olisi alkanut pitää asemaansa turvallisena, jollei eräs seikka olisi
saattanut häntä levottomaksi. Se oli se, että hänen oli erittäin vaikea
säilyttää tasapainoaan, hän kun seisoi niin pienellä pinnalla --
pylväällä, jonka läpimitta oli vain vähän enemmän kuin hänen jalkansa
pituus. Jos hän olisi ollut maassa, ei siinä olisi ollut mitään
vaikeutta, mutta asia oli aivan toinen hänen seisoessaan kahdenkymmenen
jalan korkeudessa. Hänellä oli täysi työ tasapainonsa säilyttämiseksi,
kun alhaalla uhkaava hirveä vaara oli herpauttanut hänen hermonsa.
Vaikka Ossaru olikin vain "lempeä hindu", oli hän oikein rohkea, ja
kun hän oli viettänyt suurimman osan elämästään shikarina, oli hän
hyvin tottunut siihen vaaraan, että henki menisi. Jos hän olisi ollut
arka tai tottumaton sellaisiin vaaroihin kuin oli tämä, joka nyt
vaani häntä, olisi hän todennäköisesti sortunut pelosta ja pudonnut
avuttomana sen armottoman hirviön hartioille, joka uhkasi tuhota
hänet. Mutta niin urhoollinen kuin hän olikin, oli hänellä täysi työ
tasapainonsa säilyttämisessä. Valitettavasti oli hänen pylväälle
kavutessaan ollut pakko luopua villisianpeitsestään; muuten hän olisi
sen avulla voinut tukea itseään. Hänen pitkä veitsensä oli yhä hänen
vyössään. Sen hän veti esille -- ei aikoen käyttää sitä vihollistaan
vastaan, vaan ainoastaan paremmin säilyttääkseen tasapainonsa. Tosin
olisi hän mielellään leikannut viipaleen pari norsun rustoisesta
kärsästä, mutta hän ei uskaltanut taivuttaa ruumistaan etukumaraan
asentoon, jotta ei hänen painopisteensä joutuisi tukipinnan
ulkopuolelle ja siten aiheuttaisi hänen pelkäämäänsä seurausta.
Ainoa mahdollinen menettelytapa hänellä oli säilyttää ruumiinsa
pystysuorassa asennossa, ja sen tietäen hän jännitti hermonsa
äärimmilleen ja pysyi pystysuorana ja jäykkänä kuin pronssipatsas.
11. luku.
TÄYDELLINEN KEIKAUS.
Ossaru pysyi asennossaan muutamia minuutteja norsun kaiken aikaa
jatkaessa ponnistelujaan ulottuakseen häneen.
Karl ja Kaspar, jotka istuivat sen puun oksilla, minne olivat
vetääntyneet, olivat koko tämän näytöksen todistajina alusta
loppuun asti. Ossarun tilanne olisi Kasparin mielestä ollut kyllin
hullunkurinen herättääkseen naurua, jollei shikari olisi ollut niin
suuressa vaarassa. Tuo vaara oli niin ilmeinen, että Kaspar katseli
häntä kovin huolestuneena sensijaan, että olisi antanut valtaa
millekään kevytmielisyyden tapaiselle tunteelle, Karlin ollessa
yhtä peloissaan lopputuloksesta. Kumpikaan ei voinut tehdä mitään
auttaakseen tai pelastaakseen Ossarua, aseettomia kun olivat, sillä
molemmat olivat pudottaneet pyssynsä puuhun kiivetessään.
Olen sanonut Karlin olleen yhtä levottoman lopputuloksesta kuin
veljensäkin. Oikeastaan hän oli levottomampikin. Tämä ei johtunut
siitä, että hän piti Ossarusta enemmän tai olisi katkerammin surrut
hänen kohtaloaan, jos hän olisi suistunut norsun kärsän ulottuville.
Siinä ei ollut syy, vaan yksinkertaisesti siinä, että Karl selvemmin
ymmärsi sen vaaran, mihin shikari oli joutunut.
Tarkasteltuaan norsun ponnisteluja vähän aikaa oli Kaspar tullut
vakuutetuksi siitä, ettei se voinut ulottua Ossaruun -- niin kauan
kun viimeksimainittu säilytti tasapainonsa pylvään kärjessä. Karl oli
niinikään varma siitä, ja molemmat rohkaisivat shikaria huudoillaan
kehoittaen häntä pysymään lujana. Mutta pian Karl huomasi toisen
seikan, jota ei Kaspar ollut tähän mennessä keksinyt, ja se herätti
hänen sydämessään voimakkaamman pelontunteen kuin mikä täytti hänen
veljensä mielen. Hän oli huomannut kallion vähän tutisevan joka kerta
kun norsu kohosi sitä vastaan. Ossarukin huomasi hyvin tämän seikan
ja oli huolestuneempi siitä kuin kumpikaan hänen tovereistaan, sillä
hänen oli sen vuoksi yhä vaikeampi säilyttää tasapainoaan. Kasparkin
huomasi vihdoin kalliopylvään tutisevan, mutta se ei herättänyt hänessä
erikoista levottomuutta, koska hän kaiken jälkeen, mitä oli tapahtunut,
uskoi Ossarun voivan säilyttää paikkansa. Ei shikarin putoaminen
huolettanutkaan eniten nuorta kasvintutkijaa, vaan paremminkin eräs
johtopäätös, jonka hän teki muutamasta seikasta, jota hänen vähemmän
filosofinen veljensä ei huomannut.
Kallion tutiseminen oli herättänyt Karlin mielessä ajatuksen
vaarallisesta mahdollisuudesta. Mikä se oli? Ne sanat, jotka hän nyt
lausui Kasparille, selittävät sen.
"Oi veljeni!" huudahti hän huomatessaan vaaran, "jos kalliopylväs
kaatuisi..."
"Ei siitä ole vaaraa", sanoi Kaspar keskeyttäen hänet, "se seisoo kyllä
lujassa. Tosin näen sen vähän tutisevan, mutta vain peräti vähän, ja
se tapahtuu vain silloin, kun tuo peto hyppää sitä vastaan. Minun
luullakseni ei ole mitään vaaraa!"
"Mutta minä pelkään vaaran olevan lähellä", jatkoi Karl äänellä,
josta ilmeni vähentymätön levottomuus. "Ei niin kauan", lisäsi hän,
"kun eläin menettelee samoin kuin tähän asti, mutta se ei luultavasti
kauan jatka tuota. Nuo olennot ovat ihmeellisen viisaita, ja jos se
vain huomaa pylvään liikkuvan sen painosta, voi uusi ajatus herätä sen
aivoissa, ja silloin ovat Ossarun hetket luetut."
"Ah, nyt rupean ymmärtämään sinua", sanoi Kaspar alkaen tulla yhtä
levottomaksi kuin veljensäkin. "Se on tosiaankin paha juttu. Mitä on
tehtävä? Jos meillä vain olisi pyssymme täällä ylhäällä, voisimme
ryhtyä ampumaan petoa. Onnistuisimmepa sitten tappamaan sen tai emme,
saisimme joka tapauksessa johdetuksi sen huomion pois Ossarusta ja ehkä
voisimme estää sen ajattelemasta sinun mainitsemaasi suunnitelmaa. Jos
lähtisimmekin alas ja ottaisimme pyssymme! Mikä estää meitä? Norsulla
on liiaksi hommaa, ei se ennätä huomata meitä."
"Se on totta! Siinäpä on erinomainen ajatus, veli Kaspar."
"No, pankaamme se siis täytäntöön. Minä luisun alas maahan, sinä
seuraat alimmalle oksalle asti, joten minä voin ojentaa pyssyt ylös
sinulle. Pysy lujana, äläkä pelkää, Ossi!" lisäsi nuori metsästäjä
kovemmalla äänellä puhutellen shikaria. "Me toimitamme sen pian
pois sinun luotasi -- kutitamme sen paksua nahkaa unssin parin
lyijypanoksella."
Niin sanoen alkoi Kaspar nopeasti laskeutua oksalta oksalle Karlin
seuratessa hitaammin jäljestä.
Kaspar oli päässyt puun alimmalle oksalle ja Karl sen yläpuolella
olevalle, kun kova rysähdys, jota seurasi läpitunkeva huuto, pysähdytti
kummankin etenemisen saaden heidät äkkiä kääntämään kasvonsa obeliskiin
päin. Sen lyhyen ajan kuluessa, jonka heidän silmänsä olivat olleet
suunnatut pois siitä, oli täydellinen muutos tapahtunut tuossa
omituisessa näyssä. Korkean kivipilarin tilalla, joka oli kaksikymmentä
jalkaa kohtisuoraan huipusta juureen asti, näkyi nyt sama pylväs
maassa makaamassa melkein vaakasuorassa asennossa. Sen huipun alla oli
murskautuneena suunnaton paljous taittuneita puiden lehviä ja oksia.
Lähellä sen juurta, joka nyt oli kääntynyt ylöspäin ja törrötti melkein
kohtisuorana, oli norsu -- ei enää takajaloillaan, eikä ollenkaan
jaloillaan, vaan selällään maaten, potkien suunnattomia kavioitaan
ilmassa ja tehden tavattomia ponnistuksia päästäkseen jälleen
jaloilleen. Ossarua ei näkynyt missään!
Karlin pelkäämä mahdollisuus oli käynyt toteen. Norsu, huomattuaan
mahdottomaksi ulottua shikariin kärsällään -- ja epäilemättä tuntien,
ettei kalliopylväs ollut horjumaton -- oli viimein pudottautunut
neljälle jalalle ja sovittanut leveät hartiansa obeliskia vastaan sekä
painaen sitä jykevän ruumiinsa suunnattomalla voimalla syössyt pylvään
jysähtäen lähellä kasvavan kastanjapuun latvaa vastaan. Puun runko
taipui painosta ja kaatui kovalla ryskeellä, niin että se kaikkine
oksineen ja lehvineen kallistui maahan!
Norsu oli kaatunut samalla, se kun ei ollut osannut arvata obeliskin
kaatuvan niin vähällä vaivalla, joten sen kömpelö ruumis oli
kadottanut tasapainonsa siitä vauhdista, millä se oli ryhtynyt tähän
ponnistukseen. Lyhyesti sanoen ei niistä neljästä, jotka muodostivat
tuon kuvaelman kalliosta, puusta, nelijalkaisesta ja shikarista
ainoakaan enää seisonut paikallaan sillä tarpeetonta on mainita, että
Ossaru oli joutunut maahan obeliskin kaatuessa.
Mutta missä hän oli? Se kysymys heräsi sekä Karlin että Kasparin
mielessä.
"Oi, veljeni", voihki Kaspar, "pelkään hänen saaneen surmansa!"
Karl ei vastannut mitään, mutta Kasparin kovalla äänellä lausuma
ajatus ei kuitenkaan jäänyt ilman vastausta. Heti kun nuo sanat olivat
päässeet hänen huuliltaan, kuulivat he kaatuneen kastanjan oksien
seasta vastauksen sellaisella äänellä ja sellaisessa muodossa, että
veljesten sydän alkoi sykkiä ilosta.
"Ei, nuoret sahibit", puhui näkymätön Ossaru, "en ole kuollut, en ole
rahtustakaan vahingoittunut. Jos vain voin päästä vanhan kiertolaisen
ohi, olen pelastunut ja terve kuin pukki. Nyt on juostava aivan
henkensä kaupalla!"
Samalla hetkellä syöksyi shikari näkyviin puun oksien keskeltä, joiden
alle hän oli aluksi hautautunut. Sitten hän juoksi täysin voimin sitä
puuta kohti, jossa veljekset olivat löytäneet turvapaikan.
Paljon ennen kuin norsu oli päässyt jaloilleen, oli Ossaru saavuttanut
täysin turvallisen aseman suuren puun ylempien oksien keskellä,
minne Karl ja Kasparkin olivat jälleen kiivenneet ajattelematta enää
ampuma-aseitaan.
12. luku.
PIIRITYS.
Koska se puu, johon nuo kolme miestä olivat vetäytyneet, oli hyvin
suuri, ei nyt enää ollut mitään vaaraa pelättävissä norsun taholta,
niin raivoissaan kuin se olikin. He voivat katsella alas siihen ja
seurata sen liikkeitä täydellisen turvallisuuden tunteen vallassa.
Ainoa seurueen jäsen, joka oli vaarallisen lähellä tuota peloittavaa
kärsää, oli Fritz. Mutta se oli jo saanut selvän varoituksen tuon
suuren pedon häijyistä aikeista ja oli kyllin nopeajalkainen ja viisas
pysyäkseen tarpeellisen kaukana norsusta.
Mitä taas viimeksimainittuun tulee, seisoi se jaloilleen päästyään
jonkun aikaa läpsäytellen suuria korviaan ja ilmeisesti jonkun verran
neuvottomana -- ikäänkuin sitä kohdannut odottamaton tapaus olisi
nolannut sen. Mutta kauan se ei pysynyt tässä rauhallisessa asennossa.
Sen kärsässä yhä törröttävä nuoli muistutti sitä kostotuumista.
Vielä kerran kohottaen vihaisesti häntäänsä ja päästäen kimeän
torventörähdyksen se syöksyi kaatunutta puuta kohti ja upotti pitkän
kärsänsä sen oksien joukkoon. Yksitellen se käänteli ne ylös kuin
etsien jotakin esinettä. Se haki luonnollisesti shikaria.
Jonkun ajan kuluttua se luopui tästä puuhasta ja katseli ympärilleen
ilmeisesti hämmästyneen näköisenä ja ihmetellen, minne mies oli
joutunut. Se ei ollut huomannut hänen syöksyvän suurta puuta kohti,
sillä Ossaru oli paennut norsun sätkytellessä selällään, juuri silloin
sattui Fritz näyttäytymään kyyristyneenä niiden oksien alapuolella,
joille sen herrat olivat paenneet, ja nähtävästi kadehtien heidän
turvallista asemaansa.
Fritzin näkeminen oli kylliksi. Se oli ensimmäisenä ilmaissut
norsun sen lähestyessä metsän läpi ja ohjannut sen hirveään
luoti- ja nuolisateeseen. Niin pian kuin se huomasi koiran, ei
sen raivo ainoastaan virinnyt ennalleen, vaan muuttui ilmeisesti
kaksinkertaiseksi, ja nostaen häntänsä korkealle se syöksyi täyttä
vauhtia alkuperäisen vastustajansa kimppuun.
Jos hyökkääjä olisi ollut villisika tai edes härkä, olisi Fritz
epäilemättä pysynyt paikallaan tai vetäytynyt vain vähän syrjään
väistääkseen paremmin hyökkäystä sekä tehdäkseen vastahyökkäyksen.
Mutta ei ole mitään ihmettelemistä siinä, eikä se mitenkään jätä suurta
tahraa Fritzin vaakunakilpeen, että se kääntyi selin ja pakeni, kun
vastustaja oli talon kokoinen nelijalkainen, jota Fritz, kun ei ollut
itämaista alkuperää, tunsi niin vähän, eikä se vähä edes ollut hyvää,
ja kun vielä ajatteli, että tuo olento oli varustettu hirveimmillä
aseilla: muutamia jalkoja pitkällä kielellä ja torahampailla, jotka
olivat suhteelliset sen kokoon nähden. Koira pakeni niin nopeasti,
että se oli vähemmässä ajassa kuin kahdessakymmenessä sekunnissa
poissa näkyvistä -- ei ainoastaan puussa olevien herrojensa näkyvistä,
vaan myös takaa-ajajansa, norsun. Viimeksimainittu seurasi sitä vain
muutaman kärsänpituuden matkan, mutta lakkasi siitä huomatessaan, että
takaa-ajosta todennäköisesti olisi tullut oikea villihanhien takaa-ajo.
Puussa olijat toivoivat norsun lähtiessä koiran jälkeen, että tuo
takaa-ajo johtaisi vaarallisen eläimen jonkun matkan päähän ja antaisi
heille siten aikaa laskeutua maahan ja päästä pois niiltä paikoilta.
Mutta tässä he kuitenkin erehtyivät, sillä luovuttuaan koiraa ajamasta
palasi tuo suuri paksunahkainen sille paikalle, mistä se oli lähtenyt,
ja heitettyään vielä kerran kaatuneen kastanjapuun taittuneet oksat
pois kärsänsä kärjellä, se alkoi astella luhistuneen obeliskin
ympäri säännöllisessä kehässä kuin harjoittaen itseään johonkin
amfiteatteri-näytäntöön.
Enemmän kuin tunnin ajan jatkoi peto tätä säännöllistä asteluaan,
välillä pysähtyen päästämään huudon, mutta suurimman osan ajasta se
kulki äreän mykkänä. Silloin tällöin se suuntasi silmänsä ja kerran
pari kärsänsäkin maassa makaavan puun oksiin päin kuin olisi vielä
jonkun verran epäillyt siellä piileskelevän sen miehen, joka oli
lennättänyt siihen tuon kiusallisen nuolen. Sen liikkeistä päättäen
näytti tosiaankin siltä kuin se olisi pitänyt silmällä määrättyä
kohtaa, jotta ei vihollinen pääsisi pakoon. Jo kauan sitten se oli
irroittanut kärsästään nuolen, asettamalla suuren jalkansa sen varren
päälle ja vetämällä sen pois.
Fritz oli hiipinyt takaisin tiheikön reunaan, mutta pysyi kyyristyneenä
niin matalalla, ettei norsu voinut nähdä sitä.
Yläpuolella olevat miehet olivat kovasti huolissaan siitä, että heidän
vankeutensa pitkittyi näin, ja alkoivat ajatella mitenkä vapauttaisivat
itsensä. He suunnittelivat hyökkäystä alas saadakseen käsiinsä
pyssynsä, mutta Karlin mielestä se olisi ollut liian vaarallinen
yritys. Ei ollut kahtakaankymmentä kyynärää puusta siihen kohtaan,
missä tuo kaatunut lohkare oli kumollaan, ja norsu, jonka katse oli
edelleenkin virkeä, ei voisi olla huomaamatta heidän laskeutuvan alas
oksilta. Tuo suunnaton eläin saattoi kulkea melkein yhtä nopeasti
kuin nelistävä hevonen, vaikka se näytti etenevän hiljaisin luistavin
askelin. Jos se keksisi heidät ajoissa, olisi hyvin pieni mahdollisuus
päästä pakoon sen kärsältä.
Sitäpaitsi -- siinäkin tapauksessa, että heidän onnistuisi jälleen
päästä puuhun sytyttäisi heidän näkemisensä jälleen sen raivon ja saisi
sen pitkittämään oleskeluaan täällä.
Oli vielä toinenkin vaikutin, joka sai heidät kärsivällisesti jäämään
korkealle paikalleen. He tiesivät varustautuneensa vain hyvin
rajoitetulla ampumatarvevarastolla. Tuskin oli heillä sitä ollenkaan
mukanaan, ja he olivat viisaasti päättäneet säästellä sitä. Karlilla
oli vain kaksi luotia jäljellä sekä ruutia juuri sen verran, että
saattoi valmistaa kaksi panosta, eivätkä Kasparin ruutisarvi ja
patruunakotelo olleet paremmin varustetut. He saattaisivat ampua kaiken
lyijynsä norsuun onnistumatta sittenkään tappamaan eläintä, joka
voi toisinaan poistua taistelusta voitonriemuisena parikinkymmentä
patruunaa nahassaan. Näillä laukauksilla saattaisi olla vain lietsova
vaikutus, ja ehkä ne saisivat norsun jäämään puun likelle aivan
epämääräiseksi ajaksi.
Se oli oikea kiertolainen -- Ossaru oli jo aikaisemmin sanonut sitä
sellaiseksi -- vieläpä oikein isohampainen urosnorsu. Se oli senvuoksi
mitä vaarallisin eläin, ja vaikkakin he tiesivät, etteivät voisi
hetkeäkään olla turvassa tuossa laaksossa niin kauan kuin norsu oli
tuhoamatta, olivat kaikki sitä mieltä, että oli varovaisempaa jättää se
rauhaan, kunnes tarjoutuisi sopivampi tilaisuus sen tuhoamiseen.
Näiden eri vaikuttimien vuoksi he päättivät pysyä rauhallisesti puussa
ja odottaa kärsivällisesti sen piirityksen päättymistä, jota vanha
urosnorsu yhä pitkitti.
13. luku.
OUTO ILMESTYS.
Vielä toisenkin kokonaisen tunnin oli noiden kolmen puussa
istuvan miehen kärsivällisyys koetuksella. Kaiken sen aikaa pysyi
"kiertolainen" likellä kulkien yhä kalliolohkareen ympäri, kunnes oli
tallannut polun, joka muistutti sirkuskenttää iltanäytännön loputtua.
Ei ole tarpeellista mainita, että aika kului hitaasti katselijoiden
mielestä puhumattakaan Fritzistä, joka olisi epäilemättä ollut
tyytyväinen paljon lyhyempään ohjelmaan.
Mitä taas tulee puussa istuviin toveruksiin, olisi aika voinut kulua
paljon ikävämminkin kuin se kului, sillä sattui eräs kaikille, mutta
etenkin luonnontutkija Karlille niin mieltäkiinnittävä tapaus, että
he unohtivat joksikin ajaksi raivostuneen piirittäjänsä läsnäolon ja
tuskin muistivatkaan olevansa saarroksissa.
Suotuisan asemansa vuoksi he joutuivat näkemään erään kohtauksen,
jollaisia on tarjolla vain luonnon raivaamattomissa erämaissa.
Ei kaukana siitä puusta, jossa he olivat löytäneet turvapaikan, oli
toinen yhtä suuri, mutta kokonaan eri lajia. Se oli sykomori, niinkuin
Kasparkin ilman mitään kasvitieteellistä harjaantumusta saattoi todeta.
Sen sileä kuori, joka oli kirjavanaan valkeita ja vihreitä täpliä, sen
laajalle ulottuvat oksat ja lehdet ilmaisivat sen selvästi sykomoriksi.
Se oli samaa lajia kuin sen eurooppalainen heimolainen _Platanus
orientalis_.
Tämä hieno puu tavallisesti muuttuu ontoksi. Ei ainoastaan sen rungon
alempaan osaan ilmesty suuria onkaloita, vaan ylhäällä sen päärungossa
ja paksummissa oksissakin tavataan reikiä.
Kysymyksessä oleva puu oli muutamien kyynäräin päässä siitä, missä
Karl, Kaspar ja Ossaru istuivat. Se oli aivan heidän silmiensä
edessä, milloin tahansa he katsoivat vaakasuorasti eteenpäin, ja
silloin tällöin vilkaisikin yksi ja toinen heistä eteensä, kun olivat
väsyneet tarkastelemaan norsun yksitoikkoisia liikkeitä. Sykomorin
harvalehtisyys vaikutti, että he näkivät sen rungon ja useimmat sen
suurista oksista ilman mitään lehtien tai oksien varjostamista.
Kaspar ei ollut katsahtanut tähän puuhun useammin kuin pari kertaa,
kun hän huomasi siinä jotakin omituista. Hän oli tarkkasilmäinen
mies, jolla oli nopea ajatuskyky. Puun päärungossa noin kuusi jalkaa
ensimmäisen haarautuman yläpuolella hän näki esineen, joka heti
kiinnitti hänen huomiotaan. Se näytti kuin vuohensarvelta, mutta
muistutti samalla sarvikuonon tai aivan nuoren norsun käyrää kärsää. Se
pisti esiin puusta kärsä alas suunnattuna. Joka tapauksessa se poikkesi
kokonaan sykomorin oksasta ja kaikista muistakin puun osista.
Kerran pari luuli tai kuvitteli Kaspar sen liikkuvan, katsahtaessaan
siihen, mutta kun hän ei ollut varma siitä, ei hän sanonut mitään,
jotta eivät toiset nauraisi hänelle. Se ei olisi ollut ensimmäinen
kerta, jolloin Karl tietorikkaampana olisi remahtanut nauramaan
veljensä kustannuksella.
Kun nyt Kasparin huomio oli kiintynyt tuohon omituiseen ilmiöön, jatkoi
hän sen tutkimista. Pian hän havaitsikin tuon käyrän kasvannaisen
juuren ympärillä pyöreän kehän, jonka läpimitta oli noin kahdeksan tai
kymmenen tuumaa. Sen väri erosi sykomorin kuoresta, se kun oli muutamia
vivahdusasteita tummempi. Tämän kehän näytti muodostavan jokin muu aine
kuin puu, sillä se ei muistuttanut kasvia enemmän kuin sen keskeltä
esiintyöntyvä käyrä norsunluun tapainen esinekään. Jos Kasparilta
olisi kysytty minkäkaltainen se eniten oli, olisi hän sanonut sen
muistuttavan sitä tahmeaa mutaa, jota pääskyset käyttävät pesäänsä
rakentaessaan. Se oli niin suuressa määrin sen näköistä, että se olisi
voinut olla aivan samaa ainetta.
Kaspar piti yhä silmällä näitä kahta omituista esinettä -- kärsän
tapaista kasvannaista ja sitä tummaa kehää, josta se pisti näkyviin.
Vasta sitten, kun hän huomasi ensinmainitun kuuluvan elävälle
olennolle, ilmaisi hän havaintonsa tovereilleen. Siitä seikasta tuli
hän vakuutetuksi nähdessään kärsän katoavan kuin se olisi vetäytynyt
puun sisälle, kun taas sen tilalla näkyi vain tumma aukko. Sitten
ilmestyi tuo kellertävä sarvimainen esine jälleen reiästä, tunkeutuen
ulos ja täyttäen sen niinkuin aikaisemminkin.
Kaspar oli liiaksi hämmästynyt tästä näystä säilyttääkseen enää yksin
niin selittämätöntä salaisuutta. Enempää viivyttelemättä hän ilmaisi
huomionsa Karlille ja välillisesti Ossarulle.
Molemmat suuntasivat yht'aikaa katseensa puuhun ja kohdistivat sen
osoitettuun paikkaan. Karl oli yhtä ymmällä tästä oudosta ilmestyksestä
kuin Kasparkin oli ollut.
Mutta ei Ossaru. Samalla hetkellä, jolloin hän näki käyrän torahampaan
ja tumman kehän, lausui hän vain välinpitämättömästi ja huolettomasti:
"Siinähän on sarvilintu pesässään."
14. luku.
OMITUINEN PESÄ.
Juuri silloin näkyi käyrä kasvannainen vetäytyvän puun sisään, ja sen
paikalle ilmestyi pieni tumma reikä, joka oli ilmeisesti suuremman
onkalon aukko. Tämä huomio hämmästytti kovin Karlia samoin kuin
hetkistä aikaisemmin Kasparia.
"Pesä!" toisti Kaspar ihmeissään shikarin selityksestä. "Linnun pesä?
Sitäkö tarkoitatte, Ossi?"
"Aivan sitä, sahib. Se on oikein suuren linnun pesä. Feringhit sanovat
sitä sarvilinnuksi."
"Vai niin", arveli Kaspar, joka ei ollut paljonkaan viisastunut Ossarun
selityksestä, "se on hyvin kummallista. Olemme nähneet sarven kaltaisen
esineen pistävän ulos puusta, vaikkakin se muistuttaa enemmän norsun
torahammasta kuin sarvea. Se voi olla linnun nokka, mutta sanokaahan,
missä sitten lintu itse tai sen pesä on?"
Ossaru sanoi pesän olevan puun sisässä sekä linnun pesässään aivan
nokkansa takana, missä sen pitikin olla.
"Mitä! Lintuko on tuossa aukossa, mistä näimme tuon valkean esineen
pistävän näkyviin. Sehän täytti reiän aivan kokonaan, ja jos siellä on
lintu, jolle meidän näkemämme nokka kuuluu, on minun vain sanottava,
että sen nokan täytyy olla yhtä iso kuin sen ruumis. Kuinka se muuten
voisi kulkea niin pienen aukon kautta? En tosiaankaan näe muuta reikää
kuin tuon yhden. Ehkä lintu onkin tukaani [eräs isonokkainen Ameriikan
kuuman vyöhykkeen lintu. Suom.]. Olen kuullut joidenkin siihen lajiin
kuuluvien voivan mennä läpi kaikista paikoista, mihin niiden nokka
sopii. Se on kai tukaani, Ossaru?"
Ossaru ei tiennyt, mikä tukaani oli, hän kun ei ollut koskaan kuullut
sellaisesta linnusta. Hänen lintuopilliset tietonsa eivät ulottuneet
pitemmälle kuin Bengalin lintuihin, ja tukaaneja tavataan ainoastaan
Ameriikassa. Hän sanoi, että feringhit nimittävät tuota puussa
olevaa lintua "sarvilinnuksi", mutta että se myöskin tunnettiin
"sarviharakkana". Ossaru lisäsi vielä, että se oli yhtä suuri kuin
hanhi ja että sen ruumis oli monta kertaa paksumpi kuin sen nokka, niin
paksulta kuin viimeksimainittu näyttikin.
"Ja te sanotte, että sillä on pesä tuon aukon sisäpuolella?" kysyi
Kaspar osoittaen pieneen pyöreään reikään, jonka läpimitta ei näyttänyt
olevan enemmän kuin kolme tuumaa.
"Olen varma siitä, nuori sahib", kuului Ossarun vastaus.
"Varmaankin on tuolla sisällä jokin elävä olento, koska me olemme
nähneet sen liikkuvan. Jos se on niin iso lintu kuin hanhi, niin kuinka
selitätte, että se on päässyt sisälle, ja kuinka se aikoo päästä ulos?
Puun toisella puolella täytyy olla suurempi tukko."
"Ei, sahib", väitti Ossaru varmasti, "tuo, minkä näette silmienne
edessä, on ainoa kulkutie sarvilinnun pesään".
"Jopa nyt jotakin, Ossi! Väitättekö siis että hanhea suurempi lintu
voi kulkea ulos ja sisälle tuosta reiästä. Tuskinhan voisi varpunen
tunkeutua sen läpi."
"Sarvilintu ei kulje sisälle eikä ulos. Se pysyy siellä, kunnes sen
pienet poikaset ovat valmiit lähtemään pesästä."