ollakseen tosi. Ette suinkaan vaadi meitä uskomaan sitä kaikkea?
Sanotteko sen pysyvän pesässä, kunnes poikaset ovat valmiit lähtemään
sieltä? Ja kuinka sitten? Kuinka auttavat poikaset emänsä pois
pinteestä? Kuinka ne itse pääsevät ulos, sillä luullakseni ne viipyvät
pesässä siihen asti kuin ovat aika lailla kasvaneet? No, no, shikari;
älkää nyt enää tuoko esiin mitään verukkeita tässä asiassa, vaan
selittäkää kaikki nämä näennäisesti selittämättömät seikat."
Shikari ryhtyi näin haastettuna antamaan pyydettyä selitystä.
"Ennenkuin sarvilintu alkaa munia, valitsee se jostakin puusta onkalon,
joka on kyllin suuri suojatakseen sen rakentaman pesän ja myöskin sen
oman ruumiin. Niin pian kuin pesä on valmis ja munat munitut, istuutuu
naaraslintu niiden päälle, ja jää siihen, ei ainoastaan siksi kun munat
ovat haudotut, vaan pitkäksi aikaa jälkeenpäin niin, aivan siihen asti
kun poikasilla on melkein täydellinen untuvapeite ja kun ne kykenevät
huolehtimaan itsestään. Jotta se voisi suojella itseään hautomisaikana
näätiä, hillereitä, faaraorottia ja kaikkia sellaisia 'tuhoeläimiä'
vastaan, panee koiras toimeen joko ihmeellistä vaistoa tai viisautta
todistavan suunnitelman. Niin pian kuin sen naaras on kyyristynyt
munien päälle, ryhtyy se työhön salamuurarin tapaan. Käyttäen suuria
sarvellisia leukaluitaan ensin muurilaastakaukalona ja sitten
muurauslastana, se muuraa umpeen pesän sisäänkäytävän jättäen vain
sen kokoisen aukon, että naaraan nokka juuri täyttää sen. Aine, jota
se käyttää tähän tarkoitukseen, on jonkinlaista tahmeaa liejua, jota
se hankkii läheisestä purosta tai rämeestä ja joka muistuttaa jonkun
verran sitä, mitä tavallinen kotipääskynen käyttää oman omituisen
pesänsä rakentamiseen. Kuivuneena tämä lieju muuttuu erittäin kovaksi
pitäen puoliaan minkä yritteliään tungettelijan hampaita ja kynsiä
vastaan tahansa, yhtä hyvin linnun kuin nelijalkaisenkin. Ei edes
liukas puukäärmekään voi löytää kyllin tilaa luikerrellakseen pesään,
kun naaraan sarvinen nokka pistää ulos pesän aukosta. Emä, jolla ei
näin ole mitään pelkoa joutua ahdistetuksi, jatkaa rauhallisesti
hautomistaan!"
Kun Ossaru oli päässyt näin pitkälle selityksissään, keskeytti Kaspar
hänet eräällä kysymyksellä.
"Mitä!" sanoi hän, "istuu koko ajan -- viikkokausia, otaksun --
tulematta milloinkaan ulos ja tuulettelematta itseään? Ja kuinka se saa
ruokansa?"
Kasparin lausuessa nämä sanat ja ennenkuin Ossaru oli ennättänyt
vastata, kuului heidän korviinsa ääni, joka tuntui tulevan heidän
yläpuoleltaan taivaan laelta. Se oli oikein omiaan herättämään kauhua
sellaisissa, jotka eivät olleet koskaan ennen kuulleet sitä tai eivät
tienneet mikä sen aiheutti. Se oli jonkinlainen lepattava, kahiseva
ääni tai paremminkin sarja ääniä, jotka muistuttivat voimakkaan myrskyn
nopeasti toinen toistaan seuraavia puuskia.
Samalla hetkellä kuin Ossaru kuuli sen, tiesi hän mitä se oli.
Vastaamatta suoraan Kasparin kysymykseen hän vain sanoi:
"Odottakaahan hetkinen, sahib. Tuossa tulee uros sarvilintu. Se näyttää
teille kuinka naaras saa ruokaa."
Tuskin olivat nuo sanat päässeet shikarin huulilta, kun tuon omituisen
äänen alkuperä selvisi hänen tovereilleen. Sen aiheuttaja ilmestyi
heidän eteensä suuren linnun muodossa, joka lensi heidän puunsa ohi
voimakkain siiveniskuin sykomoria kohti, jossa pesä oli.
Hetkeä myöhemmin se näkyi asettuvan eräälle aukon alapuolella olevalle
varren muhkuralle. Ossarun ei tarvinnut tovereilleen sanoa, että
koirassarvilintu oli laskeutunut siihen. Suuri nokka, jonka kärki
muistutti sitä, minkä he jo olivat nähneet pistävän ulos reiästä ja
mikä jälleen näkyi liikkuvan siinä, sekä sen yläpuolella suunnaton
kypärän muotoinen kasvannainen, kohoten päälaen ylle ja ulottuen
muutamia tuumia pitkin ylemmän leukaluun kärkeä, jota olisi voinut
pitää toisena nokkana -- tämä omituinen lisäke ei voinut kuulua
millekään muulle linnulle kuin sarviharakalle.
15. luku.
SARVILINTU.
Vaikka ei Karl ollut koskaan nähnyt ainoaakaan tällaista lintua
elävänä, oli hän tarkastellut täytettyjä näytekappaleita museoissa
eikä hänen ollut ollenkaan vaikea tuntea lintua. Hän saattoi todeta
sen lajinkin, sillä sarvilintuja on monta lajia, jotka tunnetaan
sukunimellä _Bucerus_. Heidän edessään oleva oli _Bucerus rhinoceros_
tai "sarvikuonolintu", jota myöskin sanottiin "sarvilinnuksi"
ja toisinaan "sarvelliseksi Intian korpiksi" sen osittaisen
yhdennäköisyyden mukaan, mikä sillä on sekä ulkomuodossa että tavoissa
tuonnimisen hyvin tunnetun linnun kanssa.
Ossaru ei ollut liioitellut näiden lintujen kokoa verratessaan niitä
hanheen. Päinvastoin hän melkein oli tasoittanut niiden suhdetta, sillä
tämä, josta nyt oli kysymys, näytti paljon suuremmalta kuin naaras- tai
koirashanhi. Se oli varmasti pitempi kuin kolme jalkaa -- laskettuna
pyrstön kärjestä käyrän nokan huippuun, mikä nokka jo itsessään oli
melkein jalan pituinen! Sen selkä oli musta ja vatsapuoli kellertävän
valkea, kun taas pyrstösulat olivat kirkkaan valkoiset -- vain leveä
musta juova kulki niiden poikki lähellä keskustaa. Sen nokka samoin
kuin heidän aikaisemmin näkemänsä naaraankin oli kellahtava ylemmän
leukaluun juuren kohdalta, kun taas kypärän muotoinen kasvannainen oli
mustan ja valkean kirjava.
Ossarun oli kerrottava heille melkein kaikki, mitä hän tiesi tuosta
omituisesta linnusta, sillä vaikkakin Intiassa on muutamia kotimaisia
sarvilintulajeja, ei se suinkaan ole mikään tavallinen eläin edes
omilla syntymäsijoillaan.
Karl olisi voinut puhella heille paljon enemmän sen eri lajeista
ja tavoista, ja epäilemättä hän olisi sen tehnytkin, jos he
olisivat olleet toisenlaisissa olosuhteissa. Mutta sellaisessa
tilanteessa, vihaisen norsun piirittäessä heitä puun alapuolella ja
heidän nyt seuratessaan mielenkiinnolla linnun liikkeitä, ei Karl
tuntenut ollenkaan halua luennoida lintu-oppia. Hän olisi voinut
kertoa lintutieteilijöiden olevan hyvin eri mieltä sarvilinnun
luokittelemisesta -- muutamat kun sijoittavat sen tukaanien joukkoon,
toisten väittäessä sen kuuluvan variksen sukuun. Sen suunnaton
nokka, joka ei ole missään suhteessa sen ruumiiseen, ei ole sen
ainoa yhtäläisyys tukaanin kanssa. Niinkuin nekin, sinkauttaa se
ruokansa ilmaan siepaten sen kiinni ja nielaisten, kun se putoaa.
Mutta toisin kuin tukaanit, ei se voi kiivetä puihin eikä siis kuulu
kiipijäin lahkoon. Sitä sanotaan kaikkiruokaiseksi, ja siinä suhteessa
se muistuttaa variksia ja korppeja. Mutta, niinkuin jo sanottu,
sarvilintuja on monta lajia, ja useimmat kirjoittajat ovat sekoittaneet
näiden lajien tapoja, jotka eivät suinkaan ole samanlaisia. Afrikalla
on omat lajinsa, Intialla ja sen saarilla omansa, ja Uusi Guinea on
tunnettu paristakin omasta erikoislajistaan.
Nämä kaikki eroavat toisistaan ei ainoastaan koon, värin, nokan muodon
ja sen yläpuolella olevan kasvannaisen suhteen, vaan myöskin siihen
ruokaan nähden, millä ne elävät. Afrikan sarvilinnut esimerkiksi ja
joku aasialainen laji ovat lihansyöjiä, vieläpä jotkut aivan raatojen
syöjiä. Ne ovat saastaisia lintuja, joiden liha ja sulat haisevat
eltaantuneilta samoin kuin korppikotkienkin. Toiselta puolen taas
on sellaisia lajeja Intian saarilla -- etenkin Molucca-saarilla --
joiden ainoana ruokana on muskottipähkinä, mikä antaa niiden lihalle
erinomaisen hyvän tuoksun ja maun sekä vaikuttaa sen, että Itämaan
herkkusuut haluavat sitä kovasti. Tämän lajin nokkaan ilmestyy määrätyn
ajan kuluttua muutamia kouruja ja uurteita. Koska näitä vakoja
nähdään vain vanhojen lintujen nokassa, luulevat Moluccaan asettuneet
saksalaiset siirtolaiset niiden osoittavan lintujen ikää, niin että
joka poimu merkitsee yhtä vuotta. Tästä syystä ovat siirtolaiset
antaneet sille nimen _vuosilintu_.
Niinkuin jo sanoin, tunsi Karl kaikki nämä sarvilinnun
luonnonhistoriaan kuuluvat seikat, mutta sillä hetkellä ei hän
ajatellutkaan niiden ilmaisemista tovereilleen, koska kaikki kolme
olivat liiaksi syventyneet koiraslinnun liikkeiden tarkastelemiseen.
Ilmeisesti se ei ollut kasvissyöjä, sillä sen laskeutuessa alas
saattoivat he nähdä sen nokasta riippuvan pitkän sylinterin muotoisen
esineen, jonka he voivat todeta kuolleen tarhakäärmeen kappaleeksi,
siinä kun oli vain pää ja palanen ruumista jäljellä. Niinikään oli
ilmeistä, ettei sen toveri ollut tottunut kasvisravintoon, sillä siitä
tavasta, millä koiras puuhaili, näkivät katselijat tuon silvotun
matelijan olevan tarkoitetun sille. Epäilemättä se oli sen päivällinen,
sillä nyt oli se vuorokauden aika.
Sitä ei tarvinnut kauan odottaakaan. Melkein samalla hetkellä, jolloin
sen ruuanhankkija istuutui puun ulkonemalle, heitti se päännykäyksellä
käärmeen kappaleen ilmaan ja sitten sieppasi sen alas pudotessa -- ei
nielaistakseen sitä, vaan ainoastaan saadakseen siitä paremmin kiinni
ja voidakseen antaa sen näppärämmin toverinsa leukaluihin, jotka
pistivät näkyviin aukosta ja avautuivat ottamaan sitä.
Seuraavalla hetkellä siirtyi tuo maukas pala koiraan nokasta naaraan
nokkaan, ja sitten katosivat norsun torahampaan tapaiset leukapielet
onkaloon pusertaen käärmettä väliinsä.
Uros ei viipynyt enää hetkeäkään kauemmin puussa. Se oli tarjonnut
toverilleen päivällisen, ja ehkä sen oli nyt tuotava sille jälkiruoka.
Joka tapauksessa se kohosi heti ilmaan räpytellen siipiään yhtä
kajahtelevasti kuin tullessaankin, mutta tällä kerralla liittyi tuohon
ääneen sen sarvisten leukaluidenkin kalina kuin parin kastanjetin
helinä, saaden aikaan äänen, joka ei ainoastaan ollut kummallinen, vaan
myöskin omiaan herättämään levottomuutta äkkinäisissä.
16. luku.
NELIJALKAINEN MURTOVARAS.
Linnun lähdettyä, joka oli saanut opettaa meidän nuorille
seikkailijoillemme niin mieltäkiinnittävän luvun luonnonhistoriaa,
valtasi norsu jälleen heidän huomionsa. Ei sen vuoksi, että sen
liikkeissä olisi ollut mitään uutta, sillä se menetteli aivan samoin
kuin aikaisemminkin, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että he
tiesivät olevansa pakotettuja pysymään puussa niin kauan kuin se käveli
maassa. Luonnollisestikin he loivat silmänsä alas siihen nähdäkseen,
eikö se tehnyt mitään poislähtemisen merkkiä. He eivät voineet nähdä
mitään sellaista. Ei pieninkään liikahdus ilmaissut sen aikovan poistua.
Kun he olivat vaipuneet tarkastelemaan piirittäjäänsä, eivät he
luonnollisestikaan kiinnittäneet huomiota sikomoriin. Eivät he olisi
kääntyneetkään uudestaan tuohon puuhun päin -- ei ainakaan hyvään
aikaan, jollei heidän korviinsa olisi kuulunut ääni, joka tuntui
tulevan sarvilinnun pesästä päin. Se oli pehmeä ja melkein valittava
ääni, erilainen kuin sarvilinnun päästämä, eikä se muistuttanutkaan
minkään linnun ääntä. Se oli paremminkin jonkun nelijalkaisen
äännähdyksen kaltainen, tai se olisi myöskin voinut olla ihmisääni,
joka toisti muutamia kertoja tavun "vyä".
Ossaru saattoi heti ensi kerralla sanoa, ettei se ollut linnun eikä
ihmisolennon ääni. Melkein yhtä pian tulivat toisetkin vakuutetuiksi
siitä, ettei se ollut kumpikaan, sillä luodessaan silmänsä
sykomoriin päin he huomasivat samalla ulkonemalla, jossa äsken oli
istunut urossarvilintu, aivan erilaisen olennon -- lyhyesti sanoen
nelijalkaisen.
Jos tämä olisi sattunut ameriikkalaisessa metsässä, olisivat he voineet
otaksua eläintä pesijäkarhuksi, vaikkakin hyvin suureksi. Tarkemmin
tutkiessa olisi saattanut huomata paljon yhdennäköisyyttä ja myöskin
eroavaisuutta. Sillä oli samoin kuin pesijäkarhullakin kämmenjalkaiset
jalat, lihava pyöreä ruumis ja hyvin paksu karvainen häntä, joka oli
kiemuralla niinkuin tuolla ameriikkalaisellakin eläimellä. Se erosi
kuitenkin viimeksimainitusta siinä, että sen turpa oli lyhyt ja pyöreä,
jonkun verran kissamainen, eikä pitkä ja hoikka, kun taas sen karvat
tai paremminkin turkin muodosti paksu tasainen, yli ruumiin, raajojen
ja hännän ulottuva peite, joka näytti sileältä, kiiltävältä pinnalta.
Sen pääväri oli hyvin tumman ruskea, jossa oli kullankeltaisia juovia
ja täpliä. Kaspar huomautti sen nähdessään, että se oli kauneimpia
eläimiä, mitä hän oli milloinkaan nähnyt.
Luonnontutkija Cuvier oli tehnyt saman huomautuksen kauan ennen
Kasparia. Niin sanoi Karl kuullessaan veljensä huulilta livahtavan
arvostelun.
Ossaru tiesi eläimen olevan "vyä", mikä nimi on johdettu sen
tavallisesta äänestä, sekä sanoi sitä toisinaan nimitettävän myöskin
"tshetvaksi" tai "pandaksi".
Kuullessaan Ossarun mainitseman nimen ja etenkin kuullessaan eläimen
itsensä sen lausuvan, saattoi Karl todeta, mikä eläin se oli, ja antaa
sille toisenkin nimen, sen, jonka Frederick Cuvier oli sille pannut,
nimittäin _Ailurus_. Tämä on sukunimi, jonka se on saanut tähän asti
häiritsemättä omistaa, koska ei niitä ole keksitty mitään muita lajeja,
joten se ei ole tarvinnut mitään tarkempaa nimitystä. Mutta kaikesta
huolimatta on sille annettu yksi lisänimi. Kiiltävän turkkinsa mukaan
on sillä myöskin nimi _Ailurus fulgens_.
Vaikkakin ankarammat luonnontutkijat noudattaen taipumustaan
turhantarkkuuteen ovat luoneet tästä eläimestä eri suvun, ei mikään
eroita sitä ulkomuodon tai tapojen suhteen mäyristä, pesijäkarhuista
tai muista sellaisista petoeläimistä. Niinkuin nekin saalistaa
se lintuja ja niiden munia sekä myöskin pienempiä nelijalkaisia.
Sitäpaitsi se kiipeää ketterästi puuhun samoinkuin pesijäkarhukin.
Se asento, missä tämä meidän kuvattavanamme oleva "panda" oli silloin
kun Karl ja Kaspar sen huomasivat ensiksi, ilmaisi sen kykenevän
kiipeämään. Sen puuhat heti tämän jälkeen todistivat taas sen pitävän
linnun munista. Se ei ollut viipynyt minuuttiakaan heidän näkyvissään,
ennenkuin he huomasivat sen haeskelevan sarvilinnun munia. Ehkä sillä
sitäpaitsi oli aikomus maistaa niiden omistajan lihaa.
Nojaten paksuja kämmenjalkaisia takajalkojaan puun ulkonemaan se
kohottautui kuin pieni karhu ja alkoi etujaloillaan raaputtaa sitä
turvaseinää, jonka valmistamiseen uroslintu oli uhrannut niin paljon
aikaa ja vaivaa. Mahdollisesti sen olisi onnistunut tunkeutua pesään,
jos se olisi saanut toimia rauhassa, ja luultavasti se olisi sen
tehnytkin -- muuten se tuskin olisi ryhtynyt siihen yritykseen. Mutta
se ei saanut kauan olla yksin. Sisäpuolella olija ei olisi paljon
voinut sitä estää, vaikka se ilmeisesti havaitsi vaaran vaanivan
ulkopuolella ja vihollisen ahdistavan sen linnoitusta, minkä ilmeisesti
huomasi siitä tavasta, jolla sen nokka tuon tuostakin pistäytyi ulos ja
vetäytyi takaisin aukosta, sekä myöskin sen vihaisesta sähinästä.
Jokseenkin varmasti olisi saviseinä luhistunut, jos raapiminen olisi
saanut jatkua, mutta ennen sitä kuului puunlatvojen välistä äänekästä
siipien läimähtelyä ja räpytystä, tohinaa ja pauhinaa. Hetken kuluttua
lepattivat koiras-sarvilinnun leveät varjoisat siivet nelijalkaisen
ryövärin korvien ympärillä pitkän, lyömämiekan näköisen, reunoihinsa
asti asestetun nokan heti paikalla keskeyttäessä tungettelijan
aikomukset.
Hämmästynyt pesijäkarhu värisi tämän ensi hyökkäyksen vaikutuksesta,
sillä samoin kuin kuka perheenisä tahansa, joka kotiin palatessaan
huomaa murtovarkaan tunkeutumassa hänen taloonsa, heittäytyi
koiraslintu kokonaan kiihkeän raivon valtaan.
Mutta ryöväri, joka nähtävästi oli tottunut tämäntapaiseen, saavutti
pian malttinsa ja asettui vain lujemmin ulkonemalle, sensijaan että
olisi poistunut puusta. Asettuen siivekästä hyökkääjää vastaan se
valmistui taisteluun.
Se syttyikin heti paikalla kummaltakin puolelta. Lintu iski yhä
uudestaan vastustajaansa kiinni lyöden vahvoilla siivillään ja
pistellen käyrällä nokallaan. Nelijalkainen taas antoi takaisin sekä
hampaillaan että kynsillään joitakin kertoja, nykäisten siivekkään
vastustajansa rinnasta suunsa täyteen höyheniä.
17. luku.
FRITZ TULEE VÄLIIN.
On aivan epävarmaa, kuinka taistelu olisi loppunut, jos pesijäkarhu
ja sarvilintu olisivat olleet sen ainoat osanottajat. Kaiken
todennäköisyyden mukaan olisi kai sentään nelijalkainen voittanut
kaksijalkaisen, pesän seinämään olisi syntynyt aukko, naaraslintu olisi
kiskaistu sieltä ulos, ehkä tapettu ja syötykin, ja munat sen jälkeen.
Mutta kohtalon kirjaan ei ollut kirjoitettu, että tämän pikku draaman
loppu tulisi olemaan sellainen, sillä silloin sattui tapaus, joka
muutti taistelun luonteen kokonaan, ja tätä tapausta seurasi sarja
muita tapauksia, jotka veivät asiat aivan toiseen loppuun kuin
taistelun osanottajat tai katselijat olivat odottaneet.
Ensimmäinen näistä tapauksista ja se, joka tuli uudeksi vaiheeksi
taistelun kulussa, oli hyvin hullunkurinen, vieläpä niin suuressa
määrin, että se houkutteli puussa istuvat katselijat nauramaan.
Pesijäkarhun istuessa pystysuorana takajaloillaan sattuivat sen silmät
olemaan suoraan pesän aukkoa vastapäätä. Uneksimattakaan mistään siltä
taholta tulevasta vaarasta ajatteli ryöväri vain silmiensä varjelemista
lennossa olevaa sarvilintua vastaan. Mutta pesässä oleva naaraslintu,
joka saattoi hyvin nähdä mitä ulkopuolella oli tekeillä, ei aikonutkaan
jäädä toimettomaksi katselijaksi. Huomatessaan hyvän tilaisuuden
tarjoutuvan, se kun oli niin lähellä, että ulottui iskemään, veti se
rauhallisesti takaisin pitkän luisen nokkansa ja heilauttaen täysin
voimin niskaansa, raskaan kypärän tapaisella lisäkkeellä varustetun
päänsä painon tukiessa iskua, se löi nokkansa suoraan pesijäkarhun
silmään kuin kärkikuokalla, niin että sen terävä huippu tunkeutui
melkein kallon puhki.
Kauhun valtaamana, osittain hämmästyneenä tästä odottamattomasta
iskusta ja osittain sen tuottaman kivun vuoksi nelijalkainen päästi
kimeän huudon. Se kapusi paikalla alas puusta ja näytti kiihkeästi
haluavan päästä pakoon. Tämä aie olisikin epäilemättä onnistunut,
lukuunottamatta toisen silmän menettämistä, mutta siihen oli
suuntautunut vielä toisenkin vihollisen katse, sellaisen, jota vastaan
sen oli vielä käännyttävä. Fritz oli taistelun hälinän houkuttelemana
siirtynyt lähemmäksi paikaltaan puun juurelta ja ylös katsellen
tarkastellut kaiken aikaa kahakkaa. On tuskin luultavaa, että
rehellisen Fritzin myötätunto olisi ollut kenenkään muun kuin viattoman
linnun puolella rikollista nelijalkaista vastaan. Mutta mihin päin se
lieneekään kallistunut, varmaa vain on, että kun pesijäkarhu pääsi
alas, koira hyökkäsi paikalla sen kimppuun ja alkoi hätyyttää sitä kuin
olisi tuo eläin ollut sen vanhin ja katkerin vihollinen!
Vaikka tämä uusi hyökkäys olikin niin äkillinen -- yhtä odottamaton
kuin nokkaus silmään -- ei hurjistunut pesijäkarhu näyttänyt aikovan
antaa perään tappelematta ja, vaikkakin sen vastustaja oli paljon
mahtavampi, olisi se luultavasti antanut tälle muistoksi pari
raapaisua, jotka se olisi saanut säilyttää hautaan asti.
Mutta sillä hetkellä uhkasi Fritziä paljon suurempi vaara kuin
pesijäkarhun kynsien taholta tuleva. Jollei kohtalo olisi suosinut
sitä sen hypellessä sinne tänne tappelun kuluessa, niin että se sattui
kääntämään silmänsä määrättyyn suuntaan, olisi se huomannut olevansa
sellaisen vastustajan kynsissä, joka olisi antanut sille yhtä vähän
armoa kuin se itse pesijäkarhu-raukalle.
Mutta sattuma suosi sitä, sillä mikään muu ei sen katsetta kääntänyt
sen vanhaa vainoojaa norsua kohti. Se sattuma näytti sille
viimemainitun, joka sillä hetkellä syöksyi sitä kohti vinhaa vauhtia
silmät säkenöiden mykkää kostonhalua ja kärsä ojossa sieppaamaan
koiran. Asian näin ollen ei Fritzin tarvinnut hetkeäkään arvella, mihin
suuntaan lähtisi. Äkkiä hyljäten pesijäkarhun kuin olisi huomannut tuon
nelijalkaisen myrkkypalaksi, se loikahti päinvastaiseen suuntaan kuin
mistä norsu lähestyi. Vähemmässä kuin parissakymmenessä sekunnissa
oli ainoa kohta, mikä siitä näkyi, sen hännänhuippu, juuri katoamassa
tiheikköön.
Kaikista tähän kahakkaan osaaottaneista eläimistä oli pesijäkarhu
raukka ehkä surkuteltavin. Joka tapauksessa se oli onnettomin, sillä
tämän näytelmän keralla loppui sen elämäkin. Jokaisessa kohtaamassaan
eläimessä se tapasi vihollisensa ja viimeisestä sai sellaisen kauhean
vastustajan, joka pian teki siitä lopun. Tämä viimeinen oli norsu.
Kun tuo suuri eläin syöksyi Fritziä kohti ja huomasi sen päässeen
pakoon, päätti se tällä kerralla joka tapauksessa hankkia yhden uhrin.
Sen sijaan että olisi toteuttanut suunnitelmansa, jonka se oli vain
osittain pannut täytäntöön nimittäin seurannut Fritziä metsään --
muutti se äkkiä aikeensa ja kohdisti vihamielisyytensä pesijäkarhuun.
Se huomasi viimeksimainitun olevan ulottuvilla, sillä pesijäkarhu ei
huomannut norsun lähestymistä niinkuin Fritz, puolittain sokaistunut
kun oli linnun nokan iskusta ja puolikuollut koiran hätyyttelyistä.
Mahdollisesti se huomasi vaaran, mutta vasta sitten, kun norsu oli
päässyt niin turmiollisen lähelle, ettei mikään pako voinut enää tulla
kysymykseen.
Ennenkuin pesijäkarhu ennätti tehdä pienintäkään yritystä päästä pois
maasta, oli norsu kietaissut käyrän kärsänsä sen ympäri ja kohottanut
sen ilmaan kuin ei sen ruumis olisi ollut höyhentä painavampi. Pitäen
sitä korkealla harppasi tuo armoton hirviö muutaman pitkän askeleen
kaatunutta obeliskia kohti ja sitten se, kuin tarkoitukseensa sopivaa
paikkaa valikoiden, asetti pesijäkarhun vielä sätkyttelevän ruumiin
maahan, pani suuret etujalkansa sen päälle ja vuorotellen käyttäen
niitä tallasi pesijäkarhua, kunnes ainoa merkki, mikä oli jäljellä
murskaantuneesta eläimestä, oli muodoton turkis- ja lihakasa!
Se oli puussa istuville tuskallinen näky, mutta sitä seurasi toinen,
joka miellytti kaikkia kolmea miestä -- nimittäin norsun takaosan
näkeminen sen kulkiessa metsään päin ilmeisesti aikoen poistua
taistelukentältä.
Ei kukaan heistä voinut arvata, oliko se saanut kostonhalunsa
tyydytetyksi pesijäkarhun tuhoamisella vai oliko se lähtenyt hakemaan
Fritziä. Mutta mikä lieneekin asian aiheuttanut, varmaa on, että se
ohjasi kiertolaisnorsun pois sieltä ja lopetti piirityksen, joka oli
muuttumaisillaan erittäin kiusalliseksi.
18. luku.
"KUOLEMA NORSULLE."
Niin pian kuin norsu oli kokonaan kadonnut näkyvistä, neuvottelivat
piiritetyt maahan laskeutumisesta. He olivat peräti väsyneet siihen
asemaan, missä heidän oli pitänyt pysytellä niin kauan, sillä totta
puhuen muuttuu kovalla puun oksalla hajasäärin istuminen aikaa myöten
niin tuskalliseksi, että se on melkein sietämätöntä, vaikka se on hyvin
mukavaa lyhyen rupeaman. Etenkin Kaspar oli tullut kärsimättömäksi
tämän väsyttävän toimettomuuden vuoksi ja oli kovin raivoissaan
kiertolaisnorsulle, joka pakotti heidät sellaiseen. Muutamia kertoja
oli hän ollut lähtemäisillään pois paikaltaan ja hiipimäisillään
hakemaan pyssyään, mutta Karl, joka oli joka kerta huomannut hänen
aikeensa, oli viisaasti kyllä suostuttanut hänet luopumaan siitä.
Kaikki halusivat kiihkeästi päästä pois puusta ja he olisivat jättäneet
istuinpaikkansa heti pelätyn vihollisensa kadottua, jos olisivat olleet
varmat siitä, että se oli lopullisesti poistunut, mutta he epäilivät
sen lähteneen vain lyhyeksi ajaksi. Ehkä oli sen poistuminen vain jokin
juoni, jolla se koetti houkutella heitä alas, sillä tämänlaatuiset
norsut ovat tunnettuja siitä, että ne tekevät kepposia melkein yhtä
taitavasti kuin ihmisveijaritkin.
Heidän neuvotellessaan siitä, miten olisi paras menetellä, Ossaru
katkaisi lyhyeen heidän harkitsemisensa tarjoutumalla vapaaehtoisesti
laskeutumaan ensimäisenä ja hiipimään vähän matkaa sitä polkua,
jota norsu oli kulkenut, päästäkseen varmuuteen siitä, oliko norsu
todellakin jättänyt asemansa vai makasiko se väijyksissä lähellä metsän
reunaa.