Kun André Certa oli viety juutalaisen taloon ja laskettu maata
k(ireimmän kautta valmistetulle vuoteelle, virkosi hän tainnoksistaan
pian ja puristi vanhan juutalaisen kättä. Lääkäri, jolle palvelijat
olivat vieneet sanan, saapui paikalle. Haava ei näkynyt olevan
vaarallinen, sillä mestisin olkapää oli haavottunut siten, että teräs
ei sattunut lapaluuhun. Muutaman päivän kuluttua toivottiin hänen
paranevan.
Kun Samuel ja André Certa olivat kahden kesken, sanoi jälkimäinen:
"Tekisitte oikein herra Samuel, jos muuraisitte kiini oven, jonka
kautta päästään penkereelle".
"Mitäpä sitten pelkäätte?" kysyi juutalainen.
"Toivoisin, ettei Sara enää pitäisi indiania mielessään. Minun
kimppuuni ei käynyt mikään varas; hän on kilpakosija, jonka kynsistä
ihmeellisesti pelastuin".
"Ei suinkaan!" huudahti juutalainen, "te petytte. Sara on oleva
aviopuolison esikuva ja minä puolestani teen kaikkia, jotta hän olisi
teille kunniaksi".
André Certa kohottausi hiukan ylös, nojaten käsivarrelleen.
"Herra Samuel, tahdon sanoa teille jotakin, jota ette kyllin usein voi
muistella ja tämä on se, että minä Sarasta olen maksava teille
satatuhatta piasteria".
"André Certa", vastasi juutalainen saituri hymyilyllä, "tuota muistan
alinomaa ja olen milloin hyvänsä valmis antamaan teille tämän kuitin
saatuani kiliseviä kolikoita".
Näin puhuessaan otti hän lompakostaan paperin, jonka André Certa työnsi
pois sanoen:
"Kauppa ei ole minkään arvoinen, ennenkuin Sara on tullut vaimokseni ja
siksi hän ei ikänä tule, jos minun pitää kilpailla tuollaisen
kilpakosijan kanssa! Te tiedätte kyllä, mihin minä pyrin. Mennessäni
naimisiin Saran kanssa, tahdon päästä tämän ylimyskunnan vertaiseksi,
joka nyt ainoastaan ylenkatseellisilla silmäyksillä katselee minua".
"Ja tämän tarkoituksen te, André Certa, tulette saavuttamaan, sillä
mentyänne kerran naimisiin, näette te ylpeimpien hispanialaistemme
pakkautuvan saleihinne".
"Missä Sara on ollut tänä iltana?"
"Israelin temppelissä vanhan Ammonin seurassa".
"Mitä hyvää siitä on, että annatte Saran noudattaa kirkollismenojanne?"
"Olen juutalainen", vastasi Samuel, "eikä Sara olisi tyttäreni, ellei
hän täyttäsi uskontoni vaatimuksia".
Juutalainen Samuel oli ylenkatsottava ihminen. Rahan ahne ja
vääryydellä etsien voittoa kaikesta, minkä hän voi, oli hän suoraan
takenevassa polvessa syntyisin Judasta, joka myi Mestarinsa
kolmestakymmenestä denariosta. Kymmenen vuotta sitten oli hän muuttanut
Limaan. Omasta halustaan oli hän valinnut asuntonsa San Lazaron
etukaupungin äärimmäisellä reunalla ja rupesi heti ajamaan vähemmän
rehellisiä asioita. Vähitellen alkoi hän näyttää suurta loisteisuutta;
hänen talossaan elettiin muhkeasti; hänen lukuisat palvelijansa ja
loistoisat ajokalunsa ilmottivat, että hänellä oli äärettömiä tuloja.
Samuelin asettuessa Limaan asumaan oli Sara ainoastaan
kahdeksanvuotias. Suloinen ja miellyttämä Sara jo silloin miellytti
kaikki ja näkyi olevan isänsä epäjumala. Muutamia vuosia myöhemmin
hänen kauneutensa veti kaikkien silmät puoleensa ja silloin ruvettiin
arvelemaan, että mestisi André Certa oli rakastunut nuoreen tyttöön.
Suurta hämmästystä olisi tietysti herättänyt nuo satatuhatta piasteria,
jotka olivat Saran käden hintana; mutta tämä kauppa pidettiin vallan
huolellisesti salassa. Hyvin luultava oli, että Samuel hieroi kauppaa
tunteillaan yhtä paljo kuin kotimaisilla tuotteilla. Pankkiiri,
lainaaja panttia vastaan, kauppias ja laivan isäntä oli hän varsin
taitava asian ujamisessa koko mailman kanssa. Kuunari "Annonciacion",
joka tänä yönä yritti laskemaan maihin Rimac-joen suulla, oli hänen
omansa.
Kaikkien näitten moninaisten asiainsa keskellä täytti tämä mies, kumma
kyllä, perityn taika-uskonsa vuoksi uskonnolliset velvollisuutensa
turhanpäiväisellä tarkkuudella ja hänen tyttärelleen oli huolellisesti
opetettu Israelin kirkollismenot.
Nytkin mestisin tehdessä muistutuksiaan näistä asioista pysyi vanhus
vaienneena ja miettiväisenä. André Certa lakkautti vaiti-olon sanoen:
"Unhoitatteko että Saran, ruvetessaan vaimokseni, välttämättä täytyy
tulla paavin-uskolaiseksi?"
"Aivan oikein", vastasi Samuel alakuloisesti, "muttu Sara tulee
pysymään juutalaisena, niinkauan kuin hän on minun tyttäreni".
Nyt huoneen ovi aukaistiin ja hovimestari astui sisään.
"Onko murhaaja vangittu?" kysyi Samuel.
"Kaikesta päättäen hän on kuollut", vastasi hovimestari.
"Kuollut!" huudahti André Certa iloissaan.
"Meidän ja sotilasparven ahdistamana täytyi hänen hypätä
rintavarustuksen yli ja heittäytyä Rimacjokeen".
"Mutta mitä todistuksia teillä on siihen, ettei hän ole voinut pelastua
rannalle?" kysyi Samuel.
"Sulanut lumi on tehnyt virran kohisevaksi koskeksi", vastasi
hovimestari. "Sitäpaitsi olimme asettaneet vahteja kummallekin
rannalle, emmekä ole nähneet häntä. Olen jättänyt vahtimiehiä yöksi
vartioimaan Rimacin rannikoita".
"Hyvä", vastasi vanhus. "Hän on itse rangaissut itseänsä. Näittekö
hänen pakoretkellä ja tiedättekö, kuka hän oli?"
"Vallan hyvin. Hän oli Martin Paz, erät vuori-indianeista".
"Hänkö se on, joka nyt kauan aikaa on vakoillut Saraa?" kysyi
juutalainen.
"E tiedä", vastasi mustalainen.
"Käske vanhan Ammonin tulla tänne".
Hovimestari vetäytyi pois.
"Näillä indianellla", sanoi ukko, "on salaisia seuroja. Minun pitää
saada tietää, onko tämän miehen kiikkuminen Saran jälessä kestänyt
kauan".
Naispalvelija astui huoneesen ja jäi seisomaan isäntänsä eteen.
"Tyttäreni", kysyi Samuel, "ei tietäne mitään siitä, mitä on tapahtunut
tänä iltana?"
"En tunne sitä", vastasi naispalvelija, "mutta kun palvelijanne huudot
olivat herättäneet minun, juoksin tyttärenne kamariin ja tapasin hänen
siellä melkein hengetönnä".
"Jatka", sanoi Samuel.
"Kiihkeästi kysyessäni syytä tyttärenne mielentilaan ei hän tahtonut
vastata. Hän laski levolle huolimatta avustani ja minä katsoin
sopivaksi vetäytyä pois".
"Onko tämä indiani usein ollut tyttäreni tavattavissa?"
"En tiedä, mestari, kuinka usein; usein kyllä olen häntä tavannut San
Lazaron kaduilla ja tänä iltana on hän auttanut tytärtänne P1aza
Mayorilla".
"Aauttanut ja mitenkä?"
Eukko kertoi nyt, mitä torilla oli tapahtunut.
"Voi! tyttäreni tahtoi notkistaa polviaan näiden kristittyjen seassa",
huusi ukko vihoissaan, "enkä minä tiedä mitään kaikesta tästä! Sinä
näyt tahtovan, että ajan sinut pois talostani?"
"Mestari, antakaa minulle anteeksi".
"Mene matkoihisi", vastasi ukko jäykästi.
Eukko lähti hämmästyneenä pois.
"Nythän näette, että meidän pian on häitämme viettäminen", sanoi sitten
André Certa. "Mutta minun tarvitsee levätä ja pyydän siis, että jätätte
minut yksinäisyyteen".
Näin puhuttuaan ukko vetäysi verkalleen takaisin. ennen kaikkia tahtoi
hän ennen levolle menoaan saada varma tieto tyttärensä tilasta ja astui
hiljaa hänen kamariinsa. Sara uinaili levottomasti kalliiden silkkisten
verhojen takana, jotka olivat poimuihin lasketut hänen ympärilleen.
Alabasterista tehty öljylamppu, riippuen katon lehdityskuvausten
keskellä, valaisi huonetta himmeästi ja puoleksi avattu ikkuna laski
rullakartiinien läpitse kamariin viileätä ilmaa, joka oli kokonansa
täytetty aloen ja magnolien väkevillä lemuilla. Creolilainen ylelliiyys
ilmaantui tuhansissa taideteoksissa, joita hyvällä aistilla oli
levitelty huoneen veistokuvilla koristetuille pöydille ja hyllyille, ja
yön himmeässä valossa voipi miltei sanoa, että nuoren tytön henki
leikitteli näiden ihmeteltävien esineiden keskellä.
Ukko lähestyi Saran vuodetta ja kumartui hänen ylitsensä nähdäkseen,
kuinka hän nukkui. Ikävä uni näkyi vaivaavan nuorta tyttöä ja kerran
luiskahti Martin Pazin nimi hänen huuliltaan.
Samuel palasi kamariinsa.
Auringon ensimäisten säteitten paistaessa nousi Sara kiireesti ylös.
Liberta, eräs neekeri, joka palveli Saraa, lähestyi nyt ja satuloitsi
hänen käskystänsä muulin hallitsiatartansa varten ja hevosen itseänsä
varten. Saralla oli tapana joka aamu tehdä ratsastusretken tämän
palvelijan seurassa, joka oli hänelle hyvin uskollinen.
Sara pukeutui ruuniin läninkiin ja kasmiri-vaippaan suurilla napeilla,
kätki olkihatun leveiden reunojen alle pitkät, mustat palmikkonsa,
jotka riippuivat pitkin. selkää, ja sytytti hyvänhajuisessa nesteessä
kostutetun sikarin.
Noustuaan satulaan ratsasti Sara kaupungista ja ajoi täyttä ravia
kentän poikki, ohjaten kulkuansa Callaoon päin. Satama oli täynnä
väkeä; rantavahdit olivat yön aikana otelleet kuunari "Annonciacionin"
kanssa, jonka epämääräiset liikkeet näyttivät ilmaisevan petolisia
hankkeita. "Annonciacion" näkyi odottaneen muutamia epäluulonalaisia
aluksia Rimac-joen suulla; mutta ennenkuin satamaluupit olivat ehtineet
laivalle, oli laivan onnistunut pötkiä pakoon. Kaikenlaisia juttuja
kerrottiin kuunarin käytöksestä. Muutamat luulivat, että laiva,
lastattuna columbialaisilla sotamiehillä, aikoi ottaa Callaon
tärkeimmät rakennukset valtaansa ja kostaa Bolivarin sotamiesten
kärsimää häväistystä, kun näitä häpiällisesti oli karkoitettu Perusta.
Toiset taasen arvelivat kuunarin aikovan varkain kulettaa maahan
europalaisia villatavaroita. Huolimatta näistä enemmän tahi vähemmän
todenmukaisista huhuista palasi Sara Limaan ja lähestyi Rimac-joen
rantaa. Saran ratsastusretki Callaoon oli ainoastaan ollut tekosyy
päästäkseen joen varrelle.
Sara ratsasti pitkin jokivartta sillalle saakka. Useat sotamiehet ja
mestisit olivat kokoontuneet useissa paikoin joen rannalla. Liberta oli
emännälleen kertonut yöllisiä tapauksia ja Saran käskystä kyseli hän
muutamia sotamiehiä, jotka nojasivat rintavarustusta vastaan.
Kerrottiin Martin Pazin hukkuneen, mutta hänen ruumistansa ei vielä
ollut löydetty. Sara tarvitsi kaikki sielunvoimansa, jottei hän
joutuisi epätoivoon.
Niitten ihmisten joukossa, jotka juoksentelivat ympäri rannalla,
huomasi Sara erään indianin julmilla kasvoilla. Tämä oli Sambo, joka
näkyi olevan toivottomassa tilassa. Saran lähestyessä vanhaa
vuorelaista kuului nämä sanat: "Mikä onnettomuus! Mikä onnettomuus!
Ovat tappaneet Sambon pojan! Ovat tappaneet poikani".
Muori tyttö astui muulin selästä ja käski viittauksella Libertan
seurata.
Tällä kertaa lukua pitämättä siitä että häntä huomattiin, lähti Sara
pyhän Annan kirkkoon, jätti muulin neekerille ja aätui katolilaiseen
temppeliin. Hän kysyi pappi Joachimia ja laskien polvilleen
kivilattialle rukoili hän Martin Pazin sielun edestä.