"Ei siinä sittenkään ole mitään niin outoa", puheli Kaspar. "Laaksossa

on monta suurta aluetta, joita emme ole tutkineet, esimerkiksi sen

yläpäässä oleva leveä musta metsäjuova. Ei kukaan meistä ole ollut

siellä kertaakaan sen jälkeen kuin parina ensi päivänä ajoimme takaa

saksanhirveä kaikkialle ja menimme sitten tutkimaan kallioita.

Minäkään puolestani en ole milloinkaan oleskellut siellä päin

metsästysretkilläni -- koska löysin aina riistaa lähellä järveä

avoimella seudulla. Voihan norsulla olla pesäpaikkansa niillä

kohdin metsässä, mistä se tulee esiin vain yön aikana. Mitä taas

jälkiin tulee, on niitä epäilemättä paljonkin, mutta mieleeni ei

ole milloinkaan juolahtanut etsiä niitä silmilläni. Me olemme näes,

veljeni, liian innokkaasti rakennelleet puusiltaamme ja senjälkeen

tutkineet luolaa, niin ettemme ole kerinneet ajatella paljoa muuta."

Karl myönsi nämä huomautukset oikeiksi, sillä asia oli niinkuin

Kaspar oli sen esittänyt. Koko sen ajan, jonka he olivat oleskelleet

laaksossa, oli heidän kaikkien kolmen mieli ollut täynnä levottomuutta

tulevaisuudesta ja kokonaan suunnattu keksimään poispääsyn keinoja.

Senvuoksi he olivat kiinnittäneet hyvin vähän huomiota mihinkään

sellaiseen, mikä ei jollakin lailla auttanut näitä heidän aikeitaan.

Kasparkaan ei ollut metsästysretkillään kulkenut edemmäksi kuin

laakson puoliväliin, eivätkä nuo retket olleetkaan kovin lukuisia.

Kolmessa neljässä päivässä hän oli hankkinut niin paljon lihaa kuin

tarvittiin. Ossaru oli savustanut sen huolellisesti, ja niin se oli

heidän jokapäiväisen ravintonsa raaka-aineksena. Vain aniharvoin he

olivat jälkeenpäin käyttäneet pyssyjään hankkiakseen vähän tuoreita

ruokavaroja -- kuten pari villisorsaa järvestä tai jonkun muun pikku

eläimen, joita melkein joka aamu liikkui pyssynkantaman päässä majasta.

Tämän vuoksi oli moni paikka laaksossa jäänyt tutkimatta, ja sentähden

saattoi pitää hyvinkin mahdollisena, että suuri norsu oli voinut

majailla kaiken aikaa sen alueella, kenenkään retkeilijöistä näkemättä

sitä.

Näihin otaksumiin vaipuneina valvoivat kaikki kolme enemmän kuin

tunnin, mutta kun heidän ajatustensa esine näytti kokonaan poistuneen,

tulivat he vähitellen siihen johtopäätökseen, ettei se ainakaan sinä

yönä palaisi -- ja kun heidän turvallisuudentunteensa siten palasi,

kävivät he jälleen nukkumaan -- päättäen tästä puolin olla tarkoin

varuillaan tuon vaarallisen naapurin suhteen, joka oli niin odottamatta

ilmestynyt heidän näkyviinsä.

7. luku.

PYSSYIHIN PANNAAN UUDET PERÄT.

Seuraavana aamuna olivat kaikki kolme varhain jalkeilla ja lähtivät

ulos majasta päivän heittäessä ensimmäisiä säteitään. Karl ja

Kaspar halusivat kiihkeästi saada tarkempia tietoja norsusta,

jonka olemassaoloa Ossaru oli vieläkin taipuvainen epäilemään.

Lukuunottamatta niitä kolmea tai neljää huutavaa vihellystä, jotka

eläin oli päästänyt, oli se tosiaankin tullut ja kadonnut niin hiljaa

ja salaperäisesti, että he olisivat melkein voineet luulla koko olentoa

vain unennäöksi.

Mutta niin suuri eläin ei voi liikuskella jättämättä joitakin jälkiä

olemassaolostaan, ja koska se oli kulkenut joen tai paremminkin pienen

järvenlahden yli, johon joki laski, saattaisi sen jälkiä epäilemättä

nähdä hiekkarannalla.

Niin pian kuin päivä koitti, lähtivät siis kaikki kolme sille kohdalle,

missä olivat nähneet norsun kulkevan veden yli.

Sinne saapuessaan eivät he enää voineet epäillä norsun vierailleen

heidän luonaan. Suuria jalanjälkiä -- melkein yhtä suuria kuin sangon

pohja -- oli syvälle painuneina pehmeään hiekkaan, ja katsahtaessaan

"salmen" poikki (niinkuin he tavallisesti nimittivät kapeaa lahden

suuta) saattoivat he nähdä toisia samanlaisia jälkiä vastakkaisella

rannalla, mistä eläin oli kahlannut ylös.

Ossaru ei enää epäillyt, mikä eläin oli tehnyt nuo jäljet. Hän oli

metsästänyt norsuja Bengalin viidakoissa ja tunsi kaikki tuon suuren

nelijalkaisen omituisuudet. Sellaisia jalanjälkiä, joita hän nyt

näki, ei ollut voinut jättää pelkkä mielikuvituksen luoma eläin vaan

todellinen norsu.

"Ja kaikkein suurimpaan lajiin kuuluva", vakuutti shikari, joka nyt

puhui täysin varmasti, sekä selitti samalla, että hän voisi tuumalleen

sanoa sen korkeuden.

"Kuinka voitte sen tehdä?" kysyi Kaspar jonkun verran hämmästyneenä.

"Teen sen hyvin helposti, nuori sahib", vastasi Ossaru, "tarvitaan vain

mitta sen jalan koosta. Tällä lailla, sahibit."

Näin sanoen veti shikari taskustaan esille nuoran pätkän sekä valiten

yhden selvimmän jalanjäljen sovitteli nuoran tarkoin sen ulkoreunojen

mukaan. Siten saatiin norsun jalan ympärysmitta.

"Katsokaa nyt, sahibit", sanoi Ossaru pitäen nuoraa sormiensa välissä

-- sitä osaa siitä, joka oli sovitettu jalanjäljen ympäri -- "kaksi

kertaa tämä pituus ulottuu sen hartioihin asti. Sillä lailla Ossaru

tietää, että se on suuri norsu."

Koska näin mitattu jalan ympärys oli melkein kuusi jalkaa, olisi siis

shikarin lausuman säännön mukaan kysymyksessä oleva norsu ollut melkein

kaksitoista jalkaa korkea, ja sellaisen tiesi Karl olevan suurimman

mitä löytyy. Ei Karl myöskään kysellyt johtopäätöksen oikeutta, sillä

hän oli kuullut metsästäjiltä, joiden sanaa ei tarvinnut epäillä, että

norsun korkeus on täsmälleen kaksi kertaa niin suuri kuin sen jalan

ympärysmitta.

Ossaru, joka oli kokonaan luopunut uskostaan -- että norsu oli hänen

joku valepukuun puettu jumalansa -- selitti täydellä vakaumuksella,

että eläin oli kiertolaisnorsu. Karl ei tarvinnut mitään selityksiä

siihen, mitä hän tällä tarkoitti. Hän tiesi kiertolaisnorsun olevan

vanhan uroon, joka jostakin syystä -- ehkä huonosta käytöksestä -- on

saanut osakseen huonon kohtelun muun joukon taholta ja ajettu pois

toisten joukosta. Niin suljettuna pois aikaisempien toveriensa seurasta

on sen pakko viettää yksinäistä elämää -- mistä taas johtuu, että sen

mielenlaatu muuttuu erittäin häijyksi ja äreäksi. Se ei ainoastaan

hyökkää minkä muun eläimen kimppuun tahansa, joka sattuu kulkemaan

sen tien poikki, vaan vielä hakeekin niitä kuin vain heittäytyäkseen

kostonhimonsa valtaan! Intian viidakoissa on paljon sellaisia samoin

kuin Afrikassakin, ja koska ei ihminenkään ole jäänyt tämän yleisen

vihamielisyyden ulkopuolelle, pidetään kiertolaisnorsua erittäin

vaarallisena siinä ympäristössä, mihin se on ottanut majapaikkansa.

On kerrottu monia esimerkkejä -- vieläpä aivan luotettaviakin --

tapauksista, jolloin ihmisolentoja on uhrattu näiden jättiläismäisten

hirviöiden raivolle. Tunnetaanpa sellaisiakin tapauksia, että

kiertolaisnorsu on vartavasten asettunut odottamaan yleisen polun

viereen voidakseen tuhota ohikulkijan, joka ei osaa olla varuillaan.

Dheria Doon laaksossa tiedetään tähän lajiin kuuluvan norsun --

vieläpä sellaisen, joka oli välillä ollut kesytetty, mutta sittemmin

päässyt pakoon orjuudesta -- vieneen hengen melkein kahdeltakymmeneltä

onnettomalta ihmiseltä, ennenkuin se saatiin tuhotuksi.

Ossaru, joka hyvin tiesi kiertolaisnorsun taipumukset, neuvoi heti,

että heidän kaikkien oli tästälähin oltava varovaisia liikkeissään --

mitä neuvoa viisas Karl ei suinkaan hylännyt. Eipä edes rohkea, reipas

Kasparkaan pitänyt sopivana olla eri mieltä.

Päätettiin siis panna aseet taas asianmukaiseen kuntoon -- siltä

varalta, että he mahdollisesti tapaisivat odottamatta norsun, ennenkuin

ryhtyisivät suunnittelemaansa kallioiden tutkimiseen.

Pyssyt oli varustettava uusilla perillä ja uusi varsi laitettava

kirveeseen -- samoin oli uusittava Ossarun villisianpeitsen kahva --

sillä näiden aseiden kaikki puuaines oli rikottu tai poltettu tuhkaksi

heidän valmistaessaan karhun talista niitä kynttilöitä, jotka olivat

valaisseet heidän tietään ulos luolasta.

Askelmien hakeminen oli välttämättä siirrettävä tuonnemmaksi, kunnes he

voisivat lähteä siihen työhön sopivasti asestettuina ja varustettuina

jokaista vihollista vastaan, joka saattaisi asettua vastarintaan heidän

etenemisensä tielle.

Tultuaan tähän viisaaseen johtopäätökseen palasivat he majalleen,

sytyttivät tulen, keittivät aamiaisen ja nautittuaan ateriansa lähtivät

heti valitsemaan puukappaleita niihin eri tarkoituksiin, joihin niitä

tarvittiin.

Heidän ei ollut ollenkaan vaikea hankkia juuri sitä, mitä tarvitsivat,

sillä laaksossa kasvoi monta arvokasta puulajia. Muutamia laatuja,

jotka jo oli valmiiksi hakattu muihin tarkoituksiin ja jotka olivat

kuivuneet ja hyvässä kunnossa, löysivät he aivan majan luota.

Ryhtyen tosissaan työhön ja ahkeroiden uutterasti aamusta iltaan --

vieläpä yöhönkin asti -- tiesivät he ennen pitkää voivansa suorittaa

sellaisen pikku työn kuin pyssyjen varustamisen perillä tai varren

laittamisen villisianpeitseen.

8. luku.

KALLIOIDEN TUTKIMINEN.

Kahden päivän ahkera veistäminen riitti saamaan pyssyt, kirveen ja

peitsen täysin kuntoon. Ossaru teki itselleen myös uuden kaaripyssyn

sekä nuoliviinen.

Kolmantena aamuna aamiaisen jälkeen lähtivät kaikki kolme liikkeelle

sekä päättivät tutkia joka ainoan kohdan kalliosta.

Heidän majansa ja luolan välillä olevan kallion oli Karl jo

huolellisesti tarkastanut, niin että he menivät suoraa päätä sille

kohdalle, mihin hän oli lopettanut tutkistelunsa, ja alkoivat siitä

uuden tarkastelun.

Tosin he olivat jo tarkastaneet kalliot ylt'yleensä, mutta se oli

tapahtunut niihin aikoihin, jolloin he olivat saapuneet laaksoon, ja

sen tutkistelun tarkoitus oli aivan erilainen kuin tämän.

Silloin he vain haeskelivat paikkaa, josta voisivat kiivetä pois, eikä

portaiden tekeminen ollut vielä johtunut heidän mieleensä.

Nyt kun se suunnitelma oli herännyt heidän aivoissaan, ryhtyivät

he toiseen tarkasteluun päästäkseen varmuuteen siitä, oliko se

käytännöllinen tai mahdollinen. He siis tutkivat nyt erilaisia

seikkoja -- nähdäkseen oliko olemassa sarja askelmia toinen toisensa

yläpuolella, jotka saattoi yhdistää toisiinsa yhtä monilla sellaisilla

tikapuilla, joita he kykenivät tekemään.

Kaikki olivat varmoja siitä, että he voivat valmistaa suunnattoman

pitkiä tikapuita, kun vain uhrasivat siihen työhön kylliksi aikaa. He

tiesivät Tibetin mäntyjä -- samaa lajia, jota he olivat käyttäneet

rakentaessaan jäätikön halkeaman yli johtavaa siltaa -- kasvavan

runsaasti jokseenkin lähellä majaansa. Valikoimalla muutamia

hoikkavartisimpia niistä saisivat he niin monien tikapuiden reunat kuin

haluaisivat melkein valmiina, joista jokainen olisi neljä-viisikymmentä

jalkaa pitkä.

Jos vain saattaisi löytää sarjan askelmia, joiden kunkin välimatka ei

olisi enempää kuin neljäkymmentä jalkaa, olisi heillä hyvä toivo voida

kavuta portaita myöten reunalle ja päästä pakoon sellaisesta paikasta,

joka nyt oli heidän mielestään vastenmielisempi kuin vankila, vaikkakin

se oli maailman kauneimpia seutuja.

Pian he tosiaankin löysivät suureksi ilokseen askelmasarjan -- joka

ainakin ulkonaisesti täytti kaikki heidän vaatimuksensa. Yksikään

välimatka ei ollut suurempi kuin kolmekymmentä jalkaa, olivatpa

muutamat paljon lähempänäkin toisiaan.

Se kallionkohta, josta nämä pengermät löydettiin, ei ollut aivan

niin matalalla kuin se, missä Karl oli tehnyt mittauksensa. Se ei

kuitenkaan näyttänyt olevan korkeampi kuin kolmesataa viisikymmentä

jalkaa -- hirveä korkeus tosin, mutta ei mitään verrattuna saman

jyrkänteen muihin kohtiin. Päästäkseen sen huipulle he tarvitsivat

enemmän kuin tusinan tikapuita, joista jokaisen piti olla pituudeltaan

kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen jalan välillä. Näiden portaiden

valmistusta sellaisilla työkaluilla kuin heillä oli saattoi pitää aivan

suunnattomana työnä. Olisi voinut luulla, että se olisi riittänyt

pelästyttämään heidät koko hommasta. Mutta on koetettava käsittää

sitä tilaa, johon he olivat joutuneet -- heillähän ei ollut mitään

muuta toivoa päästä vapauteen vuorivankilastaan. Kun tämän muistaa,

käsittää hyvin, miksi he olisivat olleet halukkaat ryhtymään paljon

suurempaankin vaivaan. Luonnollisestikaan eivät he toivoneet voivansa

suorittaa sitä yhdessä päivässä tai viikossa, ei edes kuukaudessa.

He päinvastoin tiesivät hyvin kestävän muutamia kuukausia, ennenkuin

saisivat valmiiksi niin monet tikapuut kuin tarvitsivat. Sitten olisi

vielä lisävaivana sovitella kukin paikalleen, koska kaikki muut paitsi

ensimmäinen oli kannettava kalliota ylös sille pengermälle, jota varten

se laadittaisiin. Mutta näytti mahdottomalta nostaa kolmenkymmenen

jalan portaita heidän suunnittelemallaan tavalla -- nimittäin sillä

voimalla tai koneistolla, mitä heillä oli käytettävänään.

Ja niin olisi asianlaita ollutkin, jos he olisivat aikoneet tehdä

näistä portaista tavallisen painoiset. Mutta he aavistivat tämän

vaikeuden ja toivoivat selviytyvänsä siitä valmistamalla ne

mahdollisimman keveiksi -- sellaisiksi, jotka juuri kannattivat miehen

painon.

Aika lailla tyytyväisinä siihen, että saattoivat tällä kohdalla

jyrkännettä kavuta kalliota ylös suunnittelemallaan tavalla, jäivät he

alas maahan aikoen tutkia sen perinpohjin. Sen tehtyään suunnittelivat

he kiertelevänsä laaksossa kaikkialla ja ottavansa selville, eikö

jossakin kohdassa olisi vielä helpompaa ylösnousupaikkaa..

Se paikka, mihin he olivat pysähtyneet, oli sen sankkoja puita

kasvavan metsätaipaleen takana, josta Kaspar oli puhunut ja johon

ei kukaan heistä ollut vielä tähän asti astunut jalallaan. Puiden

ja niiden kallioiden välillä, joita he nyt tarkastelivat, oli kapea

metsätön maakaistale, jota peittivät ylhäältä kalliolta vierineet

irtonaiset liuskakivet. Muutamia suurikokoisia vierinkiviä oli maassa

lyhyen välimatkan päässä toisistaan; muun muassa oli siellä yksi

pylväänmuotoinen, joka oli noin parinkymmenen jalan korkuinen, kun sen

läpimitta taas oli vain viisi kuusi jalkaa. Se muistutti jonkunverran

obeliskia, ja helposti olisi voinut kuvitella ihmiskäden viimeistelleen

sen rakennetta. Mutta se oli sittenkin pelkkä luonnon oikku ja

oli luultavasti joutunut siihen muinaisajan vuoristojäätiköiden

muodostuessa. Sen yhdellä sivulla oli monta ulkonemaa, joita myöten

ketterä mies saattoi kiivetä huipulle. Ossaru tekikin niin, osittain

leikillään, osittain -- niinkuin hän sanoi -- saadakseen paremman

yleissilmäyksen kalliosta. Shikari viipyi vain muutamia minuutteja

sen huipulla. Kun hänen uteliaisuutensa oli tyydytetty, laskeutui hän

jälleen alas.

9. luku.

KESKEYTYNYT TUTKISTELU.

Vaikkakin nuo kolme olivat lähteneet sinä aamuna liikkeelle

mielessään terveellinen norsunpelko ja päättäen varovasti suorittaa

tarkastelunsa, olivat heidän mielestään nyt haihtuneet kaikki tuohon

suureen nelijalkaiseen kohdistuvat ajatukset, he kun olivat niin

iloissaan löydettyään askelmat ja innoissaan päästä kulkemaan ne ylös.

He ajattelivat vain pengermiä ja portaita ja puhelivat äänekkäästi

siitä, mitenkä parhaiten saattaisivat tehdä tikapuut sovittaakseen ne

askelmille.

Juuri silloin ja samalla hetkellä, jolloin Ossaru laskeutui alas

kallio-obeliskilta, päästi Fritz, joka oli nuuskiskellut siellä täällä

puiden lomassa, hirveän haukunnan -- samanlaisen kuin sinä yönä,

jolloin norsu oli tehnyt vierailun majan luo.

Koiran äänessä tuntui jonkunlaista kauhun värettä -- kuin olisi

haukunnan aiheuttajana ollut jokin pelottava olento. Kaikissa kolmessa

heräsi heti epäluulo, että norsu oli lähettyvillä. Vaistomaisesti

kääntyivät he sinne päin, mistä koiran haukunta tuntui tulevan.

Yhtä vaistomaisesti he pusersivat kukin lujemmin asettaan -- Karl

rihlapyssyään, Kaspar kaksipiippuistaan ja Ossaru kaaripyssyään, jonka

jouselle oli nuoli sovitettu.

On tarpeetonta mainita, että kaikkien kolmen kasvoilla kuvastui

jonkun verran hämmennystä, joka paremminkin lisääntyi kuin väheni,

kun he näkivät Fritzin äkkiä syöksyvän viidakosta ja juoksevan heitä

kohti täyttä vauhtia, häntä melkoisesti alas painuneena. Sitäpaitsi

päästi koira äänen, joka hyvin suuressa määrin muistutti ulvomista.

Sen kimppuun oli ilmeisestikin hyökännyt eläin, joka oli saanut sen

pakenemaan. Sen isännät tiesivät hyvin, että vain hirvittävä olento voi

saada kelpo Fritzin käyttäytymään niin häpeällisellä tavalla.

He eivät olleetkaan kauan epätietoisia siitä, millainen Fritzin

voittaja ja vainooja oli, sillä aivan sen takana melkein koskettaen

siihen näkyi pitkä, sylinterin tai torven muotoinen sinertävän harmaa

esine, joka työntyi esiin kahden kellahtavan puolikuun välistä, jotka

muistuttivat paria suunnatonta norsunluista sarvea. Niiden takana näkyi

pari suurta korvaa kuin pohjanahan kaistaleet, joiden lisäkkeiden

jäljestä taas ilmestyi suunnattoman norsun pyöreä, raskas hahmo.

Rysähtäen tunkeutui tuo hirviö viidakon läpi, puhdisti ruumiistaan pian

siihen tarttuneet oksat ja syöksyi suoraa päätä avoimen paikan yli --

käännellen kulkiessaan hirveää torveaan. Se tuli Fritzin jäljessä niin

suoraan kuin pääsi ja oli ilmeisesti raivoissaan koiralle.

Viimeksimainittu syöksyi sotkuisesta tiheiköstä päästyään sitä paikkaa

kohti, jossa sen kolme isäntää seisoi -- ohjaten norsun siten heidän

kimppuunsa.

Ei enää ollut kysymys Fritzin suojelemisesta sen hirvittävältä

takaa-ajajalta, sillä norsu näytti kokonaan unohtaneen tuon vähäisen

nelijalkaisen olennon, joka oli ärsyttänyt sitä, huomatessaan

arvokkaammat vastustajat torahampailleen. Se suuntasi hyökkäyksensä

kohtisuorina seisovia kaksijalkaisia vastaan -- kuin päättäen rangaista

heitä heidän käskynalaisensa huonosta käytöksestä.

Nuo kolme vierekkäin seisovaa miestä huomasivat yhdellä katseella,

ettei Fritz enää ollut norsun katkeruuden esine, sillä tuo suunnaton

hirviö hyökkäsi suoraa päätä heitä kohti.

Ei ollut ollenkaan aikaa neuvottelun pitämiseen -- neuvojen saamiseen

tai antamiseen. Kunkin oli toimittava oman vaistonsa opastamana, ja sen

mukaan he menettelivätkin. Karl lähetti rihlapyssystään luodin suoraan

lähestyvän vihollisen torahampaiden väliin, kun taas Kaspar laukaisi

hirviön otsaan kaksipiippuisensa molemmat panokset. Ossarun nuolen

nähtiin tarttuvan kiinni norsun kärsään, ja samalla hetkellä näki norsu

vain Ossarun kantapäiden vilahtelevan.

Karl ja Kaspar juoksivat, sillä olisi ollut pelkkää mielettömyyttä

jäädä enää hetkeksikään tuon vaarallisen eläimen läheisyyteen. Mutta

on oikeudenmukaista shikaria kohtaan mainita, että Karl ja Kaspar

juoksivat ensin, sillä he olivat ensiksi avanneetkin tulen. Niin pian

kuin he olivat sen tehneet, livistivät he kumpikin minkä suinkin

pääsivät. He juoksivat yhdessä, ja onneksi heille kummallekin oli

lähellä suuri puu, jossa oli matalalla vaakasuoria oksia, niin että he

saattoivat nopeasti kiivetä latvaan asti.

Oli vain puoli sekuntia heidän ja Ossarun pakoonlähdön välillä, mutta

vaikka se väliaika olikin lyhyt, ratkaisi se kuitenkin takaa-ajajan

menettelyn, ja koko sen vainonhalu kohdistui Ossaruun.

Shikari olisi mielellään juossut samaa puuta kohti, jonka turviin

molemmat toiset olivat vetäytyneet, mutta norsu oli jo edennyt niin

pitkälle siihen suuntaan, että se olisi todennäköisesti voinut siepata

hänet kiinni, ennenkuin hän olisi päässyt pois sen ulottuvilta.

Hetkisen aikaa hän oli neuvoton ja näytti kadottaneen tavallisen

kylmäverisyytensä.

Norsu syöksyi häntä kohti, pieni häntätupsu heiluen nopeasti

ilmassa ja kärsä, jossa yhä törrötti Ossarun oma nuoli, suunnattuna

vaakasuorasti häntä kohti. Se näytti tietävän, että shikari oli

lähettänyt tuon puikon sen rustoisen kärsän läpi -- mikä ehkä tuotti

paljon enemmän tuskaa kuin ne lyijypanokset, jotka olivat tupsahtaneet

sen paksua kalloa vastaan. Senvuoksi se oli valinnut Ossarun kostonsa

ensimmäiseksi uhriksi.

Shikarin asema oli tosiaankin äärimmäisen vaarallinen, niin että Karl

ja Kaspar, jotka nyt huomasivat olevansa verrattain hyvässä turvassa

vainolta, huudahtivat vaistomaisesti. Molemmat luulivat uskollisen

oppaansa ja seuralaisensa joutuvan perikatoon.

Ossarun näytti vaaran välitön läheisyys hämmentävän. Mutta sitä kesti

vain hetkisen -- ainoastaan silmänräpäyksen hän epäröi, koettaisiko

päästä puulle asti. Huomatessaan, ettei hän voinut tehdä sitä oikein

turvallisesti, kääntyi hän ja juoksi päinvastaiseen suuntaan.

Minne? Obeliskille. Niin, se pylväs, jolta hän oli aivan äsken

laskeutunut alas, oli vain kymmenen askeleen päässä, ja Ossaru, joka

nyt palasi sen luo, suoritti sen matkan vähemmällä kuin viidellä.

Sinkauttaen pois nyt hyödyttömät aseensa hän tarttui kallionlohkareen

ulkoneviin kohtiin ja kiipesi ylös sitä kuin orava.

Nyt oli hänellä hyvä tilaisuus käyttää koko ketteryyttään. Sekunti --

puolikin sekuntia lisää -- ja hän olisi myöhästynyt, sillä ennenkuin

hän oli saapunut pylvään kärkeen, tunkeutui norsun kärsän kapea osa

hänen puseronsa helman alle. Jos sen kangas olisi ollut sitkeämpää

lajia, olisi Ossaru singonnut taaksepäin maahan nopeammin kuin hän oli

kiivennyt.

Asiain näin ollen repesi puuvillakangas, joka oli haurasta pitkästä

käytöstä ja ilman vaikutuksesta, kovasti rätisten. Vaikkakin shikarilta

ryöstettiin näin hänen takkinsa takakappale ja hän paljastui jokseenkin

häpeällisesti, oli hän kuitenkin tyytyväinen tietäessään, että hänen

oli tätä seikkaa kiitettävä nahkansa pelastamisesta.

10. luku.

OSSARU OBELISKILLA.

Hetkeä myöhemmin seisoi Ossaru pylvään kärjessä. Mutta sielläkään

hän ei suinkaan ollut täysin turvassa sillä takaa-ajaja ei ollut

luopunut toivosta ulottua häneen. Päinvastoin heitti raivostunut eläin,

huomatessaan shikarin puseron kehnon kankaan vetäneen sitä nenästä,

kangaskaistaleen kärsästään ja asettuen seisomaan takajaloilleen

heitti ruumiinsa pystysuoraan asentoon ja nosti etujalkansa korkealle

obeliskia vastaan.

Olisi voinut luulla sen aikovan kiivetä ylös pylvästä myöten, ja sen se

olisi varmasti tehnytkin, jos se vain olisi ollut mahdollista. Mutta ei

Ossaru kuitenkaan ollut turvassa, sillä norsun seisoessa takajaloillaan

ja kurkoittaessa kärsäänsä täyteen pituuteen ei viimeksimainitun kärki

ollut kauempana kuin kuuden tuuman päässä hänen jalkapohjistaan.

Shikari seisoi suorana kuin kuvapatsas jalustalla -- vaikkakaan hänen

kasvonpiirteensä eivät ollenkaan olleet kuvapatsasmaiset, ne kun

olivat kaikkea muuta kuin liikkumattomat. Päinvastoin ilmeni niissä

äärimmäistä hämmennystä. Eikä se ollutkaan ihmeellistä, sillä hän

saattoi selvästi huomata, että jos norsun onnistuisi venyttää kärsäänsä

vain kaksitoista tuumaa lisää pyyhkäisisi se hänet obeliskin huipulta

kuin kärpäsen.

Hän seisoi siis kamalassa jännityksessä katsellen hirviötä, joka

ponnisteli kaikin voimin ulottuakseen häneen.

Nämä ponnistukset se teki yhtä viisaasti kuin tarmokkaastikin. Tuo

nelijalkainen ei ainoastaan kohonnut täyteen pituuteensa -- seisoen,

jos niin saa sanoa, varpaillaan --, vaan huomatessaan, ettei ollut

kyllin korkea, se laskeutui jälleen neljän jalkansa varaan ja nousi

sitten jälleen takajaloilleen koettaen kurkottautua yhä korkeammalle.

Joitakin kertoja se uudisti tämän yrityksen -- koettaen joka kerta eri

puolilta obeliskia -- kuin toivoen, että maaperä pylvään ympärillä

olisi jollakin kohdalla korkeammalla, niin että se voisi ulottua nuo

kaksitoista tuumaa ylemmäksi, jotka se tarvitsi päästäkseen käsiksi

uhriinsa.

Onneksi Ossarulle oli norsu ensimmäisellä yrityksellään ulottunut

korkeimmalle, ja vaikkakin se yhä kiersi kalliopylvästä, ei se miltään

reunalta voinut kurkottautua korkeammalle kuin että juuri sai kärsänsä

kärjellä kosketetuksi sen pienen tasaisen paikan reunaa, jolla shikarin

jalat sijaitsivat.

Saarroksissa Himalajalla: Saksalaisten veljesten seikkailuja · 第 2 / 18 段