Kaiken tämän tapahtuessa oli Sara ollut yksinänsä, salaisen tuskan
rasittamana. Hän ei saattanut lähteä huoneestaan. Hetkisen nojautui hän
liikutettuna balkongia vasten, joka oli puutarhaan päin.
Äkkiä huomasi hän miehen, joka hiipi esiin magnoipuistosta. Hän tunsi
orjansa Libertan. Tämä näkyi vainuvan jotakin salaista vaaraa, sillä
väliin piileili hän jonkun kuvapatsaan taakse, väliin heittäytyi hän
taasen pitkäkseen. Sara vaaleni yhtäkkiä. Liberta paini pitkän miehen
kanssa, joka oli heittänyt hänen alleen ja muutamat huokaukset
osottivat, että voimakas käsi oli tukkinut neekerin suun.
Nuori tyttö oli huutamaisillaan apua, kun hän näki molempien miesten
nousevan seisaalle. Neekeri tarkasteli vastustajaansa ja huudahti:
"Te! Te! Tehän se olette!"
Ja hän seurasi tätä miestä, joka, ennenkuin Sara oli voinut
huudahtaakaan, näytti hänestä kummitukselta toisesta mailmasta. Ja
juurikuin neekeri, joka oli tullut maahan viskatuksi indianin polvien
alle, ei nuori tyttökään, joka Martin Pazia nähdessään oli vaipunut
maahan, saattanut muuta kuin änkähyttää:
"Te! Te! Tehän se olette!"
Martin Paz loi häneen silmänsä ja sanoi:
"Kuuleeko nuori morsian juhlamelua? Vieraat tunkevat toisiaan saleissa,
nähdäkseen onnen loistavan hänen kasvoiltaan. Saavatko he nähdä
uhri-eläimen, joka on uhria varten valmistettu. Näilläkö kalpeilla
kasvoilla nuori tyttö on tuleva ylkänsä luokse?"
Martin Pazin puhuessa Sara häntä tuskin kuuntelikaan. Nuori indiani
jatkoi:
"Mintähden nuori tyttö itkee? Koska hänen silmänsä leijailevat kaukana
hänen isänsä asunnosta, kaukana siitä kaupungista, jossa hän kärsii
niin paljon".
Sara nosteli päätään. Martin Paz oli noussut pystyyn kaikessa
pituudessaan ja kädellään viitaten Cordillerien huippuja kohti osoitti
hän nuorelle tytölle tien vapauteen.
Sara tunsi hillitsemättömän voiman ikäänkuin hurmoittavan itseään.
Ääniä jo kuului. Ihmisiä lähestyi huonetta. Hänen isänsä olisi
epäilemättä astuva sisään ja ylkä ehkä seuraisi häntä. Martin Paz
sammutti äkkiä pään yli riippuvan lampun... Samallainen vihellys kuin
kerran Plaza Mayorilla kuului yön pimeydessä.
Ovi aukaistiin äkkiä. Samuel ja André Certa astuivat sisään. Kolkko
pimeys vallitsi. Muutamat palvelijat riensivät sisälle tulisoittojen
kanssa... Huone oli tyhjä.
"Kuolema ja helvetti", huudahti mestisi.
"Missä Sara lienee?" kysyi Samuel.
"Teidän tulee vastata tästä minulle", vastasi André Certa vihaisesti.
Näiden sanojen kaikuessa tunsi juutalainen, kuinka kylmä hiki valui
hänen luihin saakka.
"Seuraa minua!" huudahti hän.
Palvelijain seurassa riensi hän talosta.
Sillä välin pakeni Martin Paz sukkelaan kaupungin katuja pitkin.
Kaksisataa askelta juutalaisen asunnosta tapasi hän muutamia indianeja,
joita hänen vihellyksensä oli sinne kutsunut.
"Seuratkaa meitä vuorillemme!" huudahti hän.
"Seuraa minua don Végalin taloon", sanoi ääni hänen takanansa.
Martin Paz kääntyi; hispanialainen seisoi hänen vieressään.
"Ettekö tahdo uskoa tätä nuorta tyttöä minun haltuuni?" kysyi tämä.
Indiani painoi päänsä alaa ja vastasi hiljaisella äänellä:
"Markiisi don Végalin taloon!"
Suostuen markiisin pyyntöön oli hän jättänyt hänelle nuoren tytön. Hän
tiesi tytön olevan hyvässä turvassa markiisin talossa ja huomaten, mitä
kunnia vaati, hän ei tahtonut viettää yönsä don Végalin katon alla.
Martin Paz lähti pois palavissa päin ja veri kiehui kuumeentapaisesti
hänen suonissaan.
Mutta hän oli tuskin kävellyt satakaan askelta, kun viisi tahi kuusi
miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja vaikka hän teki kovaa vastarintaa,
onnistui heille sitoa häntä. Martin Paz huusi epätoivossaan, sillä hän
luuli olevansa vihollistensa käsissä.
Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen laskettiin hän erääsen kamariin ja
side, joka oli peittänyt hänen silmänsä, otettiin pois. Hän katsahti
ympärilleen ja oli siinä matalassa kellarisalissa, jossa hänen veljensä
olivat päättäneet ryhtyä kapinaan.
Samho, joka oli ollut saapuvilla nuoren tytön ryöväämisessä, oli
myöskin siellä. Manangani ja muut indianit seisoivat hänen ympärillään.
Vihan tuli säihkyi Martin Pazin silmistä.
"Eikö minun poikani lainkaan sääli kyyneleitäni", sanoi Sambo, "koska
hän niin kauan on antanut minun uskoa, että hän oli kuollut?"
"Pitääkö päällikkömme Martin Pazin kapinan edellisenä iltana olla
vihollistemme seurassa?" kysyi Manangani.
Mutta Martin Paz ei vastannut isälleen, eikä Mananganille. Tämä jatkoi
puhettaan:
"Meidän tärkeimmät asiat ovat annetut alttiiksi naisen vuoksi". Näin
sanoen lähestyi hän Martin Pazia, pitäen väkipuukkoa kädessään; vaan
nuori indiani ei häntä huomannut.
"Puhukaamme nyt ensiksi", sanoi Sambo, "sitten toimikaamme. Jos poikani
pettää veljiään, tiedän, ketä kosto hänen petoksestaan on kohtaava.
Varokoon hän itseään! Juutalaisen Samuelin tytär ei ole niin hyvässä
piilopaikassa, että hän voisi päästä meitä pakoon. Minun poikani muuten
tarkoin miettiköön asioitaan. Tuomittuna kuolemaan ei hänellä tässä
kaupungissa ole kiveäkään, johon hän päänsä nojaisi. Mutta jos hän
vapauttaa maansa, on hänelle tuleva kunnia ja vapaus".
Martin Paz oli yhä äänetönnä; mutta hänen sydämessään riehui tuima
taistelu, sillä Sambo oli äsken kosketellut tämän jalon luonteen
hellimpiä jänteitä. Martin Paz oli välttämättömän tarpeellinen kapinan
toimeen panemiseen; hän oli suuressa arvossa kaupungin indianien
kesken, hän hallitsi niitä tavallaan ja yhdellä ainoalla viittauksella
ne seuraisivat häntä kuolemaan.
Siteet, jotka häntä kahlehtivat, katkaistiin Sambon käskystä. Martin
Paz nousi seisaalle.
"Poikani", sanoi hänelle vanha indiani, joka silmäili häntä tarkalleen,
"huomenna ennen Amancaien juhlaa tulevat veljemme rynnistämään
lumi-vyöryn tavoin Liman aseettomien asukasten kimppuun. Sinä olet
vapaa".
"Vuorille", huudahti Martin Paz. "Vuorille! Ja kuolema
vihollisillemme!"
Aurinko valaisi ensimäisillä säteillään indianien päällikköiden
neuvotteluja Cordillerien vuorilla.