on monta suurta aluetta, joita emme ole tutkineet, esimerkiksi sen
yläpäässä oleva leveä musta metsäjuova. Ei kukaan meistä ole ollut
siellä kertaakaan sen jälkeen kuin parina ensi päivänä ajoimme takaa
saksanhirveä kaikkialle ja menimme sitten tutkimaan kallioita.
Minäkään puolestani en ole milloinkaan oleskellut siellä päin
metsästysretkilläni -- koska löysin aina riistaa lähellä järveä
avoimella seudulla. Voihan norsulla olla pesäpaikkansa niillä
kohdin metsässä, mistä se tulee esiin vain yön aikana. Mitä taas
jälkiin tulee, on niitä epäilemättä paljonkin, mutta mieleeni ei
ole milloinkaan juolahtanut etsiä niitä silmilläni. Me olemme näes,
veljeni, liian innokkaasti rakennelleet puusiltaamme ja senjälkeen
tutkineet luolaa, niin ettemme ole kerinneet ajatella paljoa muuta."
Karl myönsi nämä huomautukset oikeiksi, sillä asia oli niinkuin
Kaspar oli sen esittänyt. Koko sen ajan, jonka he olivat oleskelleet
laaksossa, oli heidän kaikkien kolmen mieli ollut täynnä levottomuutta
tulevaisuudesta ja kokonaan suunnattu keksimään poispääsyn keinoja.
Senvuoksi he olivat kiinnittäneet hyvin vähän huomiota mihinkään
sellaiseen, mikä ei jollakin lailla auttanut näitä heidän aikeitaan.
Kasparkaan ei ollut metsästysretkillään kulkenut edemmäksi kuin
laakson puoliväliin, eivätkä nuo retket olleetkaan kovin lukuisia.
Kolmessa neljässä päivässä hän oli hankkinut niin paljon lihaa kuin
tarvittiin. Ossaru oli savustanut sen huolellisesti, ja niin se oli
heidän jokapäiväisen ravintonsa raaka-aineksena. Vain aniharvoin he
olivat jälkeenpäin käyttäneet pyssyjään hankkiakseen vähän tuoreita
ruokavaroja -- kuten pari villisorsaa järvestä tai jonkun muun pikku
eläimen, joita melkein joka aamu liikkui pyssynkantaman päässä majasta.
Tämän vuoksi oli moni paikka laaksossa jäänyt tutkimatta, ja sentähden
saattoi pitää hyvinkin mahdollisena, että suuri norsu oli voinut
majailla kaiken aikaa sen alueella, kenenkään retkeilijöistä näkemättä
sitä.
Näihin otaksumiin vaipuneina valvoivat kaikki kolme enemmän kuin
tunnin, mutta kun heidän ajatustensa esine näytti kokonaan poistuneen,
tulivat he vähitellen siihen johtopäätökseen, ettei se ainakaan sinä
yönä palaisi -- ja kun heidän turvallisuudentunteensa siten palasi,
kävivät he jälleen nukkumaan -- päättäen tästä puolin olla tarkoin
varuillaan tuon vaarallisen naapurin suhteen, joka oli niin odottamatta
ilmestynyt heidän näkyviinsä.
7. luku.
PYSSYIHIN PANNAAN UUDET PERÄT.
Seuraavana aamuna olivat kaikki kolme varhain jalkeilla ja lähtivät
ulos majasta päivän heittäessä ensimmäisiä säteitään. Karl ja
Kaspar halusivat kiihkeästi saada tarkempia tietoja norsusta,
jonka olemassaoloa Ossaru oli vieläkin taipuvainen epäilemään.
Lukuunottamatta niitä kolmea tai neljää huutavaa vihellystä, jotka
eläin oli päästänyt, oli se tosiaankin tullut ja kadonnut niin hiljaa
ja salaperäisesti, että he olisivat melkein voineet luulla koko olentoa
vain unennäöksi.
Mutta niin suuri eläin ei voi liikuskella jättämättä joitakin jälkiä
olemassaolostaan, ja koska se oli kulkenut joen tai paremminkin pienen
järvenlahden yli, johon joki laski, saattaisi sen jälkiä epäilemättä
nähdä hiekkarannalla.
Niin pian kuin päivä koitti, lähtivät siis kaikki kolme sille kohdalle,
missä olivat nähneet norsun kulkevan veden yli.
Sinne saapuessaan eivät he enää voineet epäillä norsun vierailleen
heidän luonaan. Suuria jalanjälkiä -- melkein yhtä suuria kuin sangon
pohja -- oli syvälle painuneina pehmeään hiekkaan, ja katsahtaessaan
"salmen" poikki (niinkuin he tavallisesti nimittivät kapeaa lahden
suuta) saattoivat he nähdä toisia samanlaisia jälkiä vastakkaisella
rannalla, mistä eläin oli kahlannut ylös.
Ossaru ei enää epäillyt, mikä eläin oli tehnyt nuo jäljet. Hän oli
metsästänyt norsuja Bengalin viidakoissa ja tunsi kaikki tuon suuren
nelijalkaisen omituisuudet. Sellaisia jalanjälkiä, joita hän nyt
näki, ei ollut voinut jättää pelkkä mielikuvituksen luoma eläin vaan
todellinen norsu.
"Ja kaikkein suurimpaan lajiin kuuluva", vakuutti shikari, joka nyt
puhui täysin varmasti, sekä selitti samalla, että hän voisi tuumalleen
sanoa sen korkeuden.
"Kuinka voitte sen tehdä?" kysyi Kaspar jonkun verran hämmästyneenä.
"Teen sen hyvin helposti, nuori sahib", vastasi Ossaru, "tarvitaan vain
mitta sen jalan koosta. Tällä lailla, sahibit."
Näin sanoen veti shikari taskustaan esille nuoran pätkän sekä valiten
yhden selvimmän jalanjäljen sovitteli nuoran tarkoin sen ulkoreunojen
mukaan. Siten saatiin norsun jalan ympärysmitta.
"Katsokaa nyt, sahibit", sanoi Ossaru pitäen nuoraa sormiensa välissä
-- sitä osaa siitä, joka oli sovitettu jalanjäljen ympäri -- "kaksi
kertaa tämä pituus ulottuu sen hartioihin asti. Sillä lailla Ossaru
tietää, että se on suuri norsu."
Koska näin mitattu jalan ympärys oli melkein kuusi jalkaa, olisi siis
shikarin lausuman säännön mukaan kysymyksessä oleva norsu ollut melkein
kaksitoista jalkaa korkea, ja sellaisen tiesi Karl olevan suurimman
mitä löytyy. Ei Karl myöskään kysellyt johtopäätöksen oikeutta, sillä
hän oli kuullut metsästäjiltä, joiden sanaa ei tarvinnut epäillä, että
norsun korkeus on täsmälleen kaksi kertaa niin suuri kuin sen jalan
ympärysmitta.
Ossaru, joka oli kokonaan luopunut uskostaan -- että norsu oli hänen
joku valepukuun puettu jumalansa -- selitti täydellä vakaumuksella,
että eläin oli kiertolaisnorsu. Karl ei tarvinnut mitään selityksiä
siihen, mitä hän tällä tarkoitti. Hän tiesi kiertolaisnorsun olevan
vanhan uroon, joka jostakin syystä -- ehkä huonosta käytöksestä -- on
saanut osakseen huonon kohtelun muun joukon taholta ja ajettu pois
toisten joukosta. Niin suljettuna pois aikaisempien toveriensa seurasta
on sen pakko viettää yksinäistä elämää -- mistä taas johtuu, että sen
mielenlaatu muuttuu erittäin häijyksi ja äreäksi. Se ei ainoastaan
hyökkää minkä muun eläimen kimppuun tahansa, joka sattuu kulkemaan
sen tien poikki, vaan vielä hakeekin niitä kuin vain heittäytyäkseen
kostonhimonsa valtaan! Intian viidakoissa on paljon sellaisia samoin
kuin Afrikassakin, ja koska ei ihminenkään ole jäänyt tämän yleisen
vihamielisyyden ulkopuolelle, pidetään kiertolaisnorsua erittäin
vaarallisena siinä ympäristössä, mihin se on ottanut majapaikkansa.
On kerrottu monia esimerkkejä -- vieläpä aivan luotettaviakin --
tapauksista, jolloin ihmisolentoja on uhrattu näiden jättiläismäisten
hirviöiden raivolle. Tunnetaanpa sellaisiakin tapauksia, että
kiertolaisnorsu on vartavasten asettunut odottamaan yleisen polun
viereen voidakseen tuhota ohikulkijan, joka ei osaa olla varuillaan.
Dheria Doon laaksossa tiedetään tähän lajiin kuuluvan norsun --
vieläpä sellaisen, joka oli välillä ollut kesytetty, mutta sittemmin
päässyt pakoon orjuudesta -- vieneen hengen melkein kahdeltakymmeneltä
onnettomalta ihmiseltä, ennenkuin se saatiin tuhotuksi.
Ossaru, joka hyvin tiesi kiertolaisnorsun taipumukset, neuvoi heti,
että heidän kaikkien oli tästälähin oltava varovaisia liikkeissään --
mitä neuvoa viisas Karl ei suinkaan hylännyt. Eipä edes rohkea, reipas
Kasparkaan pitänyt sopivana olla eri mieltä.
Päätettiin siis panna aseet taas asianmukaiseen kuntoon -- siltä
varalta, että he mahdollisesti tapaisivat odottamatta norsun, ennenkuin
ryhtyisivät suunnittelemaansa kallioiden tutkimiseen.
Pyssyt oli varustettava uusilla perillä ja uusi varsi laitettava
kirveeseen -- samoin oli uusittava Ossarun villisianpeitsen kahva --
sillä näiden aseiden kaikki puuaines oli rikottu tai poltettu tuhkaksi
heidän valmistaessaan karhun talista niitä kynttilöitä, jotka olivat
valaisseet heidän tietään ulos luolasta.
Askelmien hakeminen oli välttämättä siirrettävä tuonnemmaksi, kunnes he
voisivat lähteä siihen työhön sopivasti asestettuina ja varustettuina
jokaista vihollista vastaan, joka saattaisi asettua vastarintaan heidän
etenemisensä tielle.
Tultuaan tähän viisaaseen johtopäätökseen palasivat he majalleen,
sytyttivät tulen, keittivät aamiaisen ja nautittuaan ateriansa lähtivät
heti valitsemaan puukappaleita niihin eri tarkoituksiin, joihin niitä
tarvittiin.
Heidän ei ollut ollenkaan vaikea hankkia juuri sitä, mitä tarvitsivat,
sillä laaksossa kasvoi monta arvokasta puulajia. Muutamia laatuja,
jotka jo oli valmiiksi hakattu muihin tarkoituksiin ja jotka olivat
kuivuneet ja hyvässä kunnossa, löysivät he aivan majan luota.
Ryhtyen tosissaan työhön ja ahkeroiden uutterasti aamusta iltaan --
vieläpä yöhönkin asti -- tiesivät he ennen pitkää voivansa suorittaa
sellaisen pikku työn kuin pyssyjen varustamisen perillä tai varren
laittamisen villisianpeitseen.
8. luku.
KALLIOIDEN TUTKIMINEN.
Kahden päivän ahkera veistäminen riitti saamaan pyssyt, kirveen ja
peitsen täysin kuntoon. Ossaru teki itselleen myös uuden kaaripyssyn
sekä nuoliviinen.
Kolmantena aamuna aamiaisen jälkeen lähtivät kaikki kolme liikkeelle
sekä päättivät tutkia joka ainoan kohdan kalliosta.
Heidän majansa ja luolan välillä olevan kallion oli Karl jo
huolellisesti tarkastanut, niin että he menivät suoraa päätä sille
kohdalle, mihin hän oli lopettanut tutkistelunsa, ja alkoivat siitä
uuden tarkastelun.
Tosin he olivat jo tarkastaneet kalliot ylt'yleensä, mutta se oli
tapahtunut niihin aikoihin, jolloin he olivat saapuneet laaksoon, ja
sen tutkistelun tarkoitus oli aivan erilainen kuin tämän.
Silloin he vain haeskelivat paikkaa, josta voisivat kiivetä pois, eikä
portaiden tekeminen ollut vielä johtunut heidän mieleensä.
Nyt kun se suunnitelma oli herännyt heidän aivoissaan, ryhtyivät
he toiseen tarkasteluun päästäkseen varmuuteen siitä, oliko se
käytännöllinen tai mahdollinen. He siis tutkivat nyt erilaisia
seikkoja -- nähdäkseen oliko olemassa sarja askelmia toinen toisensa
yläpuolella, jotka saattoi yhdistää toisiinsa yhtä monilla sellaisilla
tikapuilla, joita he kykenivät tekemään.
Kaikki olivat varmoja siitä, että he voivat valmistaa suunnattoman
pitkiä tikapuita, kun vain uhrasivat siihen työhön kylliksi aikaa. He
tiesivät Tibetin mäntyjä -- samaa lajia, jota he olivat käyttäneet
rakentaessaan jäätikön halkeaman yli johtavaa siltaa -- kasvavan
runsaasti jokseenkin lähellä majaansa. Valikoimalla muutamia
hoikkavartisimpia niistä saisivat he niin monien tikapuiden reunat kuin
haluaisivat melkein valmiina, joista jokainen olisi neljä-viisikymmentä
jalkaa pitkä.
Jos vain saattaisi löytää sarjan askelmia, joiden kunkin välimatka ei
olisi enempää kuin neljäkymmentä jalkaa, olisi heillä hyvä toivo voida
kavuta portaita myöten reunalle ja päästä pakoon sellaisesta paikasta,
joka nyt oli heidän mielestään vastenmielisempi kuin vankila, vaikkakin
se oli maailman kauneimpia seutuja.
Pian he tosiaankin löysivät suureksi ilokseen askelmasarjan -- joka
ainakin ulkonaisesti täytti kaikki heidän vaatimuksensa. Yksikään
välimatka ei ollut suurempi kuin kolmekymmentä jalkaa, olivatpa
muutamat paljon lähempänäkin toisiaan.
Se kallionkohta, josta nämä pengermät löydettiin, ei ollut aivan
niin matalalla kuin se, missä Karl oli tehnyt mittauksensa. Se ei
kuitenkaan näyttänyt olevan korkeampi kuin kolmesataa viisikymmentä
jalkaa -- hirveä korkeus tosin, mutta ei mitään verrattuna saman
jyrkänteen muihin kohtiin. Päästäkseen sen huipulle he tarvitsivat
enemmän kuin tusinan tikapuita, joista jokaisen piti olla pituudeltaan
kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen jalan välillä. Näiden portaiden
valmistusta sellaisilla työkaluilla kuin heillä oli saattoi pitää aivan
suunnattomana työnä. Olisi voinut luulla, että se olisi riittänyt
pelästyttämään heidät koko hommasta. Mutta on koetettava käsittää
sitä tilaa, johon he olivat joutuneet -- heillähän ei ollut mitään
muuta toivoa päästä vapauteen vuorivankilastaan. Kun tämän muistaa,
käsittää hyvin, miksi he olisivat olleet halukkaat ryhtymään paljon
suurempaankin vaivaan. Luonnollisestikaan eivät he toivoneet voivansa
suorittaa sitä yhdessä päivässä tai viikossa, ei edes kuukaudessa.
He päinvastoin tiesivät hyvin kestävän muutamia kuukausia, ennenkuin
saisivat valmiiksi niin monet tikapuut kuin tarvitsivat. Sitten olisi
vielä lisävaivana sovitella kukin paikalleen, koska kaikki muut paitsi
ensimmäinen oli kannettava kalliota ylös sille pengermälle, jota varten
se laadittaisiin. Mutta näytti mahdottomalta nostaa kolmenkymmenen
jalan portaita heidän suunnittelemallaan tavalla -- nimittäin sillä
voimalla tai koneistolla, mitä heillä oli käytettävänään.
Ja niin olisi asianlaita ollutkin, jos he olisivat aikoneet tehdä
näistä portaista tavallisen painoiset. Mutta he aavistivat tämän
vaikeuden ja toivoivat selviytyvänsä siitä valmistamalla ne
mahdollisimman keveiksi -- sellaisiksi, jotka juuri kannattivat miehen
painon.
Aika lailla tyytyväisinä siihen, että saattoivat tällä kohdalla
jyrkännettä kavuta kalliota ylös suunnittelemallaan tavalla, jäivät he
alas maahan aikoen tutkia sen perinpohjin. Sen tehtyään suunnittelivat
he kiertelevänsä laaksossa kaikkialla ja ottavansa selville, eikö
jossakin kohdassa olisi vielä helpompaa ylösnousupaikkaa..
Se paikka, mihin he olivat pysähtyneet, oli sen sankkoja puita
kasvavan metsätaipaleen takana, josta Kaspar oli puhunut ja johon
ei kukaan heistä ollut vielä tähän asti astunut jalallaan. Puiden
ja niiden kallioiden välillä, joita he nyt tarkastelivat, oli kapea
metsätön maakaistale, jota peittivät ylhäältä kalliolta vierineet
irtonaiset liuskakivet. Muutamia suurikokoisia vierinkiviä oli maassa
lyhyen välimatkan päässä toisistaan; muun muassa oli siellä yksi
pylväänmuotoinen, joka oli noin parinkymmenen jalan korkuinen, kun sen
läpimitta taas oli vain viisi kuusi jalkaa. Se muistutti jonkunverran
obeliskia, ja helposti olisi voinut kuvitella ihmiskäden viimeistelleen
sen rakennetta. Mutta se oli sittenkin pelkkä luonnon oikku ja
oli luultavasti joutunut siihen muinaisajan vuoristojäätiköiden
muodostuessa. Sen yhdellä sivulla oli monta ulkonemaa, joita myöten
ketterä mies saattoi kiivetä huipulle. Ossaru tekikin niin, osittain
leikillään, osittain -- niinkuin hän sanoi -- saadakseen paremman
yleissilmäyksen kalliosta. Shikari viipyi vain muutamia minuutteja
sen huipulla. Kun hänen uteliaisuutensa oli tyydytetty, laskeutui hän
jälleen alas.
9. luku.
KESKEYTYNYT TUTKISTELU.
Vaikkakin nuo kolme olivat lähteneet sinä aamuna liikkeelle
mielessään terveellinen norsunpelko ja päättäen varovasti suorittaa
tarkastelunsa, olivat heidän mielestään nyt haihtuneet kaikki tuohon
suureen nelijalkaiseen kohdistuvat ajatukset, he kun olivat niin
iloissaan löydettyään askelmat ja innoissaan päästä kulkemaan ne ylös.
He ajattelivat vain pengermiä ja portaita ja puhelivat äänekkäästi
siitä, mitenkä parhaiten saattaisivat tehdä tikapuut sovittaakseen ne
askelmille.
Juuri silloin ja samalla hetkellä, jolloin Ossaru laskeutui alas
kallio-obeliskilta, päästi Fritz, joka oli nuuskiskellut siellä täällä
puiden lomassa, hirveän haukunnan -- samanlaisen kuin sinä yönä,
jolloin norsu oli tehnyt vierailun majan luo.
Koiran äänessä tuntui jonkunlaista kauhun värettä -- kuin olisi
haukunnan aiheuttajana ollut jokin pelottava olento. Kaikissa kolmessa
heräsi heti epäluulo, että norsu oli lähettyvillä. Vaistomaisesti
kääntyivät he sinne päin, mistä koiran haukunta tuntui tulevan.
Yhtä vaistomaisesti he pusersivat kukin lujemmin asettaan -- Karl
rihlapyssyään, Kaspar kaksipiippuistaan ja Ossaru kaaripyssyään, jonka
jouselle oli nuoli sovitettu.
On tarpeetonta mainita, että kaikkien kolmen kasvoilla kuvastui
jonkun verran hämmennystä, joka paremminkin lisääntyi kuin väheni,
kun he näkivät Fritzin äkkiä syöksyvän viidakosta ja juoksevan heitä
kohti täyttä vauhtia, häntä melkoisesti alas painuneena. Sitäpaitsi
päästi koira äänen, joka hyvin suuressa määrin muistutti ulvomista.
Sen kimppuun oli ilmeisestikin hyökännyt eläin, joka oli saanut sen
pakenemaan. Sen isännät tiesivät hyvin, että vain hirvittävä olento voi
saada kelpo Fritzin käyttäytymään niin häpeällisellä tavalla.
He eivät olleetkaan kauan epätietoisia siitä, millainen Fritzin
voittaja ja vainooja oli, sillä aivan sen takana melkein koskettaen
siihen näkyi pitkä, sylinterin tai torven muotoinen sinertävän harmaa
esine, joka työntyi esiin kahden kellahtavan puolikuun välistä, jotka
muistuttivat paria suunnatonta norsunluista sarvea. Niiden takana näkyi
pari suurta korvaa kuin pohjanahan kaistaleet, joiden lisäkkeiden
jäljestä taas ilmestyi suunnattoman norsun pyöreä, raskas hahmo.
Rysähtäen tunkeutui tuo hirviö viidakon läpi, puhdisti ruumiistaan pian
siihen tarttuneet oksat ja syöksyi suoraa päätä avoimen paikan yli --
käännellen kulkiessaan hirveää torveaan. Se tuli Fritzin jäljessä niin
suoraan kuin pääsi ja oli ilmeisesti raivoissaan koiralle.
Viimeksimainittu syöksyi sotkuisesta tiheiköstä päästyään sitä paikkaa
kohti, jossa sen kolme isäntää seisoi -- ohjaten norsun siten heidän
kimppuunsa.
Ei enää ollut kysymys Fritzin suojelemisesta sen hirvittävältä
takaa-ajajalta, sillä norsu näytti kokonaan unohtaneen tuon vähäisen
nelijalkaisen olennon, joka oli ärsyttänyt sitä, huomatessaan
arvokkaammat vastustajat torahampailleen. Se suuntasi hyökkäyksensä
kohtisuorina seisovia kaksijalkaisia vastaan -- kuin päättäen rangaista
heitä heidän käskynalaisensa huonosta käytöksestä.
Nuo kolme vierekkäin seisovaa miestä huomasivat yhdellä katseella,
ettei Fritz enää ollut norsun katkeruuden esine, sillä tuo suunnaton
hirviö hyökkäsi suoraa päätä heitä kohti.
Ei ollut ollenkaan aikaa neuvottelun pitämiseen -- neuvojen saamiseen
tai antamiseen. Kunkin oli toimittava oman vaistonsa opastamana, ja sen
mukaan he menettelivätkin. Karl lähetti rihlapyssystään luodin suoraan
lähestyvän vihollisen torahampaiden väliin, kun taas Kaspar laukaisi
hirviön otsaan kaksipiippuisensa molemmat panokset. Ossarun nuolen
nähtiin tarttuvan kiinni norsun kärsään, ja samalla hetkellä näki norsu
vain Ossarun kantapäiden vilahtelevan.
Karl ja Kaspar juoksivat, sillä olisi ollut pelkkää mielettömyyttä
jäädä enää hetkeksikään tuon vaarallisen eläimen läheisyyteen. Mutta
on oikeudenmukaista shikaria kohtaan mainita, että Karl ja Kaspar
juoksivat ensin, sillä he olivat ensiksi avanneetkin tulen. Niin pian
kuin he olivat sen tehneet, livistivät he kumpikin minkä suinkin
pääsivät. He juoksivat yhdessä, ja onneksi heille kummallekin oli
lähellä suuri puu, jossa oli matalalla vaakasuoria oksia, niin että he
saattoivat nopeasti kiivetä latvaan asti.
Oli vain puoli sekuntia heidän ja Ossarun pakoonlähdön välillä, mutta
vaikka se väliaika olikin lyhyt, ratkaisi se kuitenkin takaa-ajajan
menettelyn, ja koko sen vainonhalu kohdistui Ossaruun.
Shikari olisi mielellään juossut samaa puuta kohti, jonka turviin
molemmat toiset olivat vetäytyneet, mutta norsu oli jo edennyt niin
pitkälle siihen suuntaan, että se olisi todennäköisesti voinut siepata
hänet kiinni, ennenkuin hän olisi päässyt pois sen ulottuvilta.
Hetkisen aikaa hän oli neuvoton ja näytti kadottaneen tavallisen
kylmäverisyytensä.
Norsu syöksyi häntä kohti, pieni häntätupsu heiluen nopeasti
ilmassa ja kärsä, jossa yhä törrötti Ossarun oma nuoli, suunnattuna
vaakasuorasti häntä kohti. Se näytti tietävän, että shikari oli
lähettänyt tuon puikon sen rustoisen kärsän läpi -- mikä ehkä tuotti
paljon enemmän tuskaa kuin ne lyijypanokset, jotka olivat tupsahtaneet
sen paksua kalloa vastaan. Senvuoksi se oli valinnut Ossarun kostonsa
ensimmäiseksi uhriksi.
Shikarin asema oli tosiaankin äärimmäisen vaarallinen, niin että Karl
ja Kaspar, jotka nyt huomasivat olevansa verrattain hyvässä turvassa
vainolta, huudahtivat vaistomaisesti. Molemmat luulivat uskollisen
oppaansa ja seuralaisensa joutuvan perikatoon.
Ossarun näytti vaaran välitön läheisyys hämmentävän. Mutta sitä kesti
vain hetkisen -- ainoastaan silmänräpäyksen hän epäröi, koettaisiko
päästä puulle asti. Huomatessaan, ettei hän voinut tehdä sitä oikein
turvallisesti, kääntyi hän ja juoksi päinvastaiseen suuntaan.
Minne? Obeliskille. Niin, se pylväs, jolta hän oli aivan äsken
laskeutunut alas, oli vain kymmenen askeleen päässä, ja Ossaru, joka
nyt palasi sen luo, suoritti sen matkan vähemmällä kuin viidellä.
Sinkauttaen pois nyt hyödyttömät aseensa hän tarttui kallionlohkareen
ulkoneviin kohtiin ja kiipesi ylös sitä kuin orava.
Nyt oli hänellä hyvä tilaisuus käyttää koko ketteryyttään. Sekunti --
puolikin sekuntia lisää -- ja hän olisi myöhästynyt, sillä ennenkuin
hän oli saapunut pylvään kärkeen, tunkeutui norsun kärsän kapea osa
hänen puseronsa helman alle. Jos sen kangas olisi ollut sitkeämpää
lajia, olisi Ossaru singonnut taaksepäin maahan nopeammin kuin hän oli
kiivennyt.
Asiain näin ollen repesi puuvillakangas, joka oli haurasta pitkästä
käytöstä ja ilman vaikutuksesta, kovasti rätisten. Vaikkakin shikarilta
ryöstettiin näin hänen takkinsa takakappale ja hän paljastui jokseenkin
häpeällisesti, oli hän kuitenkin tyytyväinen tietäessään, että hänen
oli tätä seikkaa kiitettävä nahkansa pelastamisesta.
10. luku.
OSSARU OBELISKILLA.
Hetkeä myöhemmin seisoi Ossaru pylvään kärjessä. Mutta sielläkään
hän ei suinkaan ollut täysin turvassa sillä takaa-ajaja ei ollut
luopunut toivosta ulottua häneen. Päinvastoin heitti raivostunut eläin,
huomatessaan shikarin puseron kehnon kankaan vetäneen sitä nenästä,
kangaskaistaleen kärsästään ja asettuen seisomaan takajaloilleen
heitti ruumiinsa pystysuoraan asentoon ja nosti etujalkansa korkealle
obeliskia vastaan.
Olisi voinut luulla sen aikovan kiivetä ylös pylvästä myöten, ja sen se
olisi varmasti tehnytkin, jos se vain olisi ollut mahdollista. Mutta ei
Ossaru kuitenkaan ollut turvassa, sillä norsun seisoessa takajaloillaan
ja kurkoittaessa kärsäänsä täyteen pituuteen ei viimeksimainitun kärki
ollut kauempana kuin kuuden tuuman päässä hänen jalkapohjistaan.
Shikari seisoi suorana kuin kuvapatsas jalustalla -- vaikkakaan hänen
kasvonpiirteensä eivät ollenkaan olleet kuvapatsasmaiset, ne kun
olivat kaikkea muuta kuin liikkumattomat. Päinvastoin ilmeni niissä
äärimmäistä hämmennystä. Eikä se ollutkaan ihmeellistä, sillä hän
saattoi selvästi huomata, että jos norsun onnistuisi venyttää kärsäänsä
vain kaksitoista tuumaa lisää pyyhkäisisi se hänet obeliskin huipulta
kuin kärpäsen.
Hän seisoi siis kamalassa jännityksessä katsellen hirviötä, joka
ponnisteli kaikin voimin ulottuakseen häneen.
Nämä ponnistukset se teki yhtä viisaasti kuin tarmokkaastikin. Tuo
nelijalkainen ei ainoastaan kohonnut täyteen pituuteensa -- seisoen,
jos niin saa sanoa, varpaillaan --, vaan huomatessaan, ettei ollut
kyllin korkea, se laskeutui jälleen neljän jalkansa varaan ja nousi
sitten jälleen takajaloilleen koettaen kurkottautua yhä korkeammalle.
Joitakin kertoja se uudisti tämän yrityksen -- koettaen joka kerta eri
puolilta obeliskia -- kuin toivoen, että maaperä pylvään ympärillä
olisi jollakin kohdalla korkeammalla, niin että se voisi ulottua nuo
kaksitoista tuumaa ylemmäksi, jotka se tarvitsi päästäkseen käsiksi
uhriinsa.
Onneksi Ossarulle oli norsu ensimmäisellä yrityksellään ulottunut
korkeimmalle, ja vaikkakin se yhä kiersi kalliopylvästä, ei se miltään
reunalta voinut kurkottautua korkeammalle kuin että juuri sai kärsänsä
kärjellä kosketetuksi sen pienen tasaisen paikan reunaa, jolla shikarin
jalat sijaitsivat.