuden ja päättämättömyyden
hetkellä erääseen turvapaikkaan: puuhun, joka oli ainoa koko sillä
paikalla. Se oli sama puu, joka oli jo aikaisemmin ollut välikappaleena
hänen henkensä pelastamisessa. Se nimittäin kasvoi niiden pikku salmien
vieressä, joihin Ossaru oli laskenut verkkonsa, ja sen avulla Kaspar
oli saattanut kiskoa hänet ylös lentohiekasta.
Tämä puu oli hyvin suuri, ja kun se kasvoi aivan erillään muista,
olivat sen oksat saattaneet vapaasti ulottua joka suuntaan, ojentuen
melkein salmien poikki.
Ossaru ei tuhlannut kallisarvoisia hetkiä turhaan arvelemiseen, vaan
huutaen nuorille herroille ja käskien heidän seurata hänen esimerkkiään
hän painoi puuta kohti niin nopeasti kuin hänen säärensä kantoivat.
Vasta kolmannen tai neljännen oksakerroksen päälle päästessään hän
katsahti taakseen nähdäkseen, seurattiinko hänen esimerkkiään.
Nuorukaiset olivat ripeästi noudattaneet hänen kehoitustaan panematta
hetkeksikään sen oikeutta kysymyksenalaiseksi, ja molemmat olivat
ylhäällä puussa melkein yhtä nopeasti kuin shikarikin.
21. luku.
LEPPYMÄTÖN PIIRITTÄJÄ.
Fritz oli paennut herrojensa keralla puun juurelle asti, mutta
koska sillä oli vain koiran kynnet, ei se kyennyt kiipeämään eikä
luonnollisesti voinut seurata heitä pitemmälle. Mutta jollei se
saattanut nousta puuhun, ei se myöskään aikonut jäädä sen juurelle,
koska ei nähnyt mitään mahdollisuutta välttää norsun kostoa.
Hetkeksikään pysähtymättä se syöksyi veteen ja ui salmien poikki.
Sitten se kahlasi ylös vastakkaiselle äyräälle ja livisti järven
rannalla kasvavien kaislojen suojaan sekä kätkeytyi sinne.
Tällä kerralla ei norsu kiinnittänyt koiraan mitään huomiota. Sen
silmät olivat suunnatut vain metsästäjiin, ja heihin näyttivät sen
kostoaikeet nyt erikoisesti kohdistuneen. Se oli ollut aivan heidän
kintereillään heidän juostessaan aukean yli ja näki selvästi heidän
kiipeävän puuhun. Se oli tosiaankin niin lähellä, että Karlin ja
Kasparin täytyi taas pudottaa pyssynsä voidakseen käyttää kumpaakin
kättään kiipeämiseen. Muuten he eivät olisi ennättäneet päästä sen
ulottuvilta ja pieninkin viivytys heidän taholtaan olisi voinut olla
kohtalokas jommallekummalle tai molemmillekin.
Karl kiipesi viimeisenä. Juuri hänen kohottaessaan jalkansa eräältä
oksalta nostaakseen ne ylemmälle, kiersi norsu kärsänsä ensinmainitun
ympärille ja taittoi sen poikki kuin se olisi ollut vain hento kaisla.
Mutta nyt oli Karl, niinkuin toisetkin, poissa sen ulottuvilta. Kaikki
kolme onnittelivat itseään vieläkin, että olivat päässeet pakoon
vaaralta, joka ei ollut kuolemaa vähäisempi.
Jos mahdollista, oli norsu nyt raivostuneempi kuin milloinkaan. Se
ei ollut ainoastaan toista kertaa pettynyt kostotuumissaan, vaan oli
saanut kolme uutta luodinhaavaa, jotka, vaikka ne olivatkin vain
pelkkiä raapaisuja sen suunnatonta ruumista peittävässä nahkassa,
olivat kyllin kipeitä ärsyttääkseen sitä aivan äärimmäisyyteen asti.
Päästäen kimeän, torven ääntä muistuttavan huudon se heilutteli
kärsäänsä korkealla ilmassa sekä tarttuen sillä ulottuvillaan oleviin
puunhaaroihin taitteli niitä päärungosta kuin olisivat ne olleet
hentoja oksia.
Lyhyessä ajassa oli puu, jonka haarautumat olivat ulottuneet alas asti,
täydellisesti karsittu melkein kahdenkymmenen jalan korkeuteen saakka,
kun taas alla olevaa maata peittivät oksat, lehdet ja taittuneet
puunhaarat, jotka olivat murskautuneet aivan pehkuiksi norsun painavien
kavioiden alla sen tallatessa niitä lakkaamatta.
Tyytymättä karsimaan oksia puusta tarttui tuo suuri torahampainen sen
runkoon kietaisten kärsänsä niin pitkälle kuin saattoi sen ympäri ja
alkoi nykiä sitä kuin olisi toivonut voivansa kiskoa sen ylös juurineen.
Huomattuaan tuon teon olevan ylivoimaisen se hellitti otteensa
ja ryhtyi sitten toiseen yritykseen -- työntämään puuta kumoon
hartioittensa voimalla.
Vaikka sen onnistuikin saada puu tutisemaan, käsitti se pian sen
seisovan kyllin lujassa uhmatakseen ravistajan koko voimaa, niin suuri
kuin se olikin. Tästä vakuutettuna se viimein luopui yrityksestä.
Mutta se ei näyttänyt pienintäkään poislähdön merkkiä, vaan asettui
päinvastoin puun juurelle; aivan toiset olivat näet sen aivoitukset.
Vaikkakin seikkailijamme olivat tyytyväisiä siihen, että olivat
turvassa, eivät he suinkaan olleet riemuissaan. He huomasivat
olevansa suojassa vain joksikin ajaksi, sillä vaikka heidän pelottava
vastustajansa vetäytyisikin pois jonkin hetken kuluttua ja antaisi
heidän vapaasti tulla alas, ei heillä olisi mitään varmuutta
turvallisuudesta tulevaisuudessa. Heillä oli nyt vähemmän toivoa voida
tuhota tuo mahtava vihollinen, koska heillä oli pyssyissään vain yksi
panos jäljellä. Se ei olisi kylliksi viemään norsulta henkeä. Se,
että tuo nelijalkainen oli tuhonnut heidän ruutinsa, näytti oikein
sotajuonelta, joka jätti heidät surkeaan pulaan.
Minkäänlaisessa rakentamassaan majassa he eivät olisi paremmin suojatut
sitä vastaan kuin avoimella kentälläkään, sillä norsu oli osoittanut
voivansa hävittää vahvimmatkin seinät, joita he saattoivat pystyttää.
Päästäkseen pois sen ulottuvilta olisi heidän pakko pysytellä aina
puun latvoissa ja viettää apinain ja oravain elämää, mikä olisi hyvin
epämiellyttävä olotila.
Juuri silloin johtui Kasparin mieleen ajatus, joka tarjosi heille
vaihtoehdon tätä puuhun jäämistä vastaan. Hän muisti luolan, jossa he
olivat tappaneet karhun. Sinne saattoi päästä vain portaita myöten,
joten se luonnollisesti olisi norsulle saavuttamaton paikka. Kun he
taas pääsisivät tästä pinteestä, saattaisivat he hakea siellä turvaa.
22. luku.
JUOMAN HANKKIMINEN.
Ajatus luolasta oli hyvä ja soi heille vähän lohdutusta keskellä
ahdistusta.
Mutta ei paljon, sillä vaikka he olisivatkin kyllin turvassa luolassa
ollessaan, eivät he voisi tehdä siellä mitään. Valon puute estäisi
heitä valmistamasta tikapuita, ja hankkiessaan puuainetta he olisivat
joka hetki siinä puuhassa ollessaan alttiina leppymättömän vihollisensa
hyökkäyksille.
Tuo tulevaisuuden näky riitti saattamaan heidät alakuloisiksi --
vaikkakin he tiesivät, että luola tarjoaisi heille luotettavan
turvapaikan, minne he voisivat vetäytyä, jos joutuisivat vainotuiksi.
Kun norsu pysyi verrattain rauhallisena jonkin aikaa, valtasivat nämä
ajatukset tulevista puuhista heidän kaiken huomionsa. Koska he nyt
olivat varmassa turvassa, ei heitä vaivannut minkään välittömän vaaran
pelko.
Mutta hyvin pian alkoi tämä turvallisuuden tunne hävitä. Kuinka kauan
täytyisi heidän pysyä puussa? Se kysymys heräsi nyt heidän mielessään
ja muuttui aikaa myöten levottomuuden lähteeksi.