André Certa, joka vihdoin oli täydelleen toipunut, ja luuli Martin
Pazin kuolleen joudutti nyt häitään. Hän halusi Liman kaduilla
näyttäytyä ihanan, nuoren juutalais-naisen seurassa.
Sara kuitenkin osoitti hänelle suurta jäykkyyttä, mutta hän ei pitänyt
tuosta lukua, sillä hän näki Sarassa ainoastaan kallisarvoisen tavaran,
josta hän oli maksanut satatuhatta piasteria.
Meidän tulee tässä mainita, että André Certa syystä piti epäluuloa
juutalaista kohtaan. Jos kontrahti ei juuri ollut kunniallinen, el
niihin liioin ollut luottamista, jotka sen olivat tehneet. Mestisi
tahtoi myöskin salaa puhutella Samuelia ja vei hänet eräänä päivänä
mukanaan Chorilloon. André Certa halusi häittensä edellisinä päivinä
koettaa onneaan pelissä. Pelihuoneet Chorillossa oli avattu muutamia
päiviä don Végalin sinne tultua ja niiden avattua oli alituinen liike
Liman tiellä. Moni tuli sinne jalkasin ja palasi vaunuissa ja moni
menetti siellä lopun tavaroistaan.
Don Végal ja Martin Paz eivät ottaneet osaa näihin huveihin, sillä
nuoren indianin väliäpitämättömyyteen oli jalompia syitä.
Iltakävelyjen perästä markiisin kanssa palasi Martin Paz huoneisinsa ja
saattoi siellä ikkunaa vasten nojaten viettää pitkiä aikoja omissa
mietteissään. Don Végal alinomaa muisteli Samuelin tytärtä, jonka hän
oli nähnyt rukoilevan kirkossa; mutta hän ei uskaltanut kertoa tästä
Martin Pazille, vaikka hän vähitellen häneen teroitti kristinopin
totuuksia. Hän pelkäsi Martinin sydämessä verestää niitä tunteita,
joita hän halusi tukahuttaa; sillä indiani alkoi luopua kaikesta
toivosta saada Saraa omakseen. Poliisi oli nyt lakannut häntä etsimästä
ja aikaa voittaen olisi Martin Paz ehkä kerran saattanut suojeliansa
vaikutuksesta saada paikan Perun yhteiskunnassa.
Mutta nyt alakuloinen indiani eräänä päivänä päätti hankkia tietoa
siitä, mihin nuori juutalais-nainen oli joutunut. Hispanialaisen
pukunsa vuoksi saattoi hän hiipiä johonkin pelisaliin ja siellä
kuunnella vieraiden puhetta.
André Certa oli niin mahtava mies, että hänen naimisensa, jos se oli
tapahtumaisillaan, piti oleman heidän puhe-aineenansa.
Indiani ei siis lähtenyt meren rannalle, vaan kiipesi niille korkeille
kallioille, joille Chorillon mahtavimmat talot olivat rakennetut, ja
astui muutamaan huoneesen, johon tultiin leveitä kiviportaita myöten.
Tämä oli pelihuone. Päivä oli ollut kuuma usealle Liman asukkaalle.
Muutamat, jotka edellisen yön vaivoista olivat henkisesti ja
ruumiillisesti väsyneet, lepäsiivät lattialla, käärittyinä
punchoihinsa. Toiset pelaajat istuivat suuren, viheriän liinan edessä,
joka oli jaettu neljään pohjaan kahdellä viivalla, jotka kohtisuoraan
halkasivat toisiaan; jokaisella pohjalla oli sanojen azar [hasaarti,
onnen-touko, sattumus] ja suerte [kohtalo] alkukirjaimet A. S. Pelaajat
merkitsivät pisteillä jommankumman näistä kirjaimista, pankin pitäjä
teki panoksen ja nakkasi pöydälle kaksi arpa-noppaa, joiden yhteen
lasketut pisteet määräsivät, voittivatko pelaajat A:lla vai S:llä.
Tällä haavaa oli peli hyvin vilkas. Eräs mestisi takaa-ajoi onnetarta
kuumeentapaisella innolla, mutta huonolla menestyksellä.
"Kaksituhatta piasteria", huudahti hän.
Pankin pitäjä nakkasi arpanopat ja pelaaja kiroili.
"Neljätuhatta piasteria", huudahti hän kohta sen jälkeen.
Ja taasen hän tappasi rahansa.
Martin Paz, joka seisoi katveessa, saattoi nyt nähdä pelaria suoraan
silmiin. Hän oli André Certa ja hänen vieressään seisoi juutalainen
Samuel.
"Kylin pelattu, herrani", sanoi Samuel. "Onni ei ole kanssanne tänään".
"Mitä se teihin kuuluu?" vastasi mestisi äreästi.
Samuel kumartui ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Jollei se minuun kuulu, niin se kuuluu teihin; sillä teidän täytyy
luopua näistä tavoistanne häittenne edellisinä päivinä".
"Kahdeksantuhatta piasteria", vastasi André Certa ja viittasi kirjainta
S. Kirjain A. sattui tulemaan ja mestisi kiroili. Pankin pitäjä jatkoi:
"Herra, tehkää panoksenne!"
André Certa, joka oli ottanut käsille seteleitä lakkaristaan, tahtoi
nyt uskaltaa suuren summan. Hän laski rahat yhdelle noista neljästä
pohjasta ja pankin pitäjä puisteli jo arpa-noppia, kun eräs Samuelin
viittaus pidätti häntä. Juutalainen uudelleen kyykistyi mestisin
korvalliselle ja kuiskasi:
"Jollei teillä ole kyllin rahoja päättääksenne kauppaamme, niin jo tänä
iltana kaikki on rikottu".
Aindré Certa nosteli olkapäitään ja osotti liikkeellään närkästymistä.
Otettuaan rahansa takasin lähti hän pois pelisalista.
"Jatkakaa nyt", sanoi Samuel pankin pitäjälle. "Tehän saatatte häiden
jälkeen saattaa tämän herran perikatoon".
Pankin pitäjä kumarsi nöyrimmästi, sillä juutalainen oli Chorillon
pelihuoneen perustaja ja omistaja.
Tämä mies tavattiin kaikkialla, missä oli realikaan ansaittavissa.
Samuel lähti kävelemään mestisin jälkeen ja tarratessaan hänen
kiviportailla sanoi hän:
"Minulla on tärkeimpiä asioita teille kerrottavina, mutta missä
saatamme rauhassa puhua".
"Missä hyvänsä", vastasi mestisi äreästi.
"Herra, teidän paha tuulenne ei suinkaan mahtane turmella
tulevaisuuttanne. Minä en luota huoneisin vahvimmilla lukoilla, en
luota autioimpaan kenttään, kun salaisuuden uskominen teille on
kysymyksessä. Te saatte minulle kalliisti maksaa; mutta kannattaa kyllä
hyvin kätkeä salaisuuteni".
Niin puhuen olivat molemmat miehet tulleet rannalle niiden pienien
mökkien edustalle, jotka olivat määrätyt kylpyvieraita varten. He eivät
tienneet, että Martin Paz sekä näki että kuuli heitä, kun hän
käärmeentapaisesti luikerteli heidän perässään.
"Ottakaamme vene", sanoi André Certa, "ja lähtekäämme merelle".
Mestisi irroitti rannalta pienen veneen ja heitti muutaman lantin
vartijalle. Samuel astui hänen kanssa veneesen ja mestisi lähti
soutamaan merelle päin.
Mutta kun Martin Paz, joka oli ollut piilossa eräässä kallion kolossa,
näki veneen etenevän, oli hän äkkiä riisunut vaatteet ja voimallisesti
uinut veneen perässä, pitäen ainoastaan väkipuukkoa vyöllään. Auringon
viimeiset säteet valaisivat Tyynen valtameren aaltoja ja taivas ja maa
olivat synkän pimeyden peitossa.
Martin Pazin mieleen ei johtunut että mitä vaarallisimpia haikaloja
oleskeli tässä meressä. Hän pysähtyi veneen läheisyyteen ja kyllin
lähelle saattaakseen kuulla, mitä puhuttiin.
"Mitä todistuksia minä olen antava tämän tytön isälle, jos tyttö
todellakin on sen, jonka sanotte hänen olevan?"
"Teidän tulee muistuttaa häntä, miten hän kadotti lapsensa".
"Miten se sitten tapahtui?"
"Kyllähän saatte kuulla".
Martin Paz, joka vaivoin keikkui aaltojen harjalla, kuunteli, vaan ei
käsittänyt mitään.
"Saran isä", sanoi juutalainen, "asui Concepcionissa Chilessä. Hän oli
tuo korkeasukuinen mies, jota jo tunnette ja ainoastaan hänen
omaisuutensa veti vertoja hänen aateliselle arvolleen. Tärkeiden
asioiden vuoksi täytyi häne matkustaa Limaan, jonne hän yksin lähti
jättäen Concepcioniin vaimonsa ja pienen tyttärensä, joka oli viiden
kuukauden vanha. Perun ilman-ala oli hänelle kaikin puolin mieluinen ja
hän kirjoitti markisinnalle, että tämä tulisi hänen luokseen.
Markisinna nousi priki San Joseen Valparaison satamassa muutamain
palvelijain seurassa. Minäkin matkustin Peruun samassa laivassa. Laiva
oli hankkeessa poiketa Limaan, kun sitä Juan Fernandosin kohdalla
kohtasi hirveä myrsky, joka teki sen ohjattomaksi ja kallisti sen
toiselle kyljelle. Laivamiehet ja matkustajat turvautuivat nyt
pelastusveneesen, mutta meren pauhatessa markisinna ei suostunut
astumaan veneesen; hän painoi lastaan syliinsä ja jäi laivaan. Minä
jäin niinikään laivaan. Vene lähti pois ja upposi lastineen muutamia
satoja syltiä San Joseesta. Me olimme nyt yksinämme. Myrsky riehui
sanomattomalla raivolla. Tuuli ajeli laivaa, jossa oli viisi jalkaa
vettä, matalikkoja kohti, jossa se meni kerrassaan pirstaleiksi. Nuori
vaimo tyttärineen nakattiin mereen, mutta kaikeksi onneksi sain minä
lapsen käsiini, jonka äiti hukkui silmäini edessä, ja pääsin lapsen
kanssa rannalle".
"Ovatko nämät erityis-seikat todenmukaisia?"
"Aivan tosia. Isä ei saata kieltää niiden totuutta. Voi! herra, minä
olin tehnyt hyvän matkan, koska tämä tyttö tuotti minulle satatuhatta
piasteria, joita te nyt suosiollisesti maksatte minulle."
"Mitä paljo tuo on?" kysyi Martin Paz itsekseen.
"Kas tässä minun lompakkoni sadallatuhannella piasterilla", vastasi
André Certa juutalaiselle.
"Kiitoksia herra", sanoi Samuel, tarttuen aarteesen. "Ottakaa te
puolestanne tämä kuitti. Minä sitounnun antamaan teille kaksi kertaa
tämän summan, jollette tule Hispanian korkeasukuisimpien perheiden
jäseneksi".
Indiani ei ollut kuullut tätä viimeistä lausetta. Hänen oli pakko
sukeltaa venettä välttääkseen ja huomasi nyt äärettömän suuren esineen,
joka ui häntä kohti. Tämä oli hai-kala mitä vaarallisinta lajia.
Indiani näki hirviön lähenevän ja sukelsi, vaan täytyi pian palata
veden pinnalle hengittääkseen. Hirviön pyrstö sattui häneen ja hän
tunsi sen näljäiset suomukset koskettelevan rintaansa. Hai-kala
käännähti seljälleen tarttuakseen saaliisensa ja aukasi kidan, joka oli
varustettu kolmikertaisella hammasrivillä. Mutta Martin Paz, nähdessään
hirviön valkoisen vatsan kiiltävän, työnsi puukkonsa sen vatsaan ja
kohta hirviön veri punasi veden. Indiani sukelsi uudelleen ja poistui
kymmenen syltää hai-kalasta ja huomaamatta, miten mestisi nousi maalle,
pääsi hänkin hetkisen uitua rannikolle. Hän oli jo unohtanut päässeensä
hengen vaarasta.
Seuraavana päivänä lähti Martin Chorillosta ja don Végal levotonna
palasi niinikään kiireimmän kautta Limaan etsiäkseen häntä.