SAARROKSISSA HIMALAJALLA
Saksalaisten veljesten seikkailuja
Kirj.
MAYNE REID
Englanninkielestä suomentanut
Aino Tuomikoski
Kariston nuortenkirjoja 23.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1920.
Seikkailukirjat ovat poikien lukemistossa välttämättömiä
mielikuvituksen ja reippaudenhalun elvyttäjiä, ja hyvistä
seikkailukirjoista on saatavissa paljon tarpeellista opetusta
niillekin, joita mikään sattumakaan ei toimita kokemaan vaaroja ja
vastuksia tavallisen sivistyselämän ulkopuolella.
Mutta näitä hyviä seikkailukirjoja ei ilmesty kovinkaan runsaasti.
Parhaimpien tätä lajia täytyy olla laajakatseisten, etevälahjaisten
kelpo kansalaisten kirjoittamia, jotka itse ovat saaneet suuren määrän
kokemuksia käsittelemältänsä alalta. Heidän jäljittelijänsä johtuvat
etsimään uutta vain juuri seikkailujen keksimisessä, rakentamaan
tekeleensä pelkän jännityksen varaan, joka piankin herpoo eikä jätä
lukijalle mitään pysyväistä, se "jännitys" johdutaan sitäpaitsi
helpoimmin hankkimaan taistelukohtauksista ja muista tihutöistä,
jollaiset liiallisuudellaan pilaavat nuorison herkkää sielunelämää.
Oikeita suositeltavia seikkailukirjoja hakiessaan joutuu ensimäiseksi
kääntämään huomionsa tämän kirjallisuudenhaaran varsinaisiin esikuviin,
sellaisiin kuin Uuden maailman moninaisissa koettelemuksissa
karaistuneihin Mayne Reidiin ja Gustave Aimardiin, joiden jälkiä
lukuisat uudemman ajan pätevätkin nuorisonkirjailijat ovat astuneet
tuotteittensa sommittelussa, sillaikaa kun tusinakynäilijäin liuta on
heikoilla mukailuillaan aiheuttanut tällaiselle luettavalle paljon
ansaittua ennakkoluuloisuutta vanhemman väen silmissä.
Sarjassamme esitelläänkin nyt myös kapteeni Reidin kirjallisesta
tuotannosta ensimäiset lyhentämättömät käännökset suomalaiselle
yleisölle. Hän todella täyttää ensiluokkaisesti päävaatimuksen,
joka on asetettava ulkoelämää ja villiä luontoa käsittelevälle
kertojalle. Hän oli ollut intomielinen eränkävijä, tutkimusretkeilijä
ja taisteleva sivistyksen uranaukaisija ennen kuin ryhtyi käyttämään
tietojansa ja muistelmiaan nuorison viehättelyyn, ja tässä
kirjallisessa työskentelyssään hän myös osoittaa huomattavia kerronnan
lahjoja, samalla kun hän kykenee todellisesti avartamaan lukijainsa
käsityspiiriä.
Mayne Reid oli syntynyt v. 1818, skotlantilaisesta pappissuvusta, joka
oli asettunut Irlantiin; äidin puolelta hän ilmoittaa olleensa sen
"tuliluontoisen ja pikamielisen Rutherfordin" sukua, joka esiintyy
Walter Scottin "Marmionissa". Hänen sanotaankin suuressa määrin
perineen tämän tulisen luonnonlaadun. Yhdenkolmatta vuotiaana hän
muutti kotimaastansa New Orleansiin ja vietti sitten useat vuodet
mitä kirjavimmissa vaiheissa, m.m. juuri niillä metsästysretkillä,
joita hän "Mississippin metsästäjäpojissa" kuvailee. V. 1846 hän meni
Meksikon sotaan ja kunnostautui uljuudellaan Santa Cruzin, Cerro
Gordon ja Contrerasin taisteluissa, ja Chapultepecin valloituksessa
syyskuulla v. 1847 hänen ilmoitettiin saaneen surmansa. Eräässä Ohion
valtiossa pidetyssä juhlassa lausuttiin muistorunokin tälle kaatuneelle
sankarille, joka kuitenkin pian jälkeenpäin ilmestyi elävänä esiin.
Ensimäisen romaaninsa hän julkaisi Yhdysvalloissa v. 1850, ja nopeasti
hän pääsi melkein yhtä suureen suosioon nuorisonkirjailijana kuin Jules
Verne. Uutterana kynämiehenä hän vietti lopun ikäänsä Englannissa ja
kuoli lokak. 22 p:nä 1883.
Osa Reidin romaaneista käsittelee valkoihoisten taistelulta intiaanien
kanssa ja Meksikon julmia oloja; nykyinen nuorisonkasvatus on löytänyt
soveliaampia seikkailukirjoja rauhallisemman retkeilyn aloilta. Mutta
jälkimäisenkin vaatimuksen täyttää miehuullisen kapteenin toinen
romaanisikermä, johon sarjamme ensimäiset suomennokset on hänen
pääteoksinaan luettava.
Näissä seikkailukertomuksissaan Reid erityisesti osoittaa
luonnontieteellisiä harrastuksiansa, ja hän pani valmistamiseen mitä
suurinta huolta. Hän on itse huomauttanut, että koko toiminta-alue on
esitetty tarkoin omakohtaisten tutkimusten mukaan; ainoatakaan eläintä
tai kasvia ei ole siirretty vieraaseen maantieteelliseen yhteyteen, ja
tapaukset ovat koettua ja kuultua.
Tällaiset kirjat ovat erikoisesti meidän päiviemme nuorison lukemistoa,
tarjotessaan mieluisaan muotoon sovellettuna hyvän luonnontieteellisen
kurssin ja esittäessään tervettä elämää taivasalla. Jo monelle kielelle
käännettyinä ja klassillisiksi vakautuneina ne ansaitsevat etusijan
toimintatarmoisten poikien joutohetkien virkistyksenä.
_V. H.-A._
1. luku.
HIMALAJA.
Kukapa ei olisi kuullut Himalajasta, tuosta suunnattomasta
vuoristorykelmästä Intian kuumien tasankojen ja Tibetin kylmien
ylänköjen välissä, -- tuosta mainiosta suojamuurista maailman kahden
suurimman valtakunnan, Mogulin ja Kiinan, välillä? Kokemattomin
maantieteellinen aloittelijakin tietää mainita, että siellä ovat koko
maanpinnan korkeimmat vuoret, että niiden huiput -- ainakin puolisen
tusinaa niistä -- ovat enemmän kuin kahdeksan kilometriä merenpinnan
yläpuolella pystysuoraan mitaten, ja että yli kolmekymmentä niistä
kohoaa enemmän kuin kahdenkymmenen tuhannen jalan korkeuteen, kantaen
ikuista lumivaippaa hartioillaan!
Taitavampi maantieteilijä tai maankuoren tutkija voisi kertoa
satoja muita mieltäkiinnittäviä asioita näistä majesteettisista
vuorista. Paksuja nidoksia voisi täyttää mitä miellyttävimmillä
erikoiskuvauksilla niistä -- niiden eläimistöstä, metsistä,
kasvistosta. Mutta tässä, hyvä lukija, meillä on tilaa puhua vain
muutamista kaikkein silmäänpistävimmistä seikoista, niin että kenties
kykenet muodostamaan jonkunlaisen käsityksen noiden valtavien
lumikruunuisten vuorijärkäleiden jättimäisestä suuruudesta, jotka
huimaavassa korkeudessa seisovat otsa rypyssä tai hymyillen --
asianhaarain mukaan -- ison Intianmaan vartijoina.
Kirjoittajain tapa on nimittää Himalajaa "vuorijonoksi". Espanjalaiset
maantieteilijät sanoisivat sitä "sierraksi" (saha) -- jota nimitystä
he ovat käyttäneet Amerikan Andeista. Kumpikin nimitys on sopimaton
Himalajasta puhuttaessa, sillä noiden vuorten peittämä laaja seutu --
yli 500,000 neliökilometriä eli melkein puolitoista Suomen pinta-alaa
-- ei muistuta muodoltaan ensinkään jonoa. Sen pituus on vain kuusi
tai seitsemän kertaa suurempi kuin leveys, ja edellinen on runsaasti
puolitoista tuhatta kilometriä, kun taas jälkimmäinen monin paikoin
ulottuu kahden leveysasteen yli.
Sitäpaitsi ei Himalajan läntisestä päätekohdasta, joka on Cabulin
maassa, sen itäisimmille vuorille asti lähelle Bramaputran äyräitä
ole olemassa sellaista yhtämittaisuutta, joka oikeuttaisi nimityksen
"vuorijono". Näiden kahden päätekohdan välillä katkovat vuoristoa
monin paikoin poikittain kulkevat suunnattomat laaksot, jotka ovat
suurten virtain kulkuväyliä; nämä virrat eivät juokse idän ja lännen
suuntaa, mikä otaksuttiin itse vuortenkin suunnaksi, vaan ne virtaavat
poikkipäin, usein pohjoista tai etelää kohti.
Totta on, että matkustajasta, joka lähestyy Himalajaa joltakin kohdalta
Intian suurta tasankoa, nämä vuoret näyttävät yhtäjaksoiselta jonolta,
joka suuntautuu jatkuvana pitkin taivaanrantaa idästä länteen. Tämä
on kuitenkin pelkkä näköharha; Himalajaa ei ole katsottava yhdeksi
harjanteeksi, vaan sitä on pidettävä vuorenkukkuloiden sarjana, joka
käsittää 500,000 neliökilometrin maa-alan ja haarautuu yhtä moneen eri
suuntaan kuin kompassi voi osoittaa.
Tämän laajan vuoristoseudun piirissä vaihtelee ilmasto, maanlaatu ja
kasvullisuus suuresti. Matalampien kukkulain välissä -- niiden, jotka
rajoittuvat Intian tasankoihin -- samoin kuin muutamissa sisemmän
vuoriston syvemmissä laaksoissakin, on kasvullisuus kuuman tai lämpimän
vyöhykkeen luontoista. Palmu, sanajalkapuu ja bamburuoko kukoistavat
siellä täydessä rehevyydessään. Ylempänä alkaa näkyä lauhkean
vyöhykkeen kasvullisuutta, jota edustavat erilajisten jättiläistammien
muodostamat metsät, sykomoorit, havupuut, saksanpähkinät ja kastanjat.
Vielä ylempänä ovat rododendronit, koivut ja kanervat, joita seuraa
yrttikasvien alue, ynnä viettäviä pengermiä ja rehevän ruohikon
peittämiä ylätasankojakin. Vielä eteenpäin ja ylöspäin ikuisen
lumen rajaa kohti levinneinä tavataan erilaisia salasiittiöitä --
alppikasviston jäkäliä ja sammalia -- aivan samoin kuin napapiirin
takana. Matkustaja, joka tulee Intian tasangoilta kulkien kohti
Himalajan korkeita harjanteita tai joka nousee jostakin noista
syvemmistä laaksoista kohti sitä vartioivia lumipeitteisiä huippuja,
saa kokea muutamien tuntien matkan varrella joka lajia ilmastoa ja
nähdä edustettuina kaikki kasvullisuuden lajit, mitä maan pinnalla
tunnetaan!
Himalaja ei ole asumaton seutu. Päinvastoin. Sen rajain sisällä on
melkoinen kuningaskunta (Nepal) ja useampia vähäisiä valtioita ja
yhteiskuntia (kuten Bhotan, Sikhim, Gurwhal, Kumaon ja kuuluisa
Cashmere), joista muutamilla on jonkinlainen valtiollinen
riippumattomuus, mutta enimmät elävät isompain valtakuntain
suojeluksen alaisina, toiset Anglo-Intian, toiset Kiinan. Näiden
monien valtioiden asukkaat ovat sekalaista rotua ja eroavat suuresti
Hindustanin kansasta. Idän puolella -- Bhotanissa ja Sikhimissä
-- he ovat pääasiassa mongolilaista sukua, muistuttaen tapain ja
tottumusten puolesta Tibetin väestöä ja ollen tibetiläisten tavoin
uskonnoltaankin laamalaisia. Himalajan läntisissä seuduissa asuu
sekaisin ghurka-vuoristolaisia, etelän hinduja, Lahoren sikhejä ja
vanhan Mogulin valtakunnan muhamettilaisia; täällä tavataan myös täysin
tunnustettuina Aasian kolme suurta edustavaa uskontoa muhamettilainen,
buddalainen ja braamalainen.
Väestön lukumäärä on kuitenkin kovin vähäinen sen alueen suuruuteen
nähden, jolle se on hajautuneena, ja onpa Himalajan kukkulamailla
monia seutuja, tuhansien neliökilometrien laajuisia tienoita, joissa
ei elä ainoaakaan ihmisolentoa, missä ei savu nouse yhdestäkään
piipusta. Semmoisiakin laajoja maa-aloja siellä on, etenkin noiden
korkeiden lumipeitteisten huippujen seutuvilla, joita ei ole koskaan
tutkittu tai joille vain ani harvoin on osunut joku seikkaileva
metsämies. Toiset paikat ovat kerrassaan saavuttamattomiakin, ja
tarpeetonta on sanoakaan, että korkeimmille huipuille -- jommoisia
ovat Khumulari, Kitshinjunga, Donkia, Davalgiri ja muut -- ei ole
yrittäminen huimapäisimmänkään kiipeilijän. Tuskinpa kukaan on
milloinkaan noussut kahdeksan kilometrin korkeuteen merenpinnasta, ja
kysymyksenalaista on, tokko mikään ihmisolento voisi elääkään tuossa
korkeudessa. On luultavaa, että kaikki elollinen elämä sammuisi noin
ylhäällä joko tavattoman kylmyyden tai ilmakehän ohuuden vaikutuksesta.
[Luonnollisesti nämä asiat tunnetaan nykyjään paremmin kuin Reidin
aikana. Suom.]
Vaikka Himalajan vuoret ovat tunnetut varhaisimmista historiallisista
ajoista asti -- ne ovat näet samat kuin muinaisten kirjailijain _Imaus_
ja _Emodus_ -- olemme me eurooppalaiset vasta viime vuosisadan aikana
saaneet niistä jotakin varmaa tietoa. Portugalilaiset ja hollantilaiset
-- ensimmäiset eurooppalaiset Intian asuttajat -- ovat kertoneet meille
niistä varsin vähän, ja kauanpa olivat englantilais-intialaisetkin
kirjoittajat puhumatta mitään tästä mielenkiintoisesta aiheesta.
Liioitellut kertomukset Himalajan vuoristolaisten -- eritotenkin
ghurkain -- vihamielisyydestä ja julmuudesta ehkäisivät yksityisiä
tutkimuksia, ja lukuunottamatta viittä kuutta kirjaa, jotka enimmäkseen
koskettelevat Himalajaa läntistä aluetta ja ovat verraten arvottomia,
niiden tekijöiltä kun puuttuu tieteellistä pätevyyttä, on tuo laaja
seutu meidän päiviimme asti pysynyt melkein _terra incognita'na_.
Vastikään olemme sentään saaneet enemmän tietoja tuosta
mieltäkiinnittävästä maanpinnan osasta. Kasvitieteilijä, jota
on sinne houkutellut seudun uhkea kasvisto, on avannut meille
kasvullisuuden uuden maailman. Royle ja Hooker ovat suorittaneet
taitavasti tämän tehtävän. Eläintieteilijä, jota niinikään on vetänyt
puoleensa seudun vaihteleva eläimistö, on tutustuttanut meidät
uusiin ilmiöihin ja muotoihin tällä alalla. Hodgson ja Wallich ovat
tämän lajin historioitsijoita. Ja tuskinpa meidän on vähemmästä
kiittäminen urheilumiehiä ja metsästäjiäkään -- Markhamia, Dunlopia ja
"vuorelais"-Wilsonia.
Mutta näiden nimien lisäksi, jotka ovat tulleet kuuluisiksi niiden
omistajain tutkimuksista julkaistujen selontekojen avulla, on
muitakin, jotka ovat vielä kirjoihin merkitsemättä. Kasvienkerääjä
-- yritteliään tarhurin yksinkertainen mutta tarpeellinen asiamies
-- on löytänyt tiensä Himalajalle, urkkinut syrjäisimmätkin solat,
kiivennyt jyrkimmätkin vierut ja samoillut pitkin ikuisen lumen
rajoja. Uusia lehti- ja kukkamuotoja etsien hän on kahlannut sameat
joet, uskaltanut kuohuville koskille ja vaarallisille lumivieremille
ja kulkenut kiiltävien vuorijäätikköjen pelottavain halkeamain yli.
Ja vaikkei mikään painettu kirja tiennekään kertoa hänen kirjavista
seikkailuistaan, ei hän ole sen vähemmin ollut mukana lisäämässä
tietojamme tuosta mahtavasta vuorimaailmasta. Hänen opetuksensa on
luettavana kukista, purppuraisen magnolian, deodarin, rododendronin
kukinnoista. Siitä kertovat kasvihuoneet, kämmekän ihmeelliset kukat,
kierreputken merkillinen muoto; puutarhoissa on siitä tarinoita,
monissa arvokkaissa juurissa ja hedelmissä, jotka ovat määrätyt ennen
pitkää joutumaan jälkiruokapöydän kaunistuksiksi.
Meidän tehtävänämme on kertoa erään tuollaisen vaatimattoman retkeilyn
vaiheet, muutaman nuoren kasvinkerääjän seikkailut, joka oli eräällä
maailman pääkaupungissa hyvin tunnetulla "kylvömiehellä" palveluksessa.
2. luku.
NÄKÖALA KHUMULARILTA.
Kertomuksemme näyttämö on ihan Himalajan sydämessä, siinä osassa
vuoristoa, jota englantilaiset matkailijat ovat vähimmin tutkineet,
mutta joka ei kumminkaan ole kauimpana Anglo-Intian pääkaupungista,
Kalkuttasta. Melkein säntilleen pohjoiseen tästä kaupungista ja
niillä tienoilla, missä Bramaputran suuri mutka kiertää Himalajan
selänteitä, on löydettävissä se piste, johon meidän on kohdistettava
huomiomme. Kirjallisessa mielessä voimme nimittää sitä pisteeksi,
verrattuna summittaisesti sitä ympäröivän erämaan autioon suuruuteen
-- erämaan, jonka muodostavat paljaat, kalseat vuorenharjat, kiiltävät
jäätiköt, lumipeitteiset huiput, kohoten kerroksittain toinen toisensa
yläpuolelle tai kasattuina epäsuhtaisiksi möhkäleiksi kuin sakeat
pilvet.
Tämän kallioiden, jään ja lumen kaaoksen keskeltä kohoaa Khumularin
majesteettinen huippu, valkein viitoin ja kruunuin puettuna, niinkuin
sen pyhyydelle sopiikin. Ympärillä on toisenmuotoisia vuoria, sen
naapureita ja seuralaisia, vähäisempiä kooltaan, mutta kuitenkin
mahtavia nekin, esiintyen samanlaisessa ikuista puhtautta säteilevässä
puvussa kuin Khumularikin.
Jos voisit nousta Khumularin korkeimmalle huipulle, niin sinulla
olisi silmäisi edessä ja tuhansia jalkoja alapuolellasi kertomuksemme
tapahtumapaikka -- näyttämö, jolla sen eri kohtaukset on esitetty. Tämä
näyttämö muistuttaisi melkoisesti amfiteatteria, paitsi että näytelmän
henkilöitä olisi vähän ja katsojia ei ollenkaan.
Katsellessasi Khumularin huipulta tämän majesteettisen vuoren juurella
olevia kukkuloita kohti, huomaisit siellä varsin merkillisen näköisen
laakson -- niin kummallisen, että huomiosi kääntyisi siihen heti.
Panisit merkille, että se on säännöllisen soikion muotoinen ja
että sitä eivät rajoita viettävät rinteet, vaan miltei pystysuora
kallioseinä, joka näyttää ulottuvan yhtäjaksoisesti ympäri koko
laakson. Tämän tumman graniittisen kalliojyrkänteen voit silmämäärällä
arvioida kohoavan useita satoja jalkoja äkkijyrkästi ylös laakson
pohjasta. Jos olisi kesän aika, huomaisit edelleen, että sen reunalta
poispäin alkaa vuori taas tummanvärisenä jyrkentyä ja kohota yhä
ylemmäksi, suipeten vihdoin yltympäri kohoaviksi kukkuloiksi ja
kärjiksi, ja että nämä, ollen lumirajan yläpuolella, ovat vakinaisesti
tuon puhtaan valkovaipan verhoamia, joka on putoellut niille taivaista.
Nämä yksityiskohdat kiintyisivät huomioon ensi silmäyksellä. Sitten
siirtyisi silmäsi alhaalla olevaan laaksoon ja viipyisi siellä,
ihmetellen seudun omituisuutta ja ihastuneena sen viehkeään sulouteen,
se kun on niin jyrkkänä vastakohtana tuolle karulle ympäristölle, jota
tähän asti olit tarkastellut.
Laakson muodon nähdessään tekisi mieli otaksua, että se onkin jonkun
sammuneen tulivuoren suuri, soikea syöksyaukko. Mutta mustain
rikkipitoisten laavanjätteiden asemesta, joita ehkä odottaisit näkeväsi
ripoteltuina sen pohjalle, huomaatkin hymyilevän kauniin, vihannan
maiseman, kenttämäisiä tasankoja puistojen, viidakkojen ja pensastojen
keskellä, siellä täällä joku kalliotöyräs ja pengermä ikäänkuin
rakennettuna taiteelliseksi koristeeksi. Pitkin kalliojyrkänteen piiriä
kasvaa metsää tummanvihantana vyönä, ja laakson keskellä on päilyvä
järvi, jonka hopeiselle pinnalle voit nähdä joinakin hetkinä päivästä
kuvastuvan osia siitä lumipeitteisestä huipusta, jolla seisot -- itse
Khumularin kartiosta.
Hyvällä kaukoputkella voit erottaa useampaa lajia nelijalkaisia
käyskelemässä noilla viheriöillä laitumilla, monenlaisia lintuja
lentelemässä ja toisia ilakoimassa järven pinnalla.
Sinua houkuttaisi nähdä lähistössä joku suuri kartano. Tähyilisit
kenties joka suuntaan odottaen, pilkistäisikö puiden seasta esiin
savupiippuja ja torninhuippuja. Mutta nämä toiveesi pettäisivät.
Toisella puolen laaksoa, lähellä ympäryskallion juurta, voisit nähdä
valkoista huurua nousevan maan pinnalta. Olisi erehdys luulla sitä
savuksi. Sitä se ei ole, vaan kuumasta lähteestä kohoavaa höyryä; tämän
lähde pulppuilee kallion kyljestä ja muodostaa pienen purosen, joka
ikäänkuin hopeainen juova yhdistää sen järveen.
Mielistyneenä tämän viehättävän laakson näkemiseen tahtoisit päästä
käymään siellä. Laskeutuisit Khumularin korkeaa viettävää rinnettä
ja ponnistellen sitä ympäröivien rosoisten juurikukkulain läpi
saavuttaisit viimein tuon kiertojyrkänteen äyrään. Mutta siihen sinun
olisi pysähdyttävä. Siitä ei mene alaspäin minkäänlaista polkua, ja
jos aikomuksesi on vielä päästä tuon hymyilevän järven rannoille,
niin sinun on laskeuduttava kalliolta köyttä tai köysirappusia myöten
useampia satoja jalkoja.
Jos on kumppaneita apuna, niin tämä onnistuukin. Mutta laaksoon
kerran päästyäsi voit palata sieltä samoin ainoastaan köysirappusia
kiipeämällä; muuta mahdollisuutta ei ole.
Laakson laidassa havaitset eräässä paikassa aukon kalliossa ja voit
kuvitella yrittäväsi sitä tietä päästä vuoren kupeelle. Aukon suun
voikin saavuttaa helposti lievää ylämaata kulkien, mutta vaellettuasi
sen läpi huomaatkin sen vain johtavan erääseen solaan, itse laaksoa
muistuttavaan aukeaan, jota molemmin puolin rajoittavat äkkijyrkät
kallioseinät. Tämä sola on puolittain jäätikön peittämä, jonka pintaa
sinun on laskeuduttava jonkun matkaa alaspäin. Tämän laskutaipaleen
suoritettuasi huomaat jäätikön katkeavan, ja edessäsi on suuri
halkeama, sata jalkaa syvä ja sata leveä. Etemmäksi et voi päästä
silloittamatta halkeamaa, ja jos onnistuisitkin tekemään sillan sen
yli, niin tapaisit alempana toisia vieläkin syvempiä ja leveämpiä,
joiden yli sinun olisi mahdoton päästä.
Jos sitte pyörrät takaisin ja tarkastelet tuota omituista laaksoa,
johon olit laskeutunut, niin näet siellä monenlaisia puita, monenlaisia
nelijalkaisia, monenlaisia lintuja ja hyönteisiä -- tapaat siellä joka
lajia elollista elämää, paitsi ihmisolentoja. Mutta jos et tapaakaan
ihmistä, niin löydätpä kumminkin jälkiä hänestäkin. Likellä kuumaa
lähdettä huomaat ikäänkuin jonkinlaisena nojana kalliota vastaan
alkuperäisen kivenlohkoista rakennetun majan, joka on rapattu puron
uomasta otetusta liejusta. Astut sisään. Huomaat sen tyhjäksi ja
kylmäksi, aivan asumattomaksi. Kalustoa ei ole. Soran ja ruohon
peittämiä kivisiä alustoja, joilla nähtävästi on nukuttu tai maattu,
ja pari kolme graniittilohkoa, joilla arvatenkin on istuskeltu. Siinä
kaikki. Muutamia nahankappaleita riippumassa seinillä ja eläinten luita
hajallaan ulkopuolella maassa -- merkkejä sen ruuan laadusta, jolla
majan asukkaat ovat mahtaneet elää. Metsästäjiä ne ovat varmaankin
olleet. Se kai lienee sinun luonnollinen otaksumasi.
Mutta miten ne joutuivat tähän laaksoon ja kuinka pääsivät sieltä pois?
Tietenkin ne laskeutuivat sinne samalla tavalla kuin sinäkin ja sitten
taas kiipesivät pois köysiportaita myöten.
Tähän päätökseen varmaankin tulisit; ja se olisikin tyydyttävä selitys,
jollei ottaisi lukuun erästä seikkaa, johon nyt juuri kiinnitämme
huomiota.
Tutkiessasi jyrkänteen sisäseinää kiintyy silmäsi omituiseen ilmiöön.
Havaitset kapean viirun eli pikemminkin sarjan likekkäin olevia
viiruja, jotka nousevat pystysuorasti kallion juurelta ylöspäin.
Siirtyessäsi lähemmäksi näitä merkillisiä juovia huomaatkin niiden
olevan rappusia; alimmaiset nojaavat maahan ja ulottuvat reunakkeelle,
jolle toiset on asetettu; nämä taas ulottuvat toiselle reunakkeelle,
jossa on pohja kolmansille rappusille, ja samalla tapaa jatkuu kuusi
rappukerrosta.
Ensi katsannolla näyttäisi siltä kuin olisivat nuo majassa asuneet,
entiset luonnonkansalaiset poistuneet laaksosta näiden rappusten
avulla. Tämä olisi taaskin luonnollinen päätelmä, jollei sitä
vakuuttaisi vääräksi seuraava seikka: rappuset eivät jatku jyrkänteen
yläreunaan asti! Pitkä taipale, joka vaatisi vielä parit kolmet
samanlaiset tikkaat, on täyttämättä ylimmäisten rappusten ja jyrkänteen
äyrään välillä, ja tuota väliä ei ole voitu kiivetä ilman lisätikkaita.
Missä ne ovat? Tuskin on luultavaa, että ne oli nostettu ylös, ja jos
ne olisivat pudonneet takaisin laaksoon, olisivat ne vielä siellä.
Mutta maassa ei sellaisia ole.
Mutta näitä arvailuja ei ole tarvis jatkaa. Pikainen kallion tarkastelu
riittää vakuuttamaan sinulle, että aikomus kiivetä ylös asti rappusia
myöten ei olisi onnistunut. Reunake, jolle ylimmäisten tikkaiden yläpää
ulottuu, olisi osoittautunut liian kapeaksi kannattamaan toisia, tai
paremmin sanoen: ylempänä olevat ja ulkonevat kalliot olisivat tehneet
mahdottomaksi sijoittaa rappusia tuolle mainitulle reunakkeelle. On
ilmeistä, että aietta oli yritetty panna toimeen, mutta että se oli
hylätty.
Itse yrityksen laatu jo ilmaisee, että sen tekijäin on täytynyt joutua
epätoivoiseen tilanteeseen -- vangeiksi tuohon jyrkänteiden ympäröimään
laaksoon, ilman muuta pelastumisen keinoa kuin minkä ehkä itse
keksisivät.
Ja vielä enemmänkin. Tutkittuasi paikan tarkasti voit tulla siihenkin
tulokseen, että heillä ei ole ollutkaan mahdollisuutta päästä pois
tuosta merkillisestä vankilasta, ja ajatuksesi jäävät vain harhailemaan
uusissa arvailuissa: keitä nuo ovat olleet, jotka ovat eksyneet tähän
syrjäiseen maailman kolkkaan; miten he joutuivat laaksoon ja kuinka
pääsivät sieltä pois; ja vihdoin, pääsivätkö he sieltä ensinkään.
Arvailusi ja otaksumasi tulevat loppupäätökseen, jahka olet lukenut
_Saarroksissa Himalajalla_.
3. luku.
KASVIENKERÄÄJÄ JA HÄNEN TOVERINSA.
Karl Linden, nuori saksalainen ylioppilas, joka oli ottanut osaa
vallankumouksellisiin taisteluihin 1848, oli maanpakoon ajettuna
hakenut turvapaikan Lontoosta. Niinkuin enimmät pakolaiset, oli
hänkin varaton. Mutta hän ei ollut heittäytynyt joutilaisuuteen, vaan
oli hakenut tointa ja saanutkin semmoisen eräässä noista upeista
kasvitarhoista, joita tavataan maailman pääkaupungin esikaupungeissa.
Hänen kasviopilliset tietonsa herättivät heti hänen esimiehensä,
taimitarhan omistajan, huomiota. Tämä oli noita yritteliäitä ja
reippaita miehiä, jotka, tyytymättä viljelemään yksistään niitä
puita ja kukkakasveja, jotka jo ovat löytäneet tiensä puutarhoihimme
ja kasvihuoneisiimme, kuluttavat suuria summia rahaa lähettämällä
asiamiehiä kaikkiin maan ääriin etsimään ja toimittamaan kotimaahan
uusia harvinaisia ja kauniita lajeja.
Nämä asiamiehet -- kasvitieteelliset keräilijät eli
"kasvinmetsästäjät", kuten heitä sopinee nimittää -- ovat tehtäväänsä
suorittaessaan tutkineet ja yhä tutkivat maapallon kaikkein
kaukaisimpia ja asumattomimpia seutuja. Semmoisia ovat synkät
aarniometsät Amazonin, Orinocon ja Oregonin varrella Amerikassa,
Afrikan kuumat seudut päiväntasaajan vaiheilla, Intian troopilliset
viidakot, Itämaan saarien rehevät metsät -- lyhyesti sanoen, kaikki
seudut, mistä ikänä saattaa löytää ja hankkia uusia kasvimaailman ja
metsän kauneuksia.
Etevän kasvitieteilijän Hookerin suorittamat Sikhimin Himalajan
tutkimukset -- niiden tulokset on kerrottu matkakirjassa, joka vetää
vertoja suuren Humboldtin vastaavalle teokselle -- olivat kiinnittäneet
huomiota tämän vuoriston runsaaseen ja monipuoliseen kasvistoon.
Tästä oli seurauksena, että tuo yritteliäs tarhuri, joka oli antanut
Karl Lindenille väliaikaista tointa puutarhassaan, siirtikin
hänet tärkeämmälle ja hauskemmalle työmaalle lähettämällä hänet
"kasvinmetsästäjänä" Tibetin Himalajalle.
Veljensä Kasparin seuraamana matkusti nuori kasvitieteilijä Kalkuttaan
ja viivyttyään siellä vähän aikaa lähti taipaleelle kohti Himalajaa,
suunnaten kulkunsa jokseenkin suoraan pohjoiseen Gangesin kaupungista.
Hän oli saanut itselleen oppaaksi erään kuuluisan hindu-metsästäjän eli
"shikarin", nimeltä Ossaru. Tästä miehestä tuli noiden kahden veljeksen
ainoa seuralainen ja kumppani, jollemme lue sellaiseksi suurta
pystykuonoista ajokoiraa, jonka veljekset olivat tuoneet mukanaan
Euroopasta ja joka tunsi nimen Fritz.
Nuori kasvitieteilijä oli tullut Intiaan varustettuna suosituskirjeellä
Kalkuttan kasvitieteellisen puutarhan johtajalle, joka laitos on
maineessa ympäri maailmaa. Siellä hänet oli otettu ystävällisesti
vastaan, kun hän saapui tuohon Idän kaupunkiin, ja sinä aikana,
jonka hän siellä viipyi, hän oli pannut paljon aikaa sen kokoelmain
tutkimiseen. Olivatpa paikalliset viranomaisetkin, jotka suhtautuivat
mielenkiinnolla hänen retkeensä, panneet kaikkensa opastaaksensa häntä
tien valinnassa -- mikä kyllä ei ollut paljon, sillä se osa Himalajaa,
jota hän aikoi tutkia, oli siihen aikaan englantilaisille _terra
incognita_ -- myöskin Kalkuttan kaupungissa!
Tässä on tarpeetonta yksityiskohtaisesti viipyä niissä monissa
seikkailuissa, joita kasvinkerääjämme ja hänen seuralaisensa
kokivat matkansa varrella kulkiessaan kohti Himalajaa ja sitten,
kun he olivat saapuneet tämän vuoriston suurten solien piiriin.
Riittää, kun mainitsemme, että he erästä kaunista pikku eläintä --
myskihirveä -- tavoitellessaan olivat joutuneet muutamaan uomaan,
joka oli täynnä noita suuria jääröykkiöitä, jotka ovat niin yleisiä
ylempänä Himalajalla. Takaa-ajo oli vienyt heidät edemmäksi kuilua
myöten kummalliseen laaksoon, joka muistutti tulivuoren syöksyaukkoa
-- samaan, jota edellä kuvattiin. Tähän laaksoon jouduttuaan he
eivät voineet löytää sieltä muuta ulospääsyä kuin minkä se kuilu
tarjosi, jota myöten he olivat tulleet. Ja kun he palasivat
takaisin käyttääksensä tuota samaa tietä, huomasivat he suureksi
hämmästyksekseen, että siihen jäätikköön, jonka yli he olivat
kulkeneet, oli tällävälin auennut suuri halkeama, niin laaja, että se
teki ylimenon aivan mahdottomaksi!
He olivat koettaneet suunnitella ylipääsyä ja kuluttaneet paljon
aikaa puusillan rakentamiseen tarkoitusta varten. Heidän oli lopulta
onnistunutkin päästä kuilun poikki, mutta tulos ei ollut parempi kuin
että he tapasivat samassa jäätikössä alempana toisia kuiluja, joista ei
millään kekseliäisyydellä voinut päästä yli eikä ympäri.
Heidän oli hylättävä koko ajatus ja palattava takaisin laaksoon, joka,
vaikka olikin viehättävä nähdä, oli nyt käynyt heille vastenmieliseksi,
sillä he tiesivät, että siitä oli tuleva heidän vankilansa.
Viettäessään aikaansa laaksossa he saivat kokea monia seikkailuja
erilaisten villieläinten kanssa. Siellä sattui olemaan pieni lauma
"jakkeja" eli röhkiviä härkiä, ja näistä he saivat joksikin aikaa
vakinaisen ruokalajin. Kaspar, joka, vaikka olikin Karlia nuorempi,
oli noista kahdesta taitavampi metsästäjä, oli vähällä jäädä vanhan
jakki-sonnin saaliiksi, vaikka hänen lopulta onnistuikin ottaa hengiltä
tuo vaarallinen eläin. Ossaru taas oli joutua villin koiralauman
kynsiin, josta hänkin sai perästäpäin jokaisen tapetuksi. Vielä oli
Ossaru vaarassa joutua aivan toisenlaisenkin vihollisen nieltäväksi,
nimittäin lentohiekan, johon hänen jalkansa olivat uponneet, kun hän
oli kokemassa kalaverkkoa.
Karl ei hänkään säästynyt huiman vaaralliselta "tepposelta" -- muuan
karhu oli ajanut häntä ahdistaen pitkin erästä kallion kielekettä,
josta hänen oli täytynyt suorittaa mitä vaarallisin alastulo. Karhu
itse pakeni muutamaan luolaan, jossa se perästäpäin tavoitettiin
ja tapettiin, missä toimessa kaikki kolme tekivät yhteistä työtä,
Fritz-koiran antaessa oleellista apuaan. Tämä karhunajo oli vienyt
heidät suureen vaaraan, sillä vaikka heidän oli onnistunutkin tuhota
tuo kamala eläin, eksyivät he itse suureen, sokkeloiseen onkaloon,
josta he kykenivät löytämään ulospääsyn ainoastaan tekemällä
tulta pyssynperillään ja valmistamalla karhuntalista kelvollista
kynttiläainesta, mikä toimenpide onneksi johti heidän vapautukseensa.
Seikkailijaimme ajaessa karhua ja ajoa seuranneiden poispääsy-yritysten
kestäessä oli heitä hämmästyttänyt tuon onkalon tavaton laajuus,
johon eläin oli paennut. Toivoen, että joku sen avaroista käytävistä
johtaisi ulos vuoren läpi ja avaisi heille poispääsyn laaksosta, he
olivat tehneet soihtuja ja tutkineet luolan joka kulmalta. Kaikki tämä
oli turhaa, ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, ettei tuon kautta mistään
pakotietä löytynyt, he olivat lopulta luopuneet etsiskelystään.
Tästä kohdasta jatkamme yksityiskohtaisemmin kertomustamme heidän
yrittelyistään päästä pois vuorivankilastaan, minkä he nyt varmasti
uskoivat voivansa toteuttaa ainoastaan kiipeämällä ylös sitä ympäröivää
kalliota myöten.
4. luku.
KOTIMAJAAN.
Päästyään jälleen ilmoille luolasta tuloksettoman tutkimisensa jälkeen,
istahtivat kaikki kolme -- Karl, Kaspar ja Ossaru -- jyrkänteen
edustalla oleville paasille ja olivat jonkun aikaa aivan hiljaa.
Kaikkien katseet ilmaisivat syvää ja synkkää toivottomuutta. Sama
ajatus kierteli heidän mielessään. Se oli tuskallinen ajatus -- että
he olivat kerrassaan eristettyjä kaikesta yhteydestä muuhun maailmaan
eivätkä koskaan enää saisi nähdä ihmiskasvoja, paitsi toistensa.
Kaspar lausui ensimmäisenä julki tämän epätoivoisen aavistuksen.
"Voi, veljeni!" voihki hän Karlille, joka istui häntä lähinnä, "voi,
tämä on kamala kohtalo. Täällä meidän täytyy elää ja täällä kuolla,
kaukana kotoa, kaukana maailmasta -- yksin -- yksin!"
"Ei", vastasi Karl, jota veljensä hätä syvästi liikutti, "ei Kaspar, ei
yksin -- Jumala on kanssamme. Olkoon Hän meidän maailmamme."
Vaikka Kaspar mahtoikin tunnossaan myöntää tämän muistutuksen oikeaksi,
ei se kyennyt ilahduttamaan häntä. Eipä häneltä jäänyt myöskään
huomaamatta, että Karl oli lausunut kehoituksensa puolittain epäröiden
ja ikäänkuin se olisi ollut aiottu vain lohdutukseksi. Ja enemmänkin:
Karlin yritys näyttää toivehikkaalta ja iloiselta oli ilmeisesti
ponnisteltu ja sai toverit sitäkin varmemmiksi siitä, että hänkään ei
sisimmässään toivonut eikä iloinnut.
Karlin lohduttaviin sanoihin ei hänen veljensä mitään vastannut. Ossaru
sensijaan ilmaisi ajatuksensa pudistamalla kaksimielisesti päätään
ja lausumalla muutaman sanan, mikä ilmaisi hänen rodulleen ominaista
kohtalon-uskoa, fatalismia.
"Ah, herrat", sanoi hän kohdistaen sanansa molemmille, "jos taivaan
suuri Herra tahtoo, että pelastuisimme täältä, niin pelastumme -- jos
Hän ei tahdo, niin se ei tapahdu -- ei milloinkaan".
Ossarun lausunto, vaikka olikin tosiasioita vastaava, ei ollut
kovinkaan omiaan edistämään seurueen mielialan virkistymistä, ja kaikki
olivat jälleen hiljaa pitemmän aikaa.
Kasparin ja Ossarun näytti uusi pettymys ihan masentaneen. Karl
puolestaan näytti vähemmän taipuvaiselta katselemaan asemaa
toivottomasti, ja istuessaan siinä hän oli ilmeisesti vilkkaassa
ajatustyössä. Hetken perästä huomasivat hänen toverinsa tämän, mutta
kumpikaan ei yrittänyt herättää häntä noista mietteistä. He tiesivät,
että mitä hänen mielessään liikkuikin, hän antaisi sen pian heille
tiedoksi.
Ja oikeassa he olivatkin. Muutamien minuuttien kuluttua Karl lopetti
hiljaisuuden.
"Kuulkaahan!" sanoi hän rohkaisevalla äänenpainolla, "me teemme väärin,
kun näin heti heittäydymme epätoivoon. Älkäämme hellittäkö, ennenkuin
olemme kulkeneet joka kolkan ristiin rastiin. Olen selittänyt teille,
mikä oli tarkoitukseni, kun ensin kiipesin tuolle reunakkeelle ja
löysin luolan ja sen äreän asukkaan, karhun. Minulla oli mielessäni,
että jos me voisimme löytää tuommoisia kielekkeitä peräkkäin toinen
toistaan ylempänä ja tarpeeksi lähellä toisiaan, niin sovittaisimme
niille tikapuita ja siten pääsisimme ylös asti. Te näettekin, että
siellä on perätysten ulkonemia -- juuri tuolla silmäinne edessä. Mutta
sitä pahempi on yksi välimatka tuolla ylhäällä -- missä jyrkänne
näyttää pimeimmältä -- niin pitkä, että se ei voi olla vähempää kuin
kuusi- tai seitsemänkymmentä jalkaa. Minä olen saanut varmuuden asiasta
vertaamalla tuota välimatkaa etäisyyteen maasta luolaan; sen olin juuri
saanut mitatuksi, kun kohtasin tuon karhun. Meidän olisi mahdotonta
tehdä niin pitkiä tikapuita -- tai edes haalia niitä ylös, jos ne
voisikin tehdä -- niin että kaikki ajatuskin kiivetä jyrkännettä tuolta
kohdalta on jätettävä sikseen."
"Ehkäpä", huomautti Kaspar, käyden kiinni Karlin suunnitelmiin, "ehkäpä
jyrkänteessä on joku toinen kohta, jossa ulkonemat ovat likempänä
toisiaan? Oletko tutkinut sen joka puolelta?"
"En. En ollut päässyt tuota paikkaa pitemmälle, kun kohtasin ukko
kontion, ja niinkuin tiedätte, ovat seikkailumme sen kanssa ja
tutkimuksemme luolassa vieneet kaiken aikamme siitä pitäen, vieläpä
eksyttäneet minut tykkänään tikapuusuunnitelmistani. Nyt kumminkin
palaamme niihin taas, ja ensimmäinen tehtävämme on kulkea ympärinsä
joka paikassa tarkastelemassa, eikö löytyisi mukavampia kohtia. Nyt on
liian myöhä tänä iltana. Alkaa jo tulla pimeä, ja tuohon tarkoitukseen
meille on tarpeen selvä päivä. Menkäämme nyt majaamme nauttimaan
jotakin illalliseksi ja sitten levolle, pyydettyämme ensin Jumalan
siunausta aikomuksillemme. Heräämme sitten paremmalla mielellä ja
jatkamme tutkistelujamme huomenna."
Kasparilla ja Ossarulla ei ollut mitään huomauttamista tätä ehdotusta
vastaan. Päinvastoin sai illallisen mainitseminen -- molemmat
kun olivat hyvin nälissään -- heidät nousemaan jaloilleen varsin
vilkkaasti. Karl lähti johtamaan kulkua edellä, toiset seurasivat
perästä, Fritz jälkimmäisenä.
Majalle saavuttua keitettiin illallinen ja syötiin niin halukkaasti
kuin nälkäiset aina syövät, olivatpa ruuat kuinka vaatimattomia
tahansa. Ja toteutettuaan jäljellä olevan osan Karlin ehdottamasta
ohjelmasta -- s.o. pitämällä rukoushetken huomispäivän puuhien
menestymiseksi -- haki kolmikko ruohopeitteiset vuoteensa uuden toivon
elähdyttämänä.
5. luku.
KUTSUMATON YÖLLINEN VIERAS.
He olivat nukkuneet muutamia tunteja, kun kaikki kolme äkkiä heräsivät
Fritzin haukuntaan. Yön aikana pysytteli tuo uskollinen eläin
tavallisesti majan sisäpuolella, missä silläkin oli kuivista heinistä
tehty vuode. Kuullessaan jonkun oudon äänen ulkoa se syöksyi sinne ja
nuuskiskeli jonkun aikaa ympäristössä. Huomattuaan tyytyväisyydekseen,
ettei lähistöllä ollut mitään vihollista, se palasi rauhallisesti
pesäpaikkaansa.
Fritz ei suinkaan ollut isoääninen koira. Se oli ollut liiaksi monessa
tappelussa ja kerännyt liiaksi viisautta tuhlatakseen voimiansa turhaan
haukkumiseen. Vain suurissa ja tärkeissä tapauksissa se suvaitsi
korottaa äänensä. Mutta silloin sen haukunta -- tai paremminkin sanoen
rähinä -- oli hirveä.
Puheena olevassa tapauksessa -- mikä sattui juuri puoliyön aikaan --
heräsivät nuo kolme nukkujaa äkkiä sen kauas kuuluvasta ulvonnasta,
joka täytti koko laakson ja kaikuen kallioista kuului aivan
keskeytymättömältä. Päästettyään tämän varoittavan äänen oli koira
hyökännyt ulos majasta -- jossa ei ollut lainkaan ovea -- ja sen
haukunta tuntui jatkuvan jossakin alhaalla järven luona.
"Mitä se voi olla?" kysyivät tietenkin heti ne kolme ihmistä, jotka
Fritz oli niin äkkiä herättänyt unesta.
"Jokin on pelästyttänyt Fritzin", sanoi Kaspar, joka tunsi koiran
luonnon paremmin kuin kumpikaan toinen. "Se ei hauku tuolla tavalla
millekään riistalle, jonka se tietää saavuttavansa. Nyt on kysymyksessä
sen vertainen eläin, sen takaan. Jos vanha jakkihärkä vielä eläisi,
väittäisin sen olevan nyt esillä."
"Tässä laaksossa voi olla tiikereitä. En milloinkaan ennen ole sitä
ajatellut", huomautti Karl. "Kun nyt mietin sitä asiaa", jatkoi
hän koettaen muistella, mitä eläinopista oli lukenut, "on se hyvin
luultavaa. Ihmiset luulevat tiikerin olevan yksinomaan kuumien tai
lämpimien seutujen asukkaan. Se on erehdys. Tässä maanosassa (puhuja
oli Aasiassa) ulottuu kuninkaallinen bengalilainen tiikeri pohjoisessa
ainakin Lontoon leveysasteelle. Tiedän sitä tavatun Amurissa jopa
viidennelläkymmenennellä leveysasteella."
"Varjelkoon meitä!" keskeytti hänet Kaspar, "se voi olla tiikeri,
emmekä ole ollenkaan ajatelleet oven tekemistä majaamme! Jos se
olisi..."
Tässä katkesivat Kasparin otaksumat äkkiä omituisen äänen kuuluessa
ulkoa ja sekaantuessa Fritzin haukuntaan.
Ääni muistutti jonkun verran torven ääntä, mutta oli vähän terävämpi ja
kimeämpi. Se vivahti tosiaankin enemmän pikku puhaltimen kuin oikean
torven ääneen, ja kuitenkin siinä samalla oli jotakin hirvittävää.
Se oli varmasti kauhistuttanut Fritziä: silmänräpäys sen jälkeen, kun
tuo ääni oli kajahtanut, syöksyi koira takaisin majaan kuin kokonaisen
sonnilauman takaa-ajamana, ja vaikkakin se yhä haukkui vihaisesti, ei
sitä kuitenkaan näyttänyt enää haluttavan lähteä ulos.
Silloin kuului tuo outo ääni oven ulkopuolelta -- se muistutti
sekä huutoa että vihellystä -- ja tällä kerralla oli sillä paljon
kauhistuttavampi vaikutus, koska äänen aiheuttaja -- lintu, eläin tai
ihminen -- oli ilmeisesti lähellä ja tuli joka hetki yhä lähemmä.
Majan sisäpuolella olevista henkilöistä oli ainoastaan yksi ennen
kuullut aivan samanlaisen äänen, nimittäin Ossaru. Vanha "shikari"
tunsi sen samalla hetkellä, jolloin se tuli hänen korviinsa, ja tiesi
täysin selvästi, millaisesta soittimesta se lähti, mutta hänet estivät
ilmaisemasta ajatustaan hämmästys ja outo kauhuntunne sen johdosta,
että kuuli tuollaisen äänen sellaisessa paikassa.
"Kautta Juggernautin vaununpyörien", läähätti hän. "Ei voi olla -- ei
voi olla, sen on mahdoton olla täällä."
"Miksi? Minkä?" kysyivät Karl ja Kaspar yhdessä hengähdyksessä.
"Nähkääs, sahibit! Se on se -- se on se!" sanoi hindulainen kiireesti
äänellä, joka oli samalla huutoa ja kuiskausta. "Me joudumme kaikki
tuhon omiksi -- se on se -- se on se -- jumala -- mahtava -- hirveä..."
Majassa ei ollut muuta valoa kuin heikko kimmellys kuunvalosta,
joka oli ulkona hyvinkin kirkas. Mutta ei tarvinnut ollenkaan valoa
huomatakseen, että "shikari" oli pelästynyt melkein järjiltään. Toverit
saattoivat hänen äänestään huomata hänen äkkiä muuttaneen asemaa
ja siirtyneen taaksepäin siihen majan nurkkaan, joka oli kauimpana
oviaukosta. Samalla kuuluivat hänen sanansa kuiskauksina heidän
korviinsa varoittaen heitä makaamaan paikallaan ja pysymään hiljaa.
Jälleen kuului heidän korviinsa sama outo ääni -- tällä kerralla
aivan kuin olisi se soitin, josta se lähti, työnnetty sisään majan
oviaukosta. Samalla ulkopuolella oleva turve, joka oli tähän asti
loistanut kirkkaassa kuunvalossa, pimeni suunnattoman olennon varjosta
-- kuin olisi yön kuningatar äkkiä kadonnut synkimmän pilven taakse.
Mutta sen takana saattoi vielä nähdä valoa, ja kuu paistoi. Ei sitä
ollut peittänyt mikään pilvi, vaan jokin maan päällä liikkuva suuri
olento, joka oli tullut majan eteen ja pysähtynyt siihen.
Karl ja Kaspar luulivat voivansa nähdä jättimäisen elävän olennon,
jolla oli suuret paksut jäsenet, seisovan ulkopuolella, mutta molemmat
olivat yhtä kauhistuneita tuosta ilmestyksestä kuin Ossaru itsekin,
vaikka ehkä eri syystä.
Fritz oli varmaankin yhtä kauhuissaan kuin kuka tahansa noista kolmesta
toisesta, ja pelko oli tehnyt siihen aivan samanlaisen vaikutuksen kuin
Ossaruunkin. Se mykisti sen. Nurkkaan kyyristyneenä pysyi Fritz nyt
yhtä hiljaa kuin jos se olisi syntynyt mykkänä _dingona_.
Tällä sanattomalla huumauksella näytti olevan vaikutuksensa oviaukon
ulkopuolla olevaan kauhua herättävään varjoonkin, sillä päästettyään
toisen kimeän vihellyksen se vetäytyi pois yhtä hiljaa kuin olisi se
ollutkin vain varjo!
Kasparin uteliaisuus oli käynyt liian voimakkaaksi pysyäkseen enää
pelon lumoissa. Niin pian kuin tuo outo tungettelija näkyi loittonevan
majan luota, hiipi hän oviaukolle ja katsahti ulos. Karl seurasi häntä
heti, ja Ossarukin uskalsi tulla esiin piilostaan.
Mustan kasan -- kuin nelijalkaisen, jättimäisen olennon -- saattoi
nähdä kulkevan järvelle päin. Se liikkui majesteetillisen äänettömänä,
mutta se ei voinut olla mikään varjo, sillä sen kulkiessa virran
poikki -- lähellä sitä paikkaa, missä joki laski järveen -- voi kuulla
jalkojen polskinan sen kahlatessa veden läpi, ja vesipyörteitä saattoi
nähdä sen tyynellä pinnalla. Pelkkä varjo ei olisi voinut saada aikaan
sellaista loisketta.
"Sahibit", sanoi Ossaru salaperäisen vakavasti, "se on jompikumpi
kahdesta olennosta. Joko se on Brahma jumala tai..."
"Tai mikä?" kysyi Kaspar.
"Vanha kiertolainen."
6. luku.
KESKUSTELU NORSUISTA.
"Vanha kiertolainen", sanoi Kaspar toistaen "shikarin" sanat. "Mitä te
sillä tarkoitatte, Ossi?"
"Sitä, mitä te feringhit, sahib, sanotte kulkurinorsuksi."
"Oh, norsu!" toistivat Karl ja Kaspar -- molemmat aikalailla
huojentuneina kuullessaan tämän luonnollisen selityksen siitä, mikä oli
näyttänyt heistä kuin yliluonnolliselta ilmestykseltä.
"Tosiaankin se näytti sellaiselta", jatkoi Kaspar.
"Mutta kuinka voi norsu tulla tähän laaksoon?"
Ossaru ei osannut vastata tähän kysymykseen. Hän oli itse yhtä
hämmästynyt tuon suuren nelijalkaisen ilmestymisestä. Sitäpaitsi hän
oli vielä hyvin taipuvainen uskomaan sitä joksikin Brahma jumalan
kolminaisuuden osaksi, joka oli tällä kerralla ottanut norsun muodon.
Senvuoksi hän ei mitenkään koettanut selittää sellaisen eläimen
oleskelua laaksossa.
"Mahdollisesti on jokin norsu tullut tänne ylös alemmilta seuduilta",
huomautti Karl miettivästi.
"Mutta kuinka se voi päästä laaksoon?" kysyi taas Kaspar.
"Samoin kuin me itsekin", oli Karlin vastaus, "ylös jäätikköä ja kuilun
kautta".
"Mutta halkeama, joka estää meitä pääsemästä pois? Sinä unohdat sen,
veli. Norsu ei voi sen paremmin päästä sen poikki tänne kuin täältä
pakoonkaan, vai kuinka?"
"Ei tosiaankaan", myönsi Karl. "En sanonut, että se olisi voinut kulkea
halkeaman poikki."
"Oh, luuletko sinä, että se olisi voinut tulla tänne ylös ennen meitä?"
"Aivan niin. Jos se oli norsu, minkä näimme -- ja mikä muu se voisi
olla?" jatkoi Karl, joka ei enää taipunut uskomaan heidän yöllisen
vieraansa yliluonnollisuuteen -- "niin luonnollisesti se on tullut
laaksoon ennen meitä. Sinä, Kaspar, olet kulkenut enemmän kuin
kumpikaan meistä. Oletko milloinkaan retkilläsi nähnyt norsunjälkien
tapaista?"
"En koskaan. Ei ole milloinkaan juolahtanut mieleeni tarkastella
sellaisia asioita. Kuka olisi uskonut suuren norsun kiipeävän
ylös tänne? Luulisi sellaisten kömpelöiden olentojen olevan aivan
kykenemättömiä kapuamaan vuorelle."
"Oh, siinä erehtyisit, sillä -- niin kummalliselta kuin se tuntuneekin
-- norsu on ihmeellinen kiipeämään ja voi kulkea melkein minne tahansa,
mihin ihminenkin. Tosiasia on, että Ceylonin saarella on usein tavattu
norsuja Aatamin huipulla -- jolle kiipeäminen koskee uljaimmankin
matkailijan hermoihin. Ei olisi ihmeellistä, jos täälläkin olisi norsu.
Minä väittäisinkin, _ettei_ se ole kumma, sillä nyt olen varma siitä,
että se, minkä äsken näimme, on norsu, koska se ei voi olla mikään
muu. Se on voinut tulla tähän laaksoon ennen meitä -- harhailemalla
ylös jäätikköä niinkuin mekin ja kulkemalla kalliosillan luona olevan
halkeaman yli -- minkä tiedän sen voivan tehdä yhtä hyvin kuin mekin.
Tai sitten", jatkoi Karl innoissaan todistellakseen tuon suuren olennon
siellä oloa, "se on voinut tulla tänne kauan sitten, mahdollisesti
ennen kuin mitään halkeamaa olikaan. Mikä sotisi sitä vastaan, että se
olisi ollut täällä monta vuotta -- ehkä koko ikänsä, ja se voi olla
sata vuotta tai enemmän?"
"Minä luulin", sanoi Kaspar, "norsuja tavattavan ainoastaan
tasangoilla, missä kasvullisuus on troopillista ja rehevää".
"Se on toinen yleinen erehdys", vastasi Karl. "Kaukana siitä, että
suosisi troopillisia tasankoja, asustaa norsu mieluummin ylhäällä
vuorilla, ja milloin tahansa sillä on siihen tilaisuutta, kiipeää se
sinne ylös. Se pitää kohtalaisen viileästä ilmanalasta -- missä sitä
vähemmän ahdistavat kärpäset ja muut kiusalliset hyönteiset, sillä
niin voimakas ja paksunahkainen kuin se onkin, voi niinkin pieni olio
kuin kärpänen tuottaa sille mitä suurinta kiusaa. Kuten tiikerikään
ei se suinkaan ole yksinomaan kuuman vyöhykkeen asukas, vaan voi
elää, vieläpä menestyäkin viileillä, ylävillä seuduilla tai lauhkean
vyöhykkeen korkeallakin leveysasteella."
Karl ilmaisi vielä hämmästyksensä siitä, ettei kukaan heistä
ollut aikaisemmin huomannut mitään jälkiä tuosta jättimäisestä
nelijalkaisesta, jonka oli täytynyt olla heidän naapurinaan aina
siitä asti, jolloin he vastoin tahtoaan joutuivat oleskelemaan tässä
laaksossa. Luonnollisesti oli Kaspar yhtä ihmeissään. Ossarunkin
tunteet olivat samanlaiset, vaikkakin vähemmässä määrässä. Shikari oli
vieläkin taipuvainen vajoamaan siihen taikauskoiseen käsitykseensä,
ettei heidän näkemänsä olento ollut maallinen, vaan joku Brahman tai
Vishnun ilmestys.
Koettamatta kumota tätä mieletöntä käsitystä jatkoivat hänen toverinsa
tutkistelujaan päästäkseen selville, mikseivät he olleet aikaisemmin
kohdanneet norsua.