Liman kaupunki piileilee Rimacin jokilaaksossa, yhdeksän franskalaista
peninkulmaa joen suusta. Pohjassa ja idässä kohoaa maa aallontapaisesti
ja tämä seutu on Andien suuren vuoriselänteen jatkona. Liman
etukaupunkien tienoilla loppuu Luriganchon jokilaakso, jonka kaupungin
edustalla alkavat San Christovalin ja Amancaien vuoriharjanteet
muodostavat. Itse kaupunki sijaitsee joen toisella rannalla, vaan
toisella puolella on etukaupunki San Lazaro ja molempia rantoja
yhdistää viisiholvinen silta, joka lepää kohisevaan koskeen
upotetuilla, äärettömän suurilla kivi-arkuilla. Kävelijöitä varten on
penkkiä, joilla keikarit venyttelevät ruumiitansa kesä-illoilla ja
joilta saattavat katsella kaunista koskea.
Kaupunki on 2 peninkulmaa [nim. Franskan, s.o. noin 3 virstaa] pitkä
idästä länteen ja ainoastaan 1 1/4 peninkulmaa leveä sillalta
muureille. Muurit, 12 jalkaa korkeat ja 10 jalkaa paksut lähinnä maata,
ovat rakennetut "adobesta", auringossa kuivatuista tiilistä. Tiilet
ovat tehdyt savesta ja olkisilpuista sekä ovat vallan sopivia kestämään
maanjäristyksiä. Vallissa on 7 porttia ja 3 ajoporttia ja vallinpäässä
on pienoinen linnoitus Sainte Catherine.
Sellainen on vanha "kuningaskaupunki", jonka Frans Pizarro perusti
loppiaisena vuonna 1534. Kaupungissa on tapahtunut useita
vallankumouksia ja vieläkin tapahtuu niitä tuon tuostakin. Lima oli
muinoin Amerikan tärkein tavarapaikka Tyynen meren rannalla. Liman
tulee tätä kiittää Callaon satamaa, joka 1779 rakennettiin omituisella
tavalla. Annettiin vanhan rekatin joutua karille ja se täytettiin
kivillä, soralla sekä kaitenlaisilla tähteillä. Sitten paalutettiin se
ympäriinsä rhizophorapaaluilla [eräs amerikalainen puunlaji], joita oli
tuotu Guayaquillista ja jotka erittäin hyvin voivat kestää vedessä
lahoamatta; täten vähitellen syntyi se vankka perustus, jolla Callaon
satamarakennukset lepäävät.
Ilmanalansa puolelta, joka on lauhempi kuin Kartagenan ja Bahian, jotka
kaupungit ovat samalla leveys-asteella Etelä-Amerikan toisella
rannalla, Lima kuuluu Uuden mailman mitä suloisimpien kaupunkien
joukkoon. Tuulella on kaksi suuntaa, jotka eivät vaihettele: tuuli joko
käy lounaasta ja jähtyy kulkiessaan Tyynen valtameren yli tahi käy
tuuli kaakosta ja silloin taasen on sitä raitistuttanut Cordillerien
jäiset huiput.
Yöt ovat kauniit ja terveelliset tällä tropillisella leveys-asteella;
öisin on virvoittava kaste, joka tekee maan hedelmälliseksi, vaikka
taivas alati on sekeessä. Päivän kuluttua iltapuoleen viettävät Liman
asukkaat mielellään ylellisiä seurojaan nyt raitistuneissa huoneissaan
pelaamalla l'hombrea, erästä hispanialaista seurapeliä; kadut pian
käyvät autioiksi ja ainoastaan ravintoloissa on nyt oluen- ja
viinanjuojia.
Tänä iltana saapui nuori tyttö naispalvelijansa seurassa ilman muita
seikkailuja Rimacin sillalle, jossa hän seisahtui kuunnellen epäselvää
hälinää, joka hänen säikähtyneessä mielikuvituksessaan tuli vielä
kuuluvammaksi. Tyttö huomasi kuitenkin, että tämä hälinä oli ainoastaan
muulien kellojen kilinää sekä erään Indianin vihellyksiä.
Nuori tyttö, jonka nimi oli Sara, joudutti matkaansa ja astui isänsä,
juutalaisen Samuelin huoneesen. Hänellä oli tummanvärinen läninki
yllään, joka oli sidottu ylös sopiviin laskuihin ja soukkeni jalkoihin
päin; senpä vuoksi hänen täytyi ottaa lyhyiä askeleita ja hänessä oli
tuo erinomainen sulo, joka on omituinen Perun naisille. Tämä läninki,
reunustettu pitseillä ja kukilla, oli osaksi silkkikapan peittämä, joka
ylettyi pään yli ja verhosi sen päähineellä. Erinomaisen hienot sukat
ja pienet satiinikengät vilkkuivat sievän puvun alta; kallisarvoiset
rannerenkaat koristivat nuoren tytön käsivarsia ja koko hänen
olennossaan oli tuo omituinen sulo, jota sana bonayre hispanian
kielellä niin selvästi kuvailee.
Millaflores oli puhunut totta. André Certan morsian ei näkynyt olevan
juutalainen muuta kuin nimeksi, sillä hän oli noiden korkeasukuisten,
ihmeteltävien naisten todellisin perikuva, joiden kauneutta ei voida
kyllin ylistää.
Naispalvelija, eräs vanha juutalaisnainen, jonka kasvoissa ahneus ja
saituus kuvautuivat, oli Samuelin uskollinen piika, ja hän palkitsi
häntä ansionmukaisesti.
Kun molemmat naiset astuivat etukaupunkiin, San Lazaroon, kulki heidän
ohitsensa eräs mies, puettu pitkään munkkikaapuun. Tämän pitkän miehen
kasvot osottivat tyyneyttä ja hyvyyttä. Hän oli pappi Joachim de
Camarones ja käydessään ohitse hymyili hän ystävällisesti Saralle, joka
suosiollisesti tervehti häntä kädenviittauksella, samassa luoden aran
silmäyksen naispalvelijaan.
"Mitä nyt, korkeasukuinen nainen?" kysyi kiivaalla äänellä eukko. "Eikö
siinä ole kyllin, että kristityt ovat loukanneet teitä ja nyt te
kuitenkin tervehditte heidän pappejaan. Arvatenkin me jonakuna päivänä
saamme nähdä teidän rukousnauha kädessä, ottavan osaa kirkonmenoihin".
Kirkonmenot ovat Liman naisille vallan tärkeä toimi.
"Sinä teet kummallisia päätöksiä", vastasi nuori tyttö punehtuen.
"Ne eivät ole kummallisempia kuin teidän käytöksenne. Mitä herrani
Samuel on sanova, saatuaan kuulla, mitä on tapahtunut tänä iltana?"
"Onko se minun syyni, että raaka muulin-ajaja on loukannut minua?"
"Ymmärrän kyllä", sanoi eukko, puistellen päätään, "enkä tahdo
ollenkaan kuulla puhuttavan muulin-ajajista".
"Onko tuo nuori mies tehnyt väärin suojellessaan minua rahvaan
solvauksia vastaan?"
"Ensi kertako tuo nuori indiani ilmaantui matkoillanne?"
Nuoren tytön kasvot olivat kaikeksi onneksi täydellisessä peitossa,
sillä ei nyt oleva pimeyskään olisi kyllin suojellut hänen kasvojaan
tutkivalta silmäykseltä, jonka vanha naispalvelija loi häneen.
"Mutta jättäkäämme indiani sikseen", pitkitti nainen. "Minun asiani on
ainoastaan valvoa teitä. Minua eniti levotuttaa se seikka, että
tahdoitte viipyä, kunnes krtstityt olivat lopettaneet rukouksensa. Eikö
teidän tehnyt mieli notkistaa polvianne kuten he. Voi, armollinen
nainen, isänne heti paikalla karkottaa minun talosta, jos hän saa
tietää, että minä olen sallinut sellaista luopumusta opistamme".
Mutta nuori tyttö ei enää kuunnellut hänen puhettaan. Eukon muistutus,
jonka esineenä nuori indiani oli, saattoi hänen suloisempiin
ajatuksiin. Hänestä näytti juuri kuin nuoren miehen väliytyminen olisi
ollut sallimuksen määräämä ja useampia kertoja käännähti hän
katsoakseen, eikö mies seuraisi häntä varjossa. Sara oli jossain määrin
rohkea ja tämä rohkeus aikaansaatti hänessä kummia. Sara oli ylpeä kuin
hispanialainen nainen ja hän oli luonut silmänsä tähän mieheen,
sentähden että mieskin oli ylpeä eikä kerjännyt silmäystäkään häneltä
palkinnoksi suojeluksestaan.
Kun Sara luuli indianin seuraavan häntä, ei hän pettynyt. Martin Paz
tahtoi autettuaan nuorta naista myöskin pitää huolta hänen
paluumatkastaan. Kävelijäin siis hajaantuessa eri tahoille aikoi hän
seurata, Saran huomaamatta.
Martin Paz oli nuori, kaunis mies; hän kantoi arvollisuudella
vuori-indianien kansallispukua; leveäreunaisen olkihatun alta aaltoili
kaunis, musta tukka, jonka kiharat olivat sopusoinnussa hänen
kasvojensa kuparivärin kanssa. Hänen silmistään loisti sanomaton
lempeys; hiukan kaareva nenä kohosi kauniin suun yläpuolella; tämä on
enemmän harvinaista tässä ihmisrodussa. Hän oli Manco Capacin
jälkeläisiä ja hänen suonissaan virtasi tulinen veri, joka saapi suuria
aikaan.
Hän oli uljaasti poimutellut kirjavan, loistavan vaippansa, hänen
vyöllään riippui malajilainen tikari, joka oli peloittava ase
tottuneessa kädessä, sillä nämä tikarit näkyvät olevan ikäänkuin
naulatut siihen käsivarteen, joka niitä heiluttaa. Pohjois-Amerikassa
Ontarion rannoilla olisi tämän indianin pitänyt olla niiden ympäri
kiertelevien heimokuntien johtaja, jotka englantilaisten kanssa ovat
sotineet niin kunniakkaita tappeluja.
Martin Paz tiesi Saran olevan rikkaan juutalaisen Samuelin tytär ja
mahtavan mestisin André Certan morsian; hän tiesi, että Sara sukunsa,
asemansa ja rikkautensa vuoksi ei koskaan voinut tulla hänen omaksensa,
mutta kaikki nämä mahdottomuudet unohtuivat hänen mielestään
ajatellessaan omaa ihastustaan.
Ajatuksiinsa vaipuneena joudutti hän askeleitansa, kun hän äkkiä tapasi
kaksi indiania, jotka pidättivät häntä.
"Martin Paz", sanoi toinen niistä hänelle, "sinun pitää jo tänä iltana
saapua veljiemme luo vuorille".
"Kyllä tulen", vastasi indiani tylysti.
"Kuunari Annonciacion on näkynyt Callaon kohdalla. Laiva risteili
siellä hetken ja katosi sitten niemen taakse. Epäilemättä laiva laskee
maihin lähellä Rimacin suuta ja hyvä olisi, jos kaarnaveneemme voisivat
purkaa laivasta näitä tavaroita. Sinun pitää olla muassamme siellä!"
"Martin Paz kyiIä tietää, mitä hänen tulee ja pitää tehdä".
"Sambon nimessä me sinua puhuttelemme".
"Ja omassa nimessäni minä teille vastaan".
"Etkö pelkää, että hän pitää oloasi San Lazaron etukaupungissa
sopimattomana tällaisena aikan?"
"Minä oleskelen, missä hyvänsä tahdon".
"Juutalaisen huoneen edustalla?"
"Olkoon menneeksi! Ne veljistäni, jotka pitävät tätä sopimattomana,
tapaavat minua yöllä vuorilla".
Kolmen miehen silmät säihkyivät, eikä sanaakaan puhuttu sen kovemmin.
Molemmat indianit palasivat pitkin Rimacin jyrkkää rannikkoa ja niiden
askelten kopina haihtui pimeässä...
Martin Paz oli äkkiä lähestynyt juutalaisen taloa. Tämä oli kuten
muutkin talot Limassa ainoastaan kaksinkertainen; tiilimuureja
alakerrassa yhdisti saumoista kipsillä peitetyt putket. Koko tämä osa
rakennuksesta, joka oli sovelias kestämään maanjäristyksiä, oli
taidolla tehdyn maalauksen takia tiilten näköinen alemmissa
kerroksissa; nelinurkkainen katto oli kukkia täynnä ja koko penger oli
täynnä lemuavia kukkasia. Kahden huvihuoneen välissä olevan suuren
portin kautta tultiin pihaan, mutta juutalaisten tavan mukaan ei näissä
huvihuoneissa ollut akkunoita kadulle päin.
Kello löi 11 lähimäisessä kirkossa, kun Martin Paz seisahtui Saran
asunnon edustalle. Syvä äänettömyys vallitsi hänen ympärillään.
Minkätähden seisoo indiani liikkumatonna näiden muurien ulkopuolella?
Sentähden että valkoinen haamu näkyy penkereellä kukkien kesken, joille
yö antoi epäselvän muodon, poistamatta niiden lemuja.
Martin Paz nosteli ehdottomasti käsiään ja laski ne ristiin
kunnioituksella.
Äkkiä katosi valkoinen haamu ikäänkuin säikähtyneenä. Martin 3az
kääntyi ja André Certa oli hänen silmäinsä edessä.
"Milloin indianit ovat alkaneet viettää öitään tällaisissa mietteissä?"
kysyi viime mainittu vihoissaan.
"Sen he tekevät, niinkauan kuin polkevat esi-isien omaa maata", vastasi
Martin Paz.
André Certa astui askeleen lähemmäksi liikkumatonta kilpailijaansa
kohti.
"Kurja, väistytkö suosiolla?"
"En väisty", vastasi indiani ja kohta välkkyi kaksi tikaria molempien
vastustajain käsissä. Ne olivat saman kokoisia ja näkyivät olevan yhtä
väkeviä. André Certa kohotti sukkelaan käsivartensa, jonka hän laski
alas vielä sukkelammin. Hänen tikarinsa oli näet sattunut indianin
tikariin; Andr6, haavotettuna olkapäähän, kaatui maahan huutaen:
"Auttakaa, auttakaa!"
Juutalaisen talon portti aukeni. Mestisiä tulvaili läheisistä taloista
ja muutamat ajoivat pakenevaa indiania takaa, vaan toiset nostivat
haavotettua ylös.
"Kuka tämä mies on?" kysyi joku niistä. "Jos hän on merimies, anna
viedä häntä Pyhän Hengen sairashuoneesen, mutta, jos hän on indiani,
pyhän Annan sairashuoneesen".
Vanha mies lähestyi haavoitettua ja hän tuskin oli nähnyt hänen,
ennenkuin hän huusi: "Anna kohta viedä tämä nuori mies minun luokseni.
Kuinka kummallinen onnettontuus!"
Sillävälin toivoi Martin Paz pimeyden ja sukkeluuden avulla voivansa
päästä takaa-ajavia pakoon. Hän juoksi kaikin voimin. Jos hän vaan
voisi päätä maaseudulle olisi hän turvassa, mutta kaupungin porttia,
joita suljettiin joka ilta kelo yksitoista, ei aukaistu ennen kello
neljää aamulla. Hän tuli kivisillan toiseen päähän. Indianit
lähestyivät yhä sekä muutamat sotamiehet, jotka olivat yhtyneet heihin.
Kaikeksi onnettomuudeksi näkyi vahti-joukko vastakkaisella rannalla;
Martin Paz huomattuaan, ettei hän voinut päästä eteenpäin eikä
taaksepäin, hyppäsi rintavarustuksen yli ja heittäysi kohisevaan
koskeen, joka murtui kivi-arkkuja vastaan.
Kumpiki parvi riensi sillan reunalle, ottaakseen pakolaista kiini
silloin, kun hän aikoi nousta maihin; mutta turhaan seisoivat siinä
odottaen: Martin Pazia ei enää näkynyt.