Oli 24 päivä kesäkuuta, jolloin Amancaien juhla oli vietettävä. Liman
asukkaat lähtivät ratsastaen, jalkasin ja vaunuissa mainiolle
ylängölle, puolen peninkulmaa kaupungista. Mestisiä ja indiania käveli
sekasin; ne käydä tepastelivat iloisina sukulaisten tahi ystävien
parvissa. Kullakin joukkiolla oli eväitä mukanaan ja edellä käveli
kitaran soittaja, joka soitteli ja lauloi mieluisimpia lauluja. Nämä
jalkamiehet kävelivät maissi-vainioiden kautta, puikahtelivat
bananas-pensaiden läpi ja vaelsivat kauniiden piilikujien halki vihdoin
saapuakseen orangi- ja sitruunalehtoihin, joiden tuoksut yhdistyivät
raittiiden vuorituoksujen kanssa. Pitkin tietä oli pienissä ympäri
kuljeksivissa mökeissä kaupan paloviinaa ja olutta, joiden suunnaton
nauttiminen aikaansaattoi kaikuvaa hohotusta ja rähinää. Ratsastajat
keikkuivat hevostensa selissä väkijoukon keskellä ja kilpailivat
toistensa kanssa vilkkaudessa, notkeudessa ja taitavuudessa.
Koko tämän juhlan aikana, joka on saanut nimensä pienistä
vuorikukkasista, oli verraton ilo ja vapaus, eikä kuulunut -- kumma
kyllä -- mitään riitaa tuhansien ilosanojen kesken. Muutamat
keihäs-miehet hevosten selässä, puettuina loistavaan haarniskaan,
pitivät siellä täällä järjestystä kansan kesken. Ja kun koko tämä
väkijoukko saapui Amancaien ylängölle, kaikuivat ilohuudot vuorien
rotkoista.
Katsojain jalkain juurezsa oli vanha kuningaskaupunki, joka kohotti
taivasta kohden monet kirkkotorninsa, joista huumaava kellojen kilinä
kaikui. San Pedron, Augustinon ja tuomiokirkon katot, joita auringon
säteet kultasivat, vetivät huomiota puoleensa; San Domingon rikas
kirkko, jonka neitsyt Marian kuva ei koskaan kanna samaa pukua kaksi
päivää perätysten, kohotti ylpeämmästi kuin naapurinsa pyöreän
tornihuippunsa taivasta kohti. Oikealla kädellä aaltoili Tyynen meren
ääretön sininen pinta ja kun silmä katsahti Canarosta Limaan päin,
nähtiin kaikki nuo hautapatsaat, jotka peittävät Inkan suuren
hallitsiasuvun jäännöksiä. Taivaan rannalla vilkkui tällä loistavalla
taululla Morzo-Solarin niemeke.
Verinen näytelmä valmistettiin Cordillerien jäisillä huipuilla, kun
Liman asukkaat ihmettelivät näitä ihania näkö-aloja.
Kaupungin tavallisten asukkaiden ollessa poissa vaelsi suuri joukko
indiania ympäri kaduilla. Nämä miehet, jotka muuten ottivat
juhlallisuuksiin osaa, kävelivt tyynesti ympäri ja nähtävästi syvissä
mietteissä.
Usein saivat he, kuten näkyi, salaisen käskyn joltakin päälliköltä,
jonka jälkeen tämä jatkoi yksitoikkoista kävelyänsä. Vähitellen
kokoontui koko joukko kaupungin rikkaimpaan osaan.
Sillä välin alkoi aurinko laskeutua taivaan rannalla ja hetki oli nyt
käsissä, jolloin Liman ylimykset tavallisesti lähtevät kotia Amancaien
ylängöltä. Kalliimmat puvut nähtiin vaunuissa, jotka kulkivat pitkin
lehtikujia. Jalkamiehiä, vaunuilla ja hevosen selässä matkustavia oli
sekasin. Tuomiokirkon tornikello löi viisi. Kova ja pitkällinen huuto
kuului kaupungissa.
Kaikilta torilta, kaikilta kaduilta ja kaikista taloista hyökkäsi
indiania esille aseet kädessä. Kapinoitsiat pian täyttivät komeimmat
korttelit kaupungissa; useat heiluttivat palavia tuli-soittoja
päittensä yli.
"Kuolema sortajille! Kuolema hispanialaisille!" oli heidän
sotahuutonsa, ja ylängön huipulla nähtiin pian toisia indiania, jotka
yhtyivät veljiinsä kaupungissa.
Lukija kuvitelkoon itselleen minkänäköinen Lima oli tällä haavaa.
Kapinoitsijat olivat levinneet Liman kaikkiin kortteliin. Erään
joukkion etupäässä heilutti Martin Paz mustaa lippua ja sillä aikaa kun
osa indianeista kävi niiden rakennusten kimppuun, jotka olivat määrätyt
hävitettäviksi, hyökkäsi hän osastoineen Plaza Mayorille. Manangani oli
hänen toverinansa ja ulvoi kauheasti.
Siellä olivat hallituksen sotamiehet, jotka olivat saaneet kapinasta
vihiä, asettuneet tappohankkeisina presidentin palatsin edustalle.
Kauhea kivääri-tuli vastaanotti kapinoitsioita heidän saapuessa
torille. Alussa hämmästyneenä tästä odottamattomasta pamauksesta, joka
kaasi suuren joukon heistä maahan, seisahtuivat he, mutta ryntäsivät
sitten sanomattomalla tuimuudella sotamiehiä vastaan.
Nyt seurasi hirveä kahakka, jossa mies taisteli miestä vastaan. Martin
Paz ja Manangani olivat ihmeen urhoollisia ja pelastuivat ihmeellisesti
kuolemasta. Heidän piti millä uhrauksella hyvänsä saada tämä palatsi
käsiinsä ja sitten varustaa itsensä siellä.
"Eespäin!" huusi Martin Paz, jonka mahtava ääni kehoitti hänen
maanmiehiään ryntäykseen.
Vaikka indiania ammuttiin oikealta ja vasemmalta kuoliaaksi, onnistui
heille kuitenkin tunkea sen sotilas-vyöhykkeen läpi, joka ympäröitsi
palatsia.
Jo seisoi Manangani portaiden ensi astinlaudalla, kun hän äkkiä
seisahtui, sillä sotamiesten eronneet rivit paljastivat kaksi tykkiä,
valmiina lakaisemaan päällekarkaajia pois. Sekuntikin oli tässä kallis;
hänen täytyi päästä patterin yli, ennenkun tämä laukaistiin.
"Seuraa minua!" huusi hän, kääntyen Martin Paziin.
Mutta tämä oli äsken kumartunut alas elkä häntä kuullut, sillä neekeri
kuiskasi hänen korvaansa:
"Don Végalin taloa ryöstetään! Hän ehkä tapetaan!"
Kuultuaan nämä sanat vetäytyi Martin Paz taaksepäin. Manangani tahtoi
pidättää häntä, vaan tässä silmänräpäyksessä laukaistiin tykit ja
kaatoivat koko joukon indiania.
"Seuratkaa minua!" huusi Martin Paz ja muutamat uskolliset toverit
yhtyivät hänen kanssaan, niin että hän saattoi raivata itselleen tien
sotamiesten läpi.
Tämä pako näytti kavallukselta. Indianit luulivat päällikön pettäneen
heitä. Turhaan yritti Manangani uudelleen johtaa heitä tappeluun.
Kivääri-tulen aikaansaattama paksu savu kätki heidät hänen näkyvistään,
eikä enää ollut mahdollista jälleen koota joukkoja. Hämminki oli
ylimmillään ja pako oli täydellinen. Liekit, jotka nousivat taivaalle
moniaista korttelista, houkuttelivat muutamia pakolaisia rosvoamiseen,
mutta sotamiehet ajoivat heitä takaa ja tappoivat suuren joukon.
Kaiken tämän tapahtuessa oli Martin Paz saapunut don Végalin asunnolle,
jossa Sambo itse johti tuimaa taistelua. Vanhalla indianilla oli
kaksikin syytä täällä viipymiseen: hän taisteli hispanialaisen kanssa
ja tahtoi sen ohessa saada Saran käsiinsä, jotta hänellä olisi takaus
poikansa uskollisuudesta.
Kaatuneen portin ja kartanon maahan rauenneiden muurien kesken näkyi
don Végal, miekka kädessä, palveliainsa seurassa, pitäen puoliaan
ryntäävää väkijoukkoa vastaan. Tämän miehen uljuudessa ja rolkeudessa
oli jotakin jaloa. Hän kaasi miekallaan lähimmät viholliset alleen ja
hänen peljättävä käsivartensa oli koonnut hänen ympärilleen
ruumiskasoja.
Mutta mahdoton oli ajan pitkään pitää puoliaan tätä joukkoa vastaan,
joka enenemistään eneni pakolaisten saapuessa tänne Plaza Mayorista.
Don Végal huomasi, että puolustus joka silmänräpäys alkoi käydä
heikommaksi ja aikoi nyt vaan taistella viimeiseen asti, kun Martin Paz
salaman nopeudella takaapäin kävi ryntääjäin kimppuun ja siten pakoitti
heidät kääntymään häntä itseä vastaan. Luoti-tuiskun läpi raivasi hän
itselleen tietä don Végalin luo ja asettui markiisin ruumin vartijaksi.
"Oikein! Poikani! Oikein!" huudahti don Végal, pusertaen hänen kättään.
Nuori indiani pysyi yhtä alakuloisena.
"Oikein Martin Paz!" sanoi toinen ääni, joka tunki hänen sydämeensä.
Hän tunsi Saran äänen ja hänen käsivartensa raivasi verisen kehän
ympärilleen.
Sillä välin vetäytyi Sambo taappäin. Lukemattomia kertoja oli tämä
meidän aikainen Brutus heiluttanut miekkaansa omaa poikaansa kohti
haavottamatta häntä; ja yhtä usein oli Martin Paz pidättänyt
käsivartensa, joka oli isää haavottamaisillaan.
Äkkiä näkyi Sambon vieressä Manangani veren tahraamana.
"Sinä olet vannonut", sanoi tämä, "kostaa tuon kurjaa petosta hänen
sukulaisilleen, hänen ystävilleen ja hänelle itselleen. Nyt on koston
hetki käsissä. Kas tuossa lähestyvien sotamiesten joukossa on André
Certa!"
"Tule Manangani", sanoi Sambo hirveällä hymyilyllä. "Tulehan nyt!"
Ja molemmat lähtivät don Végalin kartanolta rientäen sotajoukkoa
vastaan, joka tuli juoksujalassa.
Sotilaat laukasivat pyssynsä, vaan pelkäämättä astui Sambo mestisin
luo, sanoen:
"Te olette André Certa. Aivan niin! Teidän morsianne on don Végalin
talossa ja Martin Paz aikoo ottaa hänet mukaansa vuorille".
Tämän sanottuaan indianit katosivat.
Siten oli Sambo asettanut molemmat viholliset vastakkain; ja
sotamiehet, petettyinä Martin Pazin läsnäolon kautta, ryntäsivät
markiisin taloa vastaan.
André Certa oli raivoissaan. Nähtyään Martin Pazin hyökkäsi hän tämän
päälle.
"Rahden kesken", ulvoi nuori indiani ja astui alas kiviportailta, joita
hän niin urhoollisesti oli puollustanut sekä astui suoraan mestisiä
1ohden.
Siinä nämä nyt seisoivat jalka jalkaa vasten, rinta rintaa vasten,
heidän kasvonsa koskettelivat toisiaan ja verivihollisina he
silmäilivät toisiaan.
Eivät ystävät, eivätkä viholliset voineet lähestyä heitä. Nyt he
syleilivät toisiaan ja tässä kauheassa syleilyssä melkein tukehtuivat.
Mutta André Certa pääsi uudelleen Martin Pazin päälle, jolta tikari oli
hukkunut. Mestisi kohotti kätensä, vaan indianin onnistui saada käteen
kiini, ennenkuin tämä laskeusi. André Certa koki nyt turhaan irtautua
ja tämän kääntäessä tikarinsa itseään kohti upotti Martin Paz sen
syvälle mestisin sydämeen. Sitten heittäytyi hän don Végalin syliin.
"Paetkaamme vuorille, poikani", huudahti markiisi. "Vuorille! Minä
rukoilen sinua".
Nyt ilmaantui juutalainen Samuel, joka heittäysi André Certan ruumiin
yli ja tempasi lompakon hänen povestaan. Mutta indiani, joka tämän
huomasi, riisti vuorostaan lompakon juutalaiselta, aukasi ja käänteli
lehtiä, huudahti ilosta ja lähestyi markiisia, antaen hänelle paperin,
johon oli kirjoitettu:
"Herra Andrélta olen saanut sadantuhannen piasterin suuruisen summan,
jonka minä sitounnun hänelle maksamaan takaisin, jollei Sara, jonka
olen pelastanut San José-laivan haaksirikossa, ole markiisi don Végalin
tytär ja ainoa perillinen. Samuel".
"Tyttäreni!" huudahti hispanialainen ja riensi Saran huoneesen. Nuori
tyttö ei ollut siellä ja pastori Joachim, ähkyen veressään, saattoi
ainoastaan änkyttää nämä sanat:
"Sambo ... vei ... hänet Madeiran rannalle..."
"Lähtekäämme", huudahti Martin Paz.
Don Végal seurasi indiania sanaakaan sanomatta. Hänen tyttärensä!...
Hänen täytyi löytää tyttärensä.
Muulit tuotiin esille ja molemmat miehet nousivat niiden selkään,
varustettuina nahkaisilla säärystimillä, jotka ylettyivät polvien
yläpuolelle sekä leveälierisillä olkihatuilla, jotka suojelivat heidän
päitään. Pistolit pistettiin tuppeen ja kumpikin ripusti hartioilleen
karpiinan (lyhyen ratsu-pyssyn). Martin Paz oli kiertänyt suopunkinsa
ympärilleen ja sitonut suopungin toisen pään muulin siloihin.
Indiani tunsi vallan hyvin niitä vuoria ja tasankoja, joita oli
matkustaminen. Hän tunsi hyvin niitä seutuja, joihin Sambo oli vienyt
hänen morsiamensa. Hänen morsiamensa! Uskalsiko hän kutsua markiisi don
Végalin tytärtä morsiamekseen?
Hispanialainen ja indiani, joilla nyt oli ainoastaan yksi ajatus, yksi
päämäärä, joutuivat pian etäälle Cordillerien vuorien soliin, joissa
kasvaa cocos- ja havupuita. Seeterit, pumpulipensaat ja aloet jäivät
heidän selkänsä taakse sekä ne tantereet, joilla kasvoi maissi ja eräs
laji hispanialaisia apilaita. Muutamat kaktuspensaat pistelivät välistä
heidän muulejaan ja pidättivät niitä usein kuilujen rinteillä.
Ihminen, joka tähän vuoden aikaan matkusti vuorten poikki, oli hengen
vaarassa, sillä lumen sulaminen kesäkuun auringon paistaessa
aikaansaattoi suuria tulvavesiä ja usein hirmuiset kalliolohkareet
kiskottiin vuorten huipuilta ja romahtivat ukkosentapaisella jylinällä
pohjattomiin syvyyksiin. Mutta isä ja rakastaja matkustivat yötä päivää
lepäämättä.
He saapuivat Andien korkeimmalle huipulle, joka on neljätoistatuhatta
jalkaa merenpinnan yli. Siellä oli kasvullisuus runsaampi. Usein
kohtasivat heitä nuo kauheat myrskyt, jotka riehuvat Cordillereilla ja
jotka korkeimmilla vuoren huipuilla matkaansaattavat lumituiskuja. Don
Végal välistä vasten tahtoansa pysähtyi, mutta Martin Paz auttoi ja
suojeli häntä äärettömistä lumikinoksista.
Täällä Andien korkeimmalla kukkulalla täytyi heillä olla sanomaton
tahdon lujuus, jotteivät väsymyksestä uupuisi, kun vielä lisäksi olivat
jonkunmoisessa taudissa, joka rohkeimmaltakin ihmiseltä riistää hänen
uljuutensa.
Cordillerien itäisellä rinteellä näkivät indianien jälkiä ja saattoivat
vihdoin ruveta astumaan alas. He saapuivat äärettömän suuriin naispuu-
metsiin, jotka kasvavat Perun ja Brasilian välisillä tasangoilla ja
täällä näissä sanomattoman tiheissä metsissä oli Martin Pazin vainu
hänelle vallan tarpeen. Puoleksi sammunut valkia, jalkojen jäljet,
pienet katkotut, sinne tänne nakatut oksat, kaikki nämä olivat hänen
tutkinto-esineitänsä.
Don Végal pelkäsi, että hänen onneton tyttärensä oli raahattu jalkasin
kivien ja muiden esteiden yli, mutta indiani näytti hänelle muutamia
piikiviä, joita oli maahan poljettu ja joista näki, että jonkun eläimen
jalka oli niitä polkenut; sitä paitsi oli puun oksia katkottu sekä aina
nakattu samaan suuntaan ja niitä oli ainoastaan ratsastava ihminen
saattanut katkoa. Don Végal alkoi toivoa; Martin Paz oli toki niin
uskalias ja niin taitava, ikäänkuin eivät mitkään esteet olisi olleet
hänelle ylitse-pääsemättömät, eivätkä mitkään vaarat liian suuret.
Eräänä iltana täytyi don Végalin ja Martin Pazin seisahtua, sillä
olivat vallan uuvuksissa. He olivat saapuneet virran rannalle; tämä
virta oli nimeltään Madeira, jonka Martin Paz nyt vallan hyvin tunsi.
Sanomattoman suuria rhizophoria levitti oksiaan yli veden ja oikulliset
köynnös-kasvit yhdistivät niitä samansukuisiin puihin toisella
rannalla.
Olivatko rosvot kulkeneet pitkin rantoja, vai olivatko käyneet joen
poikki ja oliko tämä ylikulku tapahtunut suoraan joen poikki. Kas
tuossa, mitä seikkoja Martin Paz tuumaili itsekneen. Huolellisesti
tutkien muutamia epäselviä jälkiä, kulki hän pitkin jyrkkää rannikkoa
ja saapui pienelle aukealle metsässä. Muutamat jäljet maassa osottivat,
että joukko ihmisiä oli käynyt joen poikki tällä kohdalla.
Martin Paz koki juuri naada ylitsemenopaikkaa selville, kun hän äkkiä
huomasi mustan, äärettömän suuren möhkäleen, liikkuvan lähellä
katkaistua puuta. Hän päästi suopunkinsa irti ja valmistausi tappeluun,
mutta, astuttuaan pari askelta, näki hän siinä makaavan muulin, joka
oli juuri kuoleman kielissä. Kuoleva eläin-raukka oli tullut
haavoitetuksi kaukana siitä paikasta, johon se nyt oli laahannut
itsensä; veripisarat, joita indiani näki, todistivat sen. Hän selvään
huomasi, että indianit olivat tappaneet eläimen tikarin pistolla, kun
eivät saattaneet viedä sitä muassaan joen poikki. Nyt hän hyvin tiesi,
mitä tietä hänen vihollisensa olivat kulkeneet ja palattuaan don
Végalin luo sanoi hän:
"Huomenna me ehkä tapaamme niitä".
"Käykäämme heti paikalla joen poikki", vastasi hispanialainen.
"Mutta miten?"
"Uimme", vastasi don Végal ja molemmat riisuivat vaatteet yltään.
Martin Paz kokosi vaatteet myttyyn, jonka hän sitoi päähänsä kiini. Ne
liukuivat hiljakseen eteenpäin vedessä, peljäten noita vaarallisia
kaimania, joita Brasilian ja Perun joet vilisee.
Onnellisesti pääsivät toiselle rannalle.
Martin Pazin ensimäisenä toimena oli löytää indianien jälkiä, mutta hän
tutki turhaan lehtiä ja piikiviä; hän ei voinut mitään huomata.
Virta oli kuljettanut heitä hiukka syrjään, mutta kun don Végal ja
indiani nousivat jyrkälle rannikolle, onnistui heille jälleen löytää
jälkiä, jotka nyt olivat vallan selvät. Tällä kohdalla oli Sambo
noussut maihin joukkoineen, jotka olivat pitkin matkaa lisääntyneet.
Indianit vuorilla ja tasangoilla kiljuivat vihoissaan, kun he, jotka
tuskaantuneina odottivat voittoa, huomasivat olevansa petetyt ja kun
sen ohessa huomasivat näillä olevan koston uhri muassaan, seurasivat he
vanhan indianin joukkoa.
Nuori tyttö ei enää pitänyt lukua siitä, mikä tapahtui hänen
ympärillään. Hän astui eteenpäin, sillä raa'at kädet tuuppasivat häntä,
kun hän tahtoi seisahtua. Jos hän olisikin jätetty tähän erämaahan, ei
hän olisi voinut astua askeltakaan kuolemata välttääkseen. Väliin
johtui hänen mieleensä nuori indiani; sitten kaatui hän juurikuin
kuolleena muulin kaulaa vasten. Kun hänen täytyi joen toisella rannalla
käydä jalkasin, laahasi kaksi indiania hänet perässään ja veri-jälki
osotti, missä hän oli kulkenut. Mutta Sambo ei pitänyt suuresti lukua
siitä, että tämä jälki ilmotti hänen matkaansa. Hän lähestyi näet
päämaaliaan, sillä pian joen koskien pauhina alkoi kuulua!
Indianiparvi oli nyt saapunut pieneen kylään, jossa oli satakunta
kahiloista ja savesta rakennettua möktiä. Indianein perille päästessä
huusi suuri joukko vaimoja ja lapsia ilosta; mutta nämä ilohuudot pian
muuttuivat raivon huudoiksi, kun kuulivat Martin Pazin petoksesta
kerrottavan.
Sara katseli väliäpitämättömästi vihollisiaan. Kaikki nuo ilkeät
olennot irvistelivät hänen ympärillään ja kauheimmat uhkaukset
lausuttiin hänen kuullen.
"Missä on puolisoni?" kysyi joku. "Sinä olet syypää hänen kuolemaansa."
"Ja missä on veljeni, joka ei enää palaja wigwamiinsa? Mihin olet hänen
pannut?"
"Kuolema hänelle! Jokainen meistä saakoon palasen hänen lihastaan!
Tappakaa hänet!"
Kaikki nämä naiset lähestyivät nyt nuorta tyttöä, heiluttaen puukkoja
ja sytytettyjä kekäleitä sekä ottaen käsiinsä suuria kiviä.
"Hiljaa", huusi Sambo, "ja kuulkaat kaikki päälliköiden tuomioa".
Naiset tottelivat vanhaa indiania, luoden kuitenkin kauheita katseita
nuoreen tyttöön. Sara, verellä pirskoitettuna, makasi pitkänään
piikivillä rannalla. Vallan kylän läheisyydessä syöksi Madeira, joka
tässä oli ahdistettu syvään uomaan, vesipaljoutensa salaman nopeudella
enemmän kuin sadan jalan korkeudelta ja päälliköt tuomitsivat Saran
kuolemaan tässä koskessa.
Auringon noustessa oli Sara sidottava kaarnaveneesen ja jätettävä
virran vietäväksi.
Tämä oli neuvoskunnan tuomio ja tuomion toimeenpaneminen lykättiin
huomiseksi ainoastaan sen vuoksi, että uhrilla olisi tuskallinen yö.
Kun tuomio kuultiin, kuului ilon ulina ja kauhea hurjuus näkyi
vallanneen indianit.
Yöllä pidettiin hurjat juomingit; viina kiehui hurjien päissä.
Tanssijat hajalla hapsin ympäröivät nuorta tyttöä. Indianit juoksivat
viljelemättömän kentän poikki, heiluttaen sytytettyjä piniepuun oksia.
Koko tämä rähinä kesti auringon nousuun saakka ja siksi kunnes auringon
ensimäiset säteet valaisivat näyttämöä.
Muori tyttö sidottiin paaluun kiini ja sata kättä tahtoi raahata häntä
tangaistukseen.
Kun Martin Pazin nimi sattumalta kuului tytön huulilta, kaikui hänelle
vastaukseksi vihan ja koston ulina.
Tytön täytyi kävellä jyrkkiä polkuja pitkin terävien kivikasojen yli,
sillä tätä tietä myöten kuljettiin joen yläpuolelle. Verisenä saapui
uhri tälle paikalle. Kaarnavene odotti häntä sata askelta
vedenputouksesta; siihen hän laskettiin ja sidottiin kiini köysillä,
jotka leikkasivat syvälle lihaan.
"Kostoa!" huusi koko heimokunta yhtä haavaa ja yhdestä suusta. Vene
päästettiin irti ja pyöri vesipyörteessä.
Äkkiä näkyi kaksi miestä toisella rannalla. Nämä olivat don Végal ja
Martin Paz.
"Tyttäreni! Tyttäreni!" huudahti isä ja laskeusi polvilleen rannalle.
Martin Paz, joka seisoi kalliolla, heitti suopunkinsa viuhuen päänsä
yli ja juuri kuin kaarnavene oli laskeumaisillaan koskea alas, kiertyi
pitkä nuora auki ja tarttui ansan tavoin veneesen.
"Tappakaa hänet!" ulvoi villi indiani-joukko.
Martin Paz veti nuoran luokseen ja vene, killuen kuilun yläpuolella,
lähestyi häntä vähitellen. Äkkiä suhisi nuoli läpi ilman ja nuori
indiani, joka keikahti suulleen uhrin alukseen, joutui Saran kanssa
kosken pyörteesen. Seuraavassa silmänräpäyksessä toinen nuoli sattui
don Végaliin ja läpäsi hänen sydämensä.
Martin Paz ja Sara olivat ijäksi päiväksi yhdistetyt, sillä kuoleman
hetkellä oli nuoren tytön viimeinen toimi ollut uudesta-syntyneen
indianin otsalle painaa kasteen pyhän merkin.
loppu.