Kun Columbian sotajoukot, joita Bolivar oli jättänyt kenraali Santa
Cruzin käytettäviksi, olivat karkoitetut eteläisestä Perusta, oli
rauhallisuus ja lepo palannut tähän maahan, jota sitä ennen sotaväen
kapinat olivat hällinneet. Yksityisten kunnianhimo ei näkynyt
todellakaan esiintyvän yhtä hurjasti kuin ennen ja presidentti Gambarra
näkyi turvallisena asuvan palatsissaan P1aza Mayorin varrella. Tältä
puolen ei siis ollut mitään peljättävää, sillä todellakin uhkaavaa
vaaraa ei ollut näistä kapinoista, jotka yhtä pian kukistettiin, kuin
syntyivätkin ja nämä kapinat näkyivät ainoastaan mairittelevan
amerikalaisten halua sotaväen paraatiin.
Todellinen vaara jäi kuitenkin hispanialaisilta huomaamatta; sillä ne
olivat liian ylpeitä vaaraa huomatakseen. Mestisit eivät liioin vaaraa
huomanneet, se oli päivän selvä asia, kun nämä eivät koskaan tahtoneet
huomata heikompiansa.
Kuitenkin oli tavaton liike ollut kaupungissa indianien kesken, jotka
usein seurustelivat vuorelaisten kanssa. Tämä kansa näkyi heittäneen
sikseen luonnollisen unteluutensa. Sen sijaan että ennen laiskasti
venyivät punchoillaan jalat aurinkoa kohti, kuljeskelivat he nyt
maaseuduilla, pidättivät toisiaan tavatessaan ja tunsivat toisiaan
eräistä merkeistä sekä kävivät halvemmissa ravintoloissa, joihin
saattoivat poiketa ilman mitään vaaraa.
Muutamalla kaupungin syrjäisimmällä torilla huomattiin tämä liike
kaikkian paraite. Tämän torin kulmassa oli eräs rakennus, jossa oli
ainoastaan maakerta olemassa ja jonka ulkomuoto ilkeästi loukkasi
silmää.
Tämä oli mitä huonoin ravintola, jota piti eräs iäkäs indiani-eukko;
ravintola tarjoi vierailleen, jotka kaikki kuuluivat köyhimpään
kansaan, maissi-olutta ja erästä toista, sokeriputken nesteestä
valmistettua juomaa.
Indianien kokoukset tässä paikassa pidettiin aina määrätunnilla,
jolloin pitkä tanko pystytettiin ravintolan katolle ikäänkuin merkiksi.
Tämän merkin annettua astui huoneesen indiania kaikista ammateista,
rakennus-johtajia, muulin-ajajia, ajureita, yksi erällään ja katosivat
kohta etuhuoneen takana olevaan suureen saliin. Emäntä näkyi olevan
suuressa puuhassa ja jätti ravintolan hoidon piiolleen sekä kiiruhti
itse palvelemaan vieraitaan.
Muutamia päiviä Martin Pazin katoamisen jälkeen oli suuri kokous
pidetty ravintolan salissa. Töin tuskin saattoi eroittaa jokapäiväisiä
vieraita tässä ravintolassa, sillä sali, joka ennestään oli sangen
pimeä, kävi tupakin savun kautta vielä pimeämmäksi. Noin viisikymmentä
indiania oli asettunut soikean pöydän ympäri; muutamat pureskelivat
teelehtiä, joita sekoitettiin hyvänhajuisen maan kanssa; toiset joivat
maissi-olutta suoraan suurista saviastioista, mutta nämä toimet eivät
lainkaan heitä häirinneet, vaan he kuulivat suurimmalla tarkkuudella
puhetta, jota muuan indiani piti.
Puheenpitäjänä oli Sambo, jonka katse osotti suurta vakavuutta.
Tarkoin tarkastettuaan kuulijoitaan, lausui hän:
"Auringon pojat saattavat nyt puhua asioistaan. Ei löydy ketään
petollista korvaa, joka heitä kuuntelee. Muutamat meidän ystävistämme,
jotka ovat puetut katulaulajiksi, vetävät ohitsekulkevien huomion
puoleensa ja meillä on täällä täydellinen vapaus".
Todellakin kuului mandoliinin ääni ulkoa.
Ravintolassa olevat indianit, jotka tiesivät olevansa turvallisessa
paikassa, kuuntelivat tarkkaan Sambon puhetta: häneen luottivat ne
kokonaan.
"Mitä uutisia voi Sambo kertoa Martin Pazista?" kysyi muuan indiani.
"Ei mitään. Onko hän kuollut vai elääkö hän?... Ainoastaan suuri henki
sen tietää. Odotan muutamia veljistämme, jotka ovat kulkeneet pitkin
jokea joen suuhun saakka ja ne ovat ehkä löytäneet hänen ruumiinsa".
"Hän oli hyvä päällikkö", sanoi Manangani, eräs hurja indiani, jota
suuresti peljättiin. "Mutta miksei hän ollut paikoillaan sinä päivänä,
jolloin kuunari toi meille aseita?"
Sambo ei vastannut, vaan painoi päänsä alas.
"Veljenl", jatkoi Manangani, "eivät ehkä tiedä, että kuunari ja
rantavahdit ovat ampuneet toisiaan kohti ja että, jos tämä laiva olisi
joutunut heidän käsiinsä, meidän hankkeemme olisivat menneet myttyyn".
Indianin puhetta seurasi hyväksyvä morina.
"Ne veljistäni, jotka tahtovat jättää tuomionsa julistamisen
toistaiseksi, ovat tervetulleet", jatkoi Sambo. "Kuka tietää, eikö
poikani Martin Paz kerran ole palaava! Kuulkaa nyt! Aseet, joita olemme
saaneet Cechurasta, ovat käsissämme; ne ovat kätketyt Cordillerien
vuorirotkoihin ja ovat valmiit meitä palvelemaan, kun te tahdotte
täyttää velvollisuutenne".
"Ja kuka meitä estää?" kysyi eräs nuori indiani. "Me olemme
teroittaneet puukkojamme ja odotamme nyt ainoastaan".
"Odotamme ratkaisevaa hetkeä", sanoi Sambo. "Veljeni kyllä tietävät,
ketä vihollisia meidän ensiksi on kukistaminen".
"Noita mestisiä, jotka kohtelevat meitä kuten orjia", sanoi eräs
läsnäolevista; "noita ylpeitä konnia, jotka lyövät meitä kädellä ja
ruoskalla juurikuin olisimme itsepintaisia muulia".
"Niin", vastasi toinen, "ensiksi niitä, jotka ovat anastaneet tämän
meidän esi-isiemme maan".
"Te petytte, sillä ensimäiset iskumme tehdään muualla", jatkoi Sambo,
joka hänen puheestaan innostui. "Nämä miehet eivät ole samat, kuin ne,
jotka kolme sataa vuotta sitten uskalsivat astua Perun vapaasen maahan?
Nämä rikkaat miehet alhaisemmasta säätyluokasta eivät ole niitä, jotka
ovat vieneet Manco Capacin poikia hautaan? Ei! Sen ovat ylpeät
hispanialaiset, todelliset europalaiset tehneet, joiden orjia olette.
Jos heillä ei ole rikkautta, on heillä sen sijaan arvoa ja vihasta
perulaisiin vapautuspuuhiin polkevat he jalkojensa alle luonnolliset
oikeutemme. Unohtakaamme, ketkä me olemme, muistaaksemme, mitä
esi-isämme ovat olleet".
"Niin! niin!" huudahti kokous, mielihyvällä jalkaansa polkien.
Muutaman silmänräpäyksen vaiti-olon perästä, Sambo muutamia
kapina-liittolaisia kyselemällä, vakuutti itseään siitä, että ystävät
Cuzcossa ja koko Boliviassa olivat valmiit astumaan esiin yhtenä
miehenä.
Sitten jatkoi hän kiivaasti:
"Ja meidän veljemme vuorilla, uskollinen Manangani, jos he sydämessään
kantavat yhtä suurta vihaa kuin sinä itse ja yhtä suurta rohkeutta,
eivätkö ne lankea Liman yli kuten lumivyöry Cordillerien huipuilta?"
"Sambolla ei tule määräpäivänä olemaan syytä valitella heidän
rohkeuttaan", vastasi Manangani. "Sambon, käydessään ulos kaupungista,
ei tarvitse kävellä kauas, ennenkuin hän kaikkialla näkee indianeja
nousevan ylös, vihasta hehkuvina. San Christovalin ja Amancaien
vuorensolissa odottaa usea mies, punchoonsa käärittynä ja väkipuukko
vyöllään. Pantakoon vaan karpiina (lyhyt ratsu-pyssy) hänen käteensä!
Ne eivät ole unohtaneet, että heidän on hispanialaisille kostaminen
Manco Capacin miestappoa".
"Oikein Manangani", vastasi Sambo. "Suuri henki on puhunut suusi
kautta. Veljeni tulevat ennen pitkää tietämään jotakin siitä, jonka
heidän päällikkönsä ovat valinneet. Presidentti Gambarra kokee
ainoastaan vahvistaa valtaansa; Bolivia on kaukana ja Santa Cruz on
karkoitettu. Me voimme siis toimia täydessä turvasa. Muutaman päivän
perästä kutsuu Amancaien juhla sortajamme riehuviin huveihin. Silloin
olkoon kukin valmis lähtemään liikkeelle, jotta tämä uutinen levetköön
Bolivian etäisimpiin kyliin".
Tässä silmänräpäyksessä tunkesi kolme indiania esille suureen saliin.
Sambo astui sukkelaan heitä vastaan.
"Mitä kuuluu?" kysyi hän mnutamalta niistä.
"Martin Pazin ruumista ei ole löydetty", vastasi eräs näistä
indianeista. "Me olemme naaranneet useissa paikoin joessa ja
taitavimmat sukeltajamme ovat suurella huolella etsineet. Nyt uskomme,
ettei Sambon poika ole hukkunut Rimacin aaltoihin".
"Ovatko tappaneet hänen? Mihin hän on joutunut? Piru heitä periköön,
jos ovat poikani tappaneet. Erotkoot veljeni nyt hiljaisuudessa.
Palatkoon kukin paikalleen, valvokoon ja odottakoon aikaa".
Indianit lähtivät pihalle ja erkanivat. Sambo jäi yksin Mananganin
kanssa, joka kyseli häneltä:
T2iedättekö Sambo, mikä tunne se oli, joka johdatti pojan askeleet San
Lazaron kortteliin? Onko Sambo varma pojastaan?"
Salama leimahti Sambon silmistä niin että Manangani säpsähti; mutta
edellinen hillitsi tunteitaan sanoen:
"Jos Martin Paz pettäisi veljiään, tappaisin ensin kaikki ne, jotka
ovat hänen ystävyydessään, kaikki ne, joita hän on rakastanut. Sitten
tappaisin hänet itse ja vihdoin itseni, jottei häväistystä suvusta
jäisi ketään eloon".
Emäntä aukasi nyt salin oven, astuen esille Sambon luokse ja antaen
hänelle kirjeen, joka oli hänelle tuleva.
"Kuka on tämän antanut teille?" kysyi hän.
"En tiedä", vastasi indiani-eukko; "joku vieraista on tahallaan
jättänyt tämän paperin jälkeensä, sillä minä löysin sen pöydältä".
"Onko täällä ollut ainoastaan indiania?"
"Ainoastaan indiania".
Emäntä meni matkoihinsa. Sambo aukasi kirjeen ja luki ääneen:
"Nuori tyttö on rukoillut Martin Pazin puolesta, sillä hän ei ole
unohtanut indiania, joka pani henkensä alttiiksi hänen edestään. Jos
Sambolla on jotakin uutisia pojastaan tahi jotakin toivoa vielä löytää
häntä, tulee hänen kääriä punaisen silkkihuivin käsivartensa ympäri.
Silmäpari löytyy, joka näkee hänen kulkevan ohitse joka päivä".
Sambo hieroi kirjettä sormiensa välissä.
"Tuo onneton", sanoi hän, "joka on silmäillyt naista".
"Kuka on tämä nainen?" kysyi Manangani.
"Hän ei ole indianinainen", vastasi Sambo, "hän on joku nuori,
korkeasukuinen neitonen. Voi! Martin Paz, en tunne sinua enään".
"Aivotko tehdä sen, minkä tämä nainen pyytää teiltä?"
"En suinkaan", vastasi indiani kiivaasti. "Kadottakoon hän kaiken
toivon jälleen nähdä poikani ja kuolkoon hän siitä".
Hän repi kirjeen palasiksi raivoissaan.
"Näkyy olleen indiani, joka on tuonut kirjeen tänne muassaan",
huomautti Manangani.
"Niin, joku meikäläisistä on sen tehnyt. Hän on tiennyt, että minä
usein käyn tässä ravintolassa, mutta minä en koskaan enään tule tänne.
Palatkoon veljeni vuorille. Minä jään kaupunkiin valvomaan etujamme.
Tahdomme nähdä, tuleeko Amancaien juhla iloisemmaksi sortajille vai
sorretuille".
Molemmat indianit erkanivat.
Hanke oli hyvin harkittu ja hetki sen toimeen panemieeen hyvin valittu.
Perussa, joka siihen aikaan oli melkein tyhjänä ihmisistä, oli
ainoastaan harvoja hispanialaisia ja mestisiä. Idianien hyökkäys sekä
Brasilian metsistä että Chilen vuorilta ja La Platan tasangoilta tulisi
täyttämään kapinallisen alueen peljättävällä sotajoukolla. Suurten
kaupunkien Liman, Cuzcon ja Punan kerran perin pohjin hävitettyä ei
ollut luultavaa, että Columbian sotajoukot, joita Perun hallitus vähää
ennen oli karkoittanut, nyt tulisivat pulassa olevia vihollisiaan
avuksi.
Tämän yhteiskunnallisen mullistuksen piti kuitenkin onnistuman, jos
asiaa saatettiin pitää salassa, eikä muuten löytynyt tässä kansassa
kavaltajia. Mutta he eivät tienneet, että muuan mies oli erikseen
päässyt presidentti Gambarran puheille, he eivät tienneet tämän miehen
kertoneen, että kuunari "Annonciacion" oli purkanut kaikenlaisia aseita
indianien veneisin Rimac-joen suulla. Ja tämä mies oli äskettäin
pyytänyt suuren palkinnon tästä palveluksesta, jonka hän oli tehnyt
Perun hallitukselle, kertoessaan näitä tapauksia. Viekkaasti hän näet
piti kummankin puolta. Vuokrattuaan laivansa Samhon asiamiehille
korkeasta hinnasta, oli hän äsken myynyt presidentille kapinallisten
salaisuuden.
Näistä toimista tunnemme, että tämä mies oli juutalainen Samuel.