Jokainen muu ihminen paitsi Martin Paz olisi hukkunut Rimacin aaltoihin
ja kuolemata välttääkseen oli hänen täytynyt käyttää koko äärettömän
voimansa, lannistumattoman tahtonsa ja ennen kaikkia karskiutensa, joka
on aivan omituinen omaisuus Uuden mailman indianille. Martin Paz tiesi
sotamiesten koettavan parastansa ottaakseen hänet kiini sillan
edustalla, jossa näkyi olevan mahdoton virtaa voittaa; mutta suurella
uimataidollaan onnistui hän pelastua. Kun hän huomasi olevan helpompaa
uida syvemmissä vesikerroksissa, saapui hän pian rannalle ja piili
Rhizophorein suojassa. Mutta mitä hänen nyt oli tekeminen? Sotamiehet
saattoivat pian muuttaa mielensä ja pitkittää tiedustelemisiaan pitkin
jokivartta, jolloin Martin Paz ehdottomasti olisi joutunut heidän
vangiksi. Äkkiä päätti hän jälleen tunkea kaupunkiin ja piileillä
siellä.
Martin Pazin täytyi käydä erästä leveimmistä kaduista, jottei hän
tapaisi niitä indianeja, jotka ehkä olisivat viipyneet myöhempään
kaupungissa. Aina hänestä näytti, juurikuin olisi häntä vakoiltu, eikä
hän uskaltanut tuota epäilläkään. Hänen silmäinsä edessä oli eräs talo,
joka vielä oli kirkkaasti valaistu; portti oli vielä auki vaunuja
varten, jotka ajoivat pihalta ja veivät kotia hispanialaisen
ylimyskunnan kermaa.
Martin Paz hiipi taloon kenenkään huomaamatta ja hän oli juuri astunut
sisään, kun ovet hänen takanaan suljettiin. Hän juoksi sukkelaan
setripuusta tehtyjä, kallisarvoisia rappusia ylös, jotka olivat
peitetyt uhkeilla matoilla. Huoneet olivat vielä valaistut, vaan aivan
tyhjiä; hän riensi salaman nopeudella niiden läpi ja kätkeytyi vihdoin
synkkään kamariin.
Pian sammutettiin kynttiläkruunut ja kaikki oli hiljaa. Martin Paz
alkoi silloin tutkia paikkaa. Tämän huoneen akkunat olivat puutarhaan
päin ja näytti siltä, kuin täältä olisi vallan sopiva tilaisuus pötkiä
pakoon. Hän oli juuri hyppäämäisillään ulos, kun nämä sanat tapasiavat
hänen korvansa:
"Herra! Te ette ole muistaneet varastaa niitä timanttia, jotka olin
laskenut tähän pöydälle".
Martin Paz kääntyi ääntä kohti. Uljaskasvoinen mies osotti sormellaan
juveli-lipasta.
Martin Paz, joka tällä tavoin oli loukattu, lähestyi hispanialaista,
jonka karskius näkyi olevan muuttumatoin ja, vetäen tikarinsa
tupestaan, käänsi hän tikarin kärkeä omaa rintaansa kohti.
"Herra", sanoi Martin Paz hänelle kumisevalla äänellä, "jos vielä
kerran lausutte noita sanoja, makaan minä kuolleena jalkainne
juuressa".
Hispanialainen katseli hämmästyneenä tarkemmin indiania ja sääli häntä
sydämensä pohjasta. Hän astui akkunan luokse, sulki sen hiljaa ja
palattuaan takasin paikalleen kysyi hän:
"Kuka olette?"
"Indiani Martin Paz. Sotamiehet minua ajavat takaa, sentähden että olen
puolustanut itseäni erästä mestisiä vastaan, joka hyökkäsi minun
kimppuuni ja minä kaasin hänen maahan tikarin pistolla. Tämä mestisi on
kihloissa erään nuoren tytön kanssa, jota minä rakastan. Herrani! Te
voitte jättää minut vihollisteni käsiin, jos pidätte sen soveliaana".
"Herrani", vastasi hispanialainen mutkittelematta, "minä lähden
huomenna Chorillon kylpypaikkaan. Jos tahdotte olla minun seurassani,
tulette kohta olemaan turvassa kaikista tiedustelemisista, ettekä tule
katumaan markiisi don Végalin kesti-ystävyyttä.
Martin Paz kumarsi jäykästi.
"Te voitte huomiseksi laskea levolle tälle vuoteelle", jatkoi don
Végal. "Ei ole kukaan, joka voi löytää turvapaikkaanne".
Hispanialainen lähti pois huoneesta ja indiani, jonka sydäntä niin jalo
luottamus liikutti, jäi yksinänsä. Martin Paz antautui markiisin
turviin ja vaipui tyynesti unen helmaan.
Auringon noustessa seuraavana aamuna antoi markiisi viimeiset käskyt
lähdön suhteen ja kutsutti juutalaisen Samuelin luokseen. Sitä ennen
lähti hän kuitenkin aamusaarnaan.
Tätä tapaa noudatti Perun koko ylimyskunta. Lima oli perustamisestansa
saakka ollut katolilainen luonteeltaan; paitsi monilukuisia kirkkoja
löytyi kaupungissa vielä 22 munkki-, 17 nunna-luostaria ja
4 turvapaikkaa niitä naisia varten, jotka eivät tehneet
luostarilupauksia. Kullakin näistä laitoksista oli oma kappelinsa, niin
että Limassa oli enemmän kuin 100 huonetta jumalanpalvelusta varten ja
800 munkkia sekä 300 nunnaa toimitti uskonnollisia menoja.
Don Végal astuessaan pyhän Annan kirkkoon huomasi kohta nuoren tytön,
joka notkisti polvensa, rukouksiin ja kyyneliin vaipuneena. Tytöllä
näkyi olevan niin suuri suru, että markiisi ei voinut olla
sääliväisesti häntä katsomatta ja hän aikoi lausua muutamia lohduttavia
sanoja tytölle, kun pappi Joachim lähestyi häntä, puhuen matalalla
äänellä.
"Armosta, don Végal, älkää lähestykö häntä".
Sitte viittasi pappi Saralle, joka seurasi häntä himmeään ja
yksinäiseen rukouskappeliin.
Don Végal kääntyi alttariin päin ja kuunteli jumalanpalvelusta, mutta
palatessaan kotia kirkosta johtui vasten hänen tahtoaan tämä nuori
tyttö hänen mieleensä, jonka kuva oli pysyväisesti piirrretty hänen
sydämeensä.
Tultuaan kotia tapasi don Végal juutalaisen Samuelin vierashuoneessa;
hän oli totellut markiisin käskyä ja näkyi nyt unohtaneen yölliset
tapaukset. Rahan ansaitsemisen toivo elähytti hänen kasvojaan.
"Mitä teidän armonne käskee?" kysyi hän hispanialaiselta.
"Minun pitää saada kolmekymmentätuhatta piasteria tunnin sisään".
"Kolmekymmentätuhatta piasteria... Kellähän tuon verta rahoja on? Pyhän
kuninkaan Davidin nimessä armollinen herra, minulla on pahempi pula
niitä hankkia kuin teidän armonne voi ajatellakaan".
"Kas tusä muutamia kallisarvoisia juveli-lippaita", jatkoi don Végal
puhettaan, hämmästymättä juutalaisen vastauksesta. "Sitäpaitsi minä
voin halvasta hinnasta myydä maatilan lähellä Cuzcoa".
"Voi, armollinen herra!" huudahti Samuel. "Maa saattaa meitä häviölle,
eikä meillä ole kyllin työntekijöitä sitä viljelläksemme. Indianit
vetäytyvät vuorille, eivätkä touot tuota enemmän, kuin mitä niiden
kasvattaminen maksaa".
"Minkä arvoisina pidätte näitä timantteja?" kysyi markiisi.
Samuel otti lakkaristaan esille pienen, erinomaisen huolellisesti
laaditun vaa'an ja alkoi punnita kiviä suurimmalla tarkkuudella ja tätä
toimittaessaan puhui hän tapansa mukaan polkien hänelle tarjotun pantin
arvoa.
"Timanttia ... hm... Huonoa arvo-ainetta... Mitä niillä voittaa?...
Niillä voittaa yhtä paljo, kuin jos kaivaa rahan ja maahan... Katsokaa,
armollinen herra, vesi tässä timantissa ei ole vallan kirkasta...
Tietäkää, että minulle on sangen vaikeata saada nämä kallisarvoiset
korvukset myydyiksi... Minun täytyy silloin kuljettaa näitä kalleuksia
Yhdysvaltoihin. Amerikalaiset ostavat niitä epäilemättä minulta
myydäkseen niitä sitten Albionin pojille. Mutta ne tahtovat niillä
saada hyvän voiton, joka onkin paikallansa, niin että minun osuuteni ei
tule suureksi... Arvelen että teidän armonne tytyy kymmeneen tuhanteen
piasteriin ... epäilemättä tuo on kyllä vähän, mutta..."
"Enkö minä ole sanonut", lausui hispanialainen ylenkatseellisesti,
"ettei kymmenen tuhatta piasteria riitä".
"Armollinen herra, en voi antaa teille puolen realiakaan enemmän".
"Ota nämä juveli-lippaat ja anna minulle paikalla rahat. Saadakseni
täyteen kolmekymmentä tuhatta piasteria, jotka minä tarvitsen, annan
teille kyllin suuren pantin tässä minun talossani. Onko tämä takaus
riittävä mielestänne?"
"Voi, ei olekaan, armollinen herra! Tässä kaupungissa, jossa
maanjäristyksiä vähän väliä tapahtuu, ihminen tuskin varmaan tietää,
elääkö hän vai kuolee, seisooko hän pystyssä vai kaatuu".
Samuel näin puhuttuaan alkoi kävellä kantapäillään pitkin lattiaa
tutkiakseen palkkien vankkuutta.
"Olkoon menneeksi! Auttaakseni teitä, armollinen herra", sanoi hän,
"olen suostuva pyyntöönne, vaikka juuri tällä kertaa tulen tyhjäksi
kovista rahoista, sillä minä aion naittaa tyttäreni herra André
Certalle. Tunnetteko häntä, armollinen herra?"
"En tunne häntä; ja nyt pyydän teitä kohta lähettämään sen rahasumman,
josta olemme sopineet. Ota nämä lippaat".
"Tahdotteko kuittia näistä?" kysyi juutalainen.
Don Végal ei vastannut mitään, vaan meni läheisiin huoneisin.
"Ylpeä hispanialainen", mumisi Samuel hampaiden välissä, "minä olen
yhtä hyvin kukistava hävyttömyytesi, kuin hävittävä rikkautesi. Salomon
nimessä! Sukkela mies olen; sillä minun korkoni ovat yhtä ylevät kuin
ajatuksenikin".
Don Végal, mentyään pois juutalaisen luota, huomasi Martin Pazin olevan
hyvin alakuloisen.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi markiisi ystävällisesti.
"Voi, armollinen herra! minä rakastan juutalaisen tytärtä".
"Juutalaista naista", sanoi don Végal inhon tunteella, jota hän ei
voinut salata. Mutta huomattuaan nuoren indianin alakuloisuutta lausui
hän, "Lähtekäämme matkalle, ystäväni; vastedes puhumme kaikesta tästä".
Tuntia myöhemmin lähti Martin Paz valepuvussa kaupungista, seuraten don
Végalia, joka ei ottanut ketään omasta väestä mukaansa.
Chorillon merikylpylaitos on kaksi peninkulmaa Limasta. Tällä
indiani-seurakunnalla on kaunis kirkko. Lämpöisempänä vuoden aikana
kokoontuu Chorilloon Liman koko ylimyskunta. Pelihuoneet, joita ei
suvaita Limassa, ovat täällä auki kaiken kesää. Ylimykset osottavat
siellä palavaa intoa ja usea rikas, jalosukuinen nuorukainen on siellä
nähnyt omaisuutensa lipuvan käsistään muutamassa yössä.
Chorillossa oli nyt vähän väkeä. Kun don Végal ja Martin Paz olivat
vetäyneet muutamaan merenrannalle rakennettuun huvilaan, saivat he siis
elää rauhassa, katsellen Tyynen Valtameren ääretöntä pintaa.
Markiisi don Végal, joka kuului Perun vanhimpiin hispanialaisiin
perheisin, tiesi että hänessä sammui mainio suku, josta syystä hän
saattoi ylpeillä. Hänen kasvoissaan näkyi myös syvän alakuloisuuden
jälkiä.
Oltuansa jonkun aikaa sekaantuneena valtiopuuhiin, inhoi hän nyt
sanomattomasti noita alituisia vallankumouksia, jotka pantiin toimeen
ainoastaan persoonallisen kunnianhimon vuoksi ja hän oli nyt vetäynyt
jonkunlaiseen yksinäisyyteen, jota ainoastaan harvinaisella väliajalla
keskeytti niiden velvollisuuksien täyttäminen, joita kohteliaisuus
vaati.
Hänen suuri omaisuutensa oli siten vähitellen huvennut. Hänen
maatilansa oli työmiesten puutteesta rappio-tilassa ja sen vuoksi hän
oli pakotettu ottamaan suuria summia velaksi; vaan häntä ei peloittanut
se ajatus, että hän pian joutuisi häviölle. Hispanialaisen kansan
huolettomuus ynnä kyllääntyminen hyödyttömään elämään oli tehnyt hänet
tunnottomaksi uhkaavaisen tulevaisuuden suhteen. Muinoin naimisissa
armaan puolison kanssa ja pienen viehättävän tytön isänä oli hän nähnyt
hirveän onnettomuuden tempaavan nämä rakkauden esineet hänen käsistään.
Hän ei ollut enää millään hellällä siteellä sidottu mailmaan ja hän
antoi päivänsä kulua, miten vaan sattui.
Don Végal luuli sydämensä olevan kuolleen, kun hän äkiki tunsi sen
uudelleen sykkivän seurustellessaan Martin Pazin kanssa. Tämä vilkas
luonne herätti hänet uuteen eloon; indianin jalo ja arvokas ryhti
miellytti ritarillista hidalgoa; kyllääntyneenä hispanialaisiin
ylimyksiin, joihin hän ei enää luottanut ja inhoen mestisiä, jotka
pyrkivät kohota edellisten kustannuksella, yhtyi markiisi mielihyvällä
siihen alkuperäiseen kansanheimoon, joka niin urhoollisesti taisteli
Pizarron sotureiden kanssa Amerikan maasta.
Indiania pidettiin kuolleena, kuten don Végal oli Limassa kuullut
kerrottavan, mutta koska hän piti Martin Pazin ja juutalaisen naisen
naimisen kuolemata pahempana, päätti hän pelastaa indianin tässäkin
suhteessa, antaessaan Samuelin tyttären joutua naimisiin André Certan
kanssa.
Koska siis Martin Paz tunsi äärettömän alakuloisuuden painavan
sydäntään, ei markiisi huolinut lainkaan keskustella hänen kanssaan
menneistä ajoista, vaan puhui nuoren indianin kanssa arvottomia
asioita.
Kuitenkin sanoi don Végal, joka hänen alituisesta suremisestaan oli
pahoillaan, eräänä päivänä hänelle:
"Minkätähden, nuori ystäväni, olette luonnollista jalouttanne
osoittamatta, kun kätkette sydämessänne niin jokapäiväistä tunnetta.
Eikö esi-isienne joukkoon kuulunut Manco Capac, jonka isänmaan rakkaus
on suonut hänelle paikan sankarien rivissä? Minkä jalon työn mies voi
toimittaa, kun halpa himo ei tee hänen mielensä alakuloiseksi! Ettekö
sydämessänne toivo joskus pääsevänne jälleen itsenäisiksi?"
"Sitähän me puuhailemme, armollinen herra", vastasi indiani, "eikä se
päivä ehkä enää ole kaukana, jolloin veljeni miehissä tekevät kapinan".
"Ymmärrän kyllä. Te puhutte siitä salaisesta sodasta, jota veljenne
valmistavat vuorillaan. Merkin annettua astuvat he alas kaupunkiin
aseet kädessä ... ja ne pääsevät voitolle, kuten aina ennenkin. Olkoon
menneeksi! Kas kuinka teidän etunne katoovat näissä alituisissa
vallankumouksissa, joiden näyttämöpaikkana on Peru; vallankumoukset
hävittävät indianeja ja hispanialaisia mestisien eduksi".
"Me pelastamme maamme", huudahti Martin Paz.
"Niin! Te pelastatte, jos toimitatte asianne hyvästi", vastasi don
Végal. "Kuule minua! Minä rakastan teitä, niinkuin olisitte poikani.
Mielikarvaudella sanon sen, sillä meillä hispanialaisilla, mahtavan
kansan ylpeillä jälkeläisillä, ei ole enää kyllin voimaa valtion
perustamiseen. Teidän asianne on voittaa tuota onnetonta
"amerikalaisuutta", joka koettaa karkottaa europalaista muukalaista.
Minun luullakseni ainoastaan europalaisten maahan-tulo voi pelastaa
Perun vanhan valtakunnan. Keskellä sitä sisällistä sotaa, jota te
valmistatte ja joka on sulkemaisillaan pois kaikki sääty-luokat, paitsi
yksi ainoa, ojentakaahan silloin kätenne vanhan mailman ahkeroille
kansoille!"
"Indianit, armollinen herra, tulevat aina pitämään muukalaisia
vihollisina, olkootpahan sitten mimmoiset tahansa, eivätkä ne koskaan
tule sallimaan kenenkään rankaisematta hengittää heidän vuori-ilmaansa.
Se valta, joka minulla nyt on heidän ylitsensä, on ilman mitään
merkitystä sinä päivänä, jolloin en vanno kuolemaa heidän sortajilleen.
Ja mikä minä nyt olen?" kysyi Martin Paz alakuloisesti. "Vankiraukka,
joka ei saisi 3 tuntia olla hengissä Limassa!"
"Ystäväni! Teidän täytyy luvata minulle, ettette sinne palaja".
"Ja minkävuoksi minun täytyy sen luvata, don Végal? Minä en voi päästä
sydämestäni".
Don Végal ei puhunut mitään. Nuoren indianin rakkaus kiihtyi päivä
päivältä. Markiisi vapisi nähdessään hänen käyvän varmaa kuolemaa
kohti, jos hän uudelleen ilmaantuisi pääkaupungissa. Hän päätti
innokkaasti puuhata jouduttaakseen juutalaisen naisen häitä.
Hankkiakseen itselleen varmuutta asiassa, lähti hän eräänä aamuna
Chorillosta ja palasi kaupunkiin.
Silloin sai hän kuulla että André Certa, joka oli haavoistaan
parantunut, oli jalkeella ja että hänen kohdakkoin tapahtuvat häät
olivat päivän puhe-aineena.
Don Végal halusi oppia tuntemaan sitä tyttöä, jota Martin Paz rakasti.
Hän lähti illalla Plaza Mayorille. Täällä oli kuten tavallisesti paljo
väkeä koolla. Markiisi tapasi vanhan ystävänsä, pastori Joachimin. Hän
suuresti kummastui don Végalin kertoessa Martin Pazin elävän ja lupasi
innokkaasti valvoa nuorta indiania sekä antaa markiisille kaikkia
uutisia, jotka voisivat huvittaa häntä.
Äkkiä huomasi don Végal mustaan kaapuun verhotun nuoren tytön, joka
nojautui vaunujen nurkkaa vasten.
"Kuka on tuo ihana impi?" kysyi hän pastorilta.
"Hän on Adnré Certan morsian, juutalaisen Samuelin tytär".
"Hän! Juutalaisen tytär!"
Markiisi töin tuskin saattoi pidättää kummastustaan ja sanottuaan
pastori Joachimille jäähyväiset palasi hän Chorilloon.
Hänen kummastuksensa kävi vieläkin suuremmaksi, kun hän luulotellussa
juutalaisessa naisessa tunsi sen nuoren tytön, jonka hän oli nähnyt
rukoilevan Pyhän Annan kirkossa.