Joukko puettiin matkaa varten siviilipukuihin. Siinä ei mittailtu, ei
soviteltu. Oli takki suuri tai pieni. — Se sopii! tuumaili aliupseeri
ja jos kuka yritti valitella puvun huonoutta tai sopimattomuutta,
lohdutti hän meitä:
— Ei teitä ole tarkoitus pukea espiskeikareiksi, te lähdette taisteluun.
Yöllä helmikuun 16 päivää vasten kokoontui komppania viimeisen
kerran asuntoaulaansa. Siinä oli taas pitkä rivi sivilistejä mitä
erikuosisimmissa puvuissa. Joka miehellä oli matkalaukku tai nyytti
kädessä. Saksalaiset aliupseerit jättivät kaihomielisinä jäähyväiset.
Katseltiin tuttua Baierin kasarmia. Siinä se seisoi jykevänä, autiona,
kätkien suojiinsa monta huokausta, kaikki ne kaipuun tunteet, jotka
nyt olivat täyttymässä. Ja miehissä vallitsi niin rajaton riemu, että
se tuskin voi hillitä sitä ilmoille puhkeamasta. Ulkona talvituulet
kohisivat ja vinkuivat, helisivät ja soittelivat huimia, vallattomia
taistelulaulujaan.
— Valmiit! Ryhmäkaarto oikeaan, tahdissa — — — mars! Eteen-päin!
"Hurraa nyt komppania kotiamme kohti
Suomemme suloisille saloille!
— — — — — — — —
Ei löydy maata sen armaampaa!"
Lähtöaamu valkeni kylmänä ja tuulisena. Miehet värisivät laivankannella
odotellessaan ohuissa siviilipuvuissaan. Libau heräsi tavalliseen
työhönsä ja askareisiinsa ikäänkuin mitään erikoista ei olisikaan
tapahtunut. Mitäpä sen asukkaat välittivät jonkin jääkäripataljoonan
lähdöstä. He olivat nähneet sellaisia monia sekä tulevan että
menevän. Satamassa alkoi päivän työ. Juna tuli puhkuen laivarantaan,
nosto- ja lastauskojeet alkoivat rämistä. Venäläisiä vankeja marssi
tavaramakasiineihin työhön.
Kello 11 seuduilla pataljoonamme saksalaiset upseerit saapuivat
laivalle jättääkseen jäähyväiset. Ennen lähtöä oli pataljoonassa joka
mies korotettu, oli leivottu upseereja jos minkin arvoisia, että
koskaan ei saattanut tietää, miten suuren herran kanssa oli kunnia
keskustella.
Useita puheita pidettiin sekä saksalaisten että suomalaisten taholta.
Kaikille oli yhteistä mielikarvaus siitä, etteivät vanhat tutut
upseerimme saaneet lähteä mukaan. Saksa ja Venäjä näet taas hieroivat
rauhaa ja aselevon aikana saksalaiset eivät saaneet edes lupaa Suomeen
lähtöön. Ero tuntui sangen katkeralta. Olivathan meikäläiset vielä
tottumattomia suuripiirteiseen sotatoimintaan. Suomessa olisi nyt juuri
tarvittu noiden kokeneiden ammattisotilasten kykyä ja taitoa. Puhuttiin
Suomen tulevaisuudesta, Saksan ja Suomen soturiliitosta ja yhteisistä
kestetyistä vaaroista ja taisteluista.
Laulut kajahtivat puheiden lomassa, "Die Wacht am Rein", "Maamme" ja
monet muut vuoroin kummallakin kielellä. Nyt eron hetkellä jääkärit
huomasivat, miten syvät siteet yhdistivät heitä jaloon Saksan kansaan,
joka jo oli tehnyt ja vielä tuli tekemään maallemme niin monta
todellista ystävän palvelusta. Saksan voittoisa armeija oli kukistanut
tsaarivallan Venäjällä, sen iskut olivat tehneet vallankumouksen
mahdolliseksi. Puhukoot ympärysvallat pienten kansojen oikeuksista
miten kauniita sanoja tahansa, missä maailman kolkassa he voivat
toistaiseksi näyttää edes yhden sorron ikeestä vapauttamansa kansan?
Saksa taas oli jo ennen meitä vapauttanut koko itä-Europan tsaarivallan
ikeestä, luonut itsenäisen Puolan ja Ukrainan. Olkoon, että se on
tarkoittanut nuo valtiot itselleen suojamuuriksi Venäjää vastaan, joka
tapauksessa ne maailmansodassa Saksan aseitten avulla ovat saaneet
vapautensa ja itsenäisyytensä. Kaukana siitä, että silmittömästi,
sokeasti olisimme ihannoineet kaikkea saksalaista. Näihin suurtekoihin
me suomalaiset kiinnitimme toiveemme, ja niin kauan kuin ne teot
himmentymättöminä säilyvät historiassa, niin kauan me pienen poljetun
kansan pojat emme voi olla ihailematta sitä kansaa, joka rehellisesti
täytti lupauksensa ei ainoastaan meitä, vaan monta muuta yhtä raskaan
ikeen alla huokaavaa kansakuntaa kohtaan!
Laiva irtautuu satamasta. Rannalla seisoo parvi, 27:nnen
Jääkäripataljoonan upseerit kunniaa tehden. Kajahtaa voimakas hurraa
jälkeen jäävien ja koko Saksan voitokkaan armeijan kunniaksi.
Arcturus lipuu aallolta aallolle kohti aukeaa Itämerta. Libau jää
kauas. Silloin pieni nopea alus kiitää rinnallemme. Jälelle jääneet
upseerit olivat rynnäköllä vallanneet pienen rannikkolaivan ja
seurasivat matkuettamme ulos aavalle asti. Vihdoin tuo pikku alus ei
kyennyt enää kilpailemaan uhkean Itämeren laivamme rinnalla. Se kääntyi
takaisin viime jäähyväiset jätettyään. Suomalainen pataljoona kiiti
eteenpäin pohjoista kohti. Aavalla merellä nostettiin Suomen lippu
laivan perään. Se hulmusi ja lepatti ylpeänä, vapaana, satojen riemusta
loistavien katseitten ihailemana.